XIV

Taistelu yön hiljaisuudessa.

Päivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja aina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin väliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta siitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.

Hiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen vapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin sivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät, tummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan hohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän — ensimäisen yön tuskan ja surun jälkeen — antanut enää murheelleen näkyväistä valtaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa rakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui yötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä joskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui poikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään? Kun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten hänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja helpotusta.

Liikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin sanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.

"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne", pyysi Jack. "Hänhän on rakas minullekin."

Mutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana sairasvuoteen ääressä.

Jack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä kadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle ja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton, kuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja. Myöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut hänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota, mikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä kuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.

Vielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen arvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi antaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki oleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset ja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään nuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen teehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti hänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen saksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi mainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä oleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja ruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta väärä.

Väsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin kotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että sairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan asettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän oli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma tavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon tarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli levottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan levännyt?

Ei, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he pelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän varmaan sairastuisi.

Hitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa shojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.

Taro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen peitteen alla.

"Teidän täytyy levähtää", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka oli polvistunut vuoteen viereen.

Tämä vain pudisti päätään.

"Minä pyydän, tehkää se", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen ymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän tarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.

"Tulkaa", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen. "Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää, mutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen herättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan."

Hän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei hän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa ja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.

Hän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä silmiään. "Hän kyllä pian nukahtaa", tuumi Jack itsekseen, istahti sitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen. Nainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa vasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan hän silloin tällöin huokasi raskaasti.

Jack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat sairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi pois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja raskaammalta.

"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään", ajatteli Jack ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet sohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen, asetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut. Sen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä makaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat kauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että nukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman virkistyksen.

Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja rauhaa. Mutta voi — juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen — näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan, ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen, iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi tukehuttaa hänet!

Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa, syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan. Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat lattialle. Taro joutui hänen päälleen.

"Sainpa sinut käsiini — petturi — viettelijä —!" huusi hän, tarttuen käsillään Jackia kurkusta.

Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi. Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti. Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.

"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt — nyt minä tapan sinut! Niin, minä tapan sinut näin — näin!"

Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru. Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä. Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä jälleen.

Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin pieni lapsi.

Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.