XIII

Sisaren uhri.

Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.

Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.

Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä kasvaneet. Pikku vene, pikku saari — molemmat olivat samat kuin ennen. Mikään ei ollut muuttunut — ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului tuskallinen valitus.

Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen kotinsa ulkopuolella.

Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella. Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki), sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.

Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa — niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin — Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!

Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä, ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut — ehkä sadannen kerran — oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama, minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä, missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.

Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.

Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän jo oli mennyt levolle.

Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset, että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä. Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen, sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille muukalaisille.

"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo häntä heti tavata!"

Oitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät, jotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui muuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet heti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt esikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa seurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi esiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa perään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin ja nosti hänet ylös.

Nainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat kasvonsa olivat aivan siloiset — ikäänkuin nuoren tytön — sillä japanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli tuon nuoren miehen äiti — miehen, joka parhaillaan piteli häntä käsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.

"Missä on sisareni Yuki?" kysyi hän käheästi.

"Yukiko?" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli jo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä — kunnianarvoiselta pojaltaan ja perilliseltään — miten hän jaksoi ja oliko hän terve? Sitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron tukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän koetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne olivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt. Mutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut halua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin, ennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.

"Lähetä hakemaan häntä!" virkkoi Taro lyhyesti.

Lähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan kymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin selittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei ollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan Tyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.

Taro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin, leimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.

"Missä?"

"Missäkö? Ei kaukana kotoa — ehkä muutaman riisikentän matkan päässä."

"Missä talossa? Mitkä ovat niiden ihmisten nimet?"

Madame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.

"Ihmistenkö nimet?" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen — silloin hän varmaan voisi ilmoittaa heidän nimensä.

"Voi", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, "sinä petät minua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti saada hänet tavata."

Madame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan kuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä se muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa huoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen — tosin pienempi ja hennompi kuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.

Taro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi hiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä kauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.

"En voi saada mitään selvää Yukista", sanoi hän Jackille englanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.

"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!" alotti hän. "Sinä olet minun äitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt naimisiin erään amerikalaisen kanssa — tiedän, miten hän on mennyt avioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua avioliitoksi. He eivät itse pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy tietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät? Sellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?"

Äiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran tiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin — ja jälleen muistui Jackin mieleen hänen vaimonsa.

Taro nosti hänet ylös — ei epäystävällisesti — ja koetti malttaa mieltään.

"Minä pyydän, puhu minulle totta", rukoili hän.

"Se tapahtui sinun tähtesi", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä. "Minä tahdoin niin, minä, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi noudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri."

"Uhri! Mitä sinä tarkotat?" huusi Taro.

"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa yliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä vielä vaikeampi pulma edessämme."

Hän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen jälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen omaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa, peläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat tulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo oli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä olivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet pienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa perään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain saivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin suuresti he kaikki häntä rakastivat.

Äitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa esiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja tansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa teehuoneessa Tokiossa.

Näin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat he lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen pyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he olivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt yhtään mitään, ja silloin — silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan Yukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan ottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä — hän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli aivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He vakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin, ja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi Yuki viimein suostumuksensa.

Kun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä etsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä Yuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen rikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin luultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä oli varsin toivottava.

Siinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi kunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.

Taro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä kouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa vapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta toisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.

"Tämä on kauheata", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti vieraalta ja kovasti ponnistetulta. "Minun — minun tähteni on pikku sisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle mukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale — uhrautunut minun vuokseni, ja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään aavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi — voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä täällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni harteille — pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä maassa ei naisella ole mitään oikeuksia."

Syvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista mielenpurkaustaan.

"Eikö äitisi ole ilmoittanut, missä Yuki tällä hetkellä on?"

Taro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä. Äidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan pysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista Yukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin kysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset täyttivät hänen mielensä.

"Niin, missä on Yuki?" kysyi hän kiihkeästi.

Yuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu odotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei enää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.

Taron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen olisi jo pitänyt olla siellä! Oh — hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa tapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä hengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi hetkeäkään.

Hän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä sisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän nyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää avuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen nojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa tunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi suuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.

Koko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä kuiskauksia ja nyyhkytyksiä — ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.