XVI

Lemmen pyhiinvaeltaja.

Jack Bigelow matkusti Yokohamaan, mistä Tokion salapoliisit arvelivat hänen löytävän johtolangan kadonneen olinpaikalle. Tanssivien geishojen joukossa oli siellä äskettäin esiintynyt uusi ja hyvin kaunis tyttö, ja kun ei ollenkaan tunnettu hänen entisyyttään, eikä sitä, mistä hän oli tullut, luultiin häntä Yukiksi. Jackin sinne saavuttua oli tyttö kadonnut.

Jack oleskeli kokonaisen kuukauden Yokohamassa, kävi kaikissa sen teehuoneissa ja puistoissa, ja palkkaamiensa miesten avulla tarkasteli kaikki mahdolliset paikat, missä esiintyi tyttöjä. Mutta kukaan niistä, jotka tuotiin hänen nähtäväkseen, ei ollut Yuki, ja tarkastellessaan noita kaikenlaisia geishoja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin hänen vaimonsa, ja joita hän nyt oikein inhosi, alkoi hän entistä rajummin kaivata lemmittyään.

Tokion poliisiviranomaisilta saapunut sähkösanoma sai hänet palaamaan takaisin. Siellä hän sai tietää, että poliisit nyt arvelivat Yukin oleskelevan Nagosakissa, joka on merikaupunki Kinshun länsirannikolla. Siinä kaupungissa oli Yukin isä Japaniin saavuttuaan kaikkein ensin asunut. Hän oli suuren silkkiliikkeen omistajan poika, joka oli matkustanut Japaniin perin pohjin perehtyäkseen siihen alaan, jolle hänen tuli antautua. Stephen Burton mielistyi suuresti tuohon vieraaseen maahan; hän meni naimisiin japanittaren kanssa ja omisti pian itselleen kaikki maan tavat, jääden lopulta koko iäkseen sen kansalaiseksi. Hän ei sitten enää palannut elävänä kotiinsa, mutta vieraat punapartaiset miehet olivat melkein väkivaltaisesti ottaneet hänen ruumiinsa mukaansa meren toiselle puolen.

Hänen isänsä, vanha sir Stephen Burton, ei koskaan hyväksynyt poikansa avioliittoa, ja senvuoksi eivät Taro ja Yuki milloinkaan tulleet tuntemaan ketään isänpuoleisista sukulaisistaan. Isä kuoli heidän ollessaan vielä aivan pieniä.

Ehkä oli Yuki jonkinlaisen epämääräisen tunteen ajamana lähtenyt sinne. Sitäpaitsi oli siellä paljon teehuoneita, joissa hän voisi esiintyä. Poliisi luuli varmaan, ettei se tällä kertaa ollut erehtynyt.

Matkustettuaan väliin hitaasti kulkevissa, epämukavissa junissa, joissa ei ollut makuuvaunuja eikä muitakaan sellaisia mukavuuksia, joita Amerikassa on kaikilla rautateillä — väliin kurummoilla [kurumma = pienet vaunut], joiden vetäjien askelet tupruttivat pölyä hänen kasvoilleen, niin että maisemat hänen ympärillään olivat kuin tiheän harson peitossa — ja väliin taas kiireesti ja väsymättömästi kulkien jalan, saapui hän viimeinkin nääntyneenä ja sairaana Nagasakiin. Siellä hänet heti piirittivät nakodat, jotka innokkaasti tarjosivat hänelle aviollista onnea. Hän ei tahtonut mokomia nähdäkään. Ne uudistivat hänessä liian surullisia muistoja.

Teehuoneen, jonne hänet osoitettiin, omisti ja sitä hoiti eräs vanhahko geisha, joka aikoinaan oli ollut kuulu kauneudestaan ja rakastettavaisuudestaan. Hän oli Jackia kohtaan tavattoman kohtelias ja ystävällinen. Hän otti hänet vastaan suurenmoisen kunnioittavasti ja esitti hänelle liverrellen ja mesikielin kaikki "pienen, vaatimattoman teehuoneensa" tarjoamat edut ja mukavuudet.

Jackilla ei kuitenkaan ollut halua ryhtyä hänen kanssaan vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan hän kysyi lyhyesti, oliko hänen palveluksessaan joku nuori ja kaunis tyttö, joka lauloi ja tanssi.

Madame Pine-leaf — se oli teehuoneen omistajattaren nimi — osoitti tämän kysymyksen johdosta perin koomillista hämmästystä. Hänenhän teehuoneessaan olivat kaikkein kauneimmat geishat, jotka tanssivat ja lauloivat kuin itse keijukaiset. Hän tyytyi kuitenkin vain nöyrästi vastaamaan:

"Täällä esiintyvät nuoret tytöt ovat kaikki kauniita ja he sekä laulavat että tanssivat kerrassaan mainiosti. Muuten — täytyyhän jokaisen geishan omata ne taidot."

"Niinpä tietenkin, vaan tarkottamani tyttö eroaa kokonaan muista. Hän ei ole laisinkaan toisten kaltainen. Hänen silmänsä ovat siniset. Hän on — hän on — puoljapanilainen."

"Vai niin, vai ei hän ole täysverinen geisha." Madame Pine-leafin suupielet vetäytyivät kokoon halveksumisesta. Hän oli kuitenkin kyllin kokenut voidakseen teeskennellä. Hän pyysi nuorta ulkomaalaista itse tarkastelemaan tyttöjä.

Jack odotti kärsimättömänä, ja häntä hermostutti jo pelkkä ajatuskin, että Yuki olisi häntä lähellä. Mutta vaikka hän melkein tungettelevasti tarkasteli jokaisen geishan kasvoja, ei hän löytänyt Yukia heidän joukostaan.

Maksaessaan emännälle — joka oli huomannut vieraan suuren anteliaisuuden, eikä senvuoksi ollut hetkeksikään poistunut hänen luotaan — todisti Jackin kasvojen ilme tavatonta pettymystä.

Nainen oli kovin tyytyväinen saamaansa korkeaan maksuun ja hän tuli myötätuntonsa ja kiitollisuutensa ohessa pakostakin hieman valhetelleeksi.

Kun hän nimittäin oikein lähemmin ajatteli, muisti hän, että muuan tyttö, jolla täydellisesti olivat Jackin ilmoittamat tuntomerkit, oli joku aika sitten ollut vähän aikaa hänen palveluksessaan, vaan ehtinyt jo matkustaa Osakaan.

Madame Pine-leafin kasvojen ilme oli sangen uskottava ja hänen sanansa olivat täysin vakuuttavat.

Kiitollisena puristi Jack hänen käsiään.

Osaka? Miten pitkä oli matka sinne? Arveliko madame Pine-leaf hänen joutuvan sinne ennenkuin Yuki ehtisi sieltä lähteä? Entä mikä oli hänen osotteensa?

Madame Pine-leaf arveli hänen varmasti ehtivän. Hän repäisi pienestä muistikirjastaan lehden, jolle hän merkitsi jonkun osotteen. Sen jälkeen hän syvään kumartaen lausui toivomuksenaan, että jumalat johtaisivat ulkomaalaisen oikeille jäljille.

* * * * *

Hän saapui Osakaan illalla, jolloin kaupungin monet merkilliset kanavat ja kapeat joet pinnallaan kuvastivat sen tuhantisen valot, jotka veden tummassa kalvossa säteilivät ja kimelsivät. Hotelli oli pitkän matkan päässä asemalta, mutta kadut olivat tyhjät, joten hänen vaununsa pääsivät nopeasti perille. Iltahämyssä tarjosi kaupunki harvinaisen näyn; se oli todellakin Yukin luonteelle sopiva seutu. Mutta päivänvalossa näytti se kuitenkin oikean leimansa. Se oli sittenkin meluava kauppakaupunki, missä jokainen kiiruhti edes ja takaisin, ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotain tavattoman tärkeätä toimitettavaa.

Jack viipyi Osakassa vain muutaman päivän. Hän ei löytänyt sieltä Yukia. Siellä muuan teehuoneen omistaja ilmoitti hänelle hyvin nöyrästi, että sellainen tyttö todellakin oli vähän aikaa ollut hänen palveluksessaan, vaan että hän jo oli ehtinyt matkustaa pois. Minne sitten? Kiotoon.

Kiotoon, Japanin kauneimpaan kaupunkiin saavuttuaan kuletettiin häntä teehuoneesta toiseen. Jokaisessa niistä kerrottiin sellaisen tytön siellä muutaman kerran esiintyneen, vaan jo ehtineen muuttaa muualle. Hän oli ollut vain vieraileva geisha, joka matkusteli paikasta toiseen.

Lopuksi joutui Jack takaisin Tokioon, kaupunkiin, mistä hän oli surullisen lemmen pyhiinvaelluksensa alkanut. Siellä kerrottiin Yukin esiintyvän ensimäisenä geishana Sauzanymon puutarhassa; ja Jack kiiruhti suoraa päätä sinne. Teehuoneen omistaja vastaanotti hänet tavattoman kohteliaasti, kuunteli nöyrästi hänen kertomustaan ja vakuutti, ettei hänen tarvinnut olla ollenkaan levoton. Se tyttö, jota vieras haki, oli vielä hänen palveluksessaan. Oikeudesta saada nähdä hänet vaati isäntä pienen korvauksen — vaan jos ulkomaalainen veisi geishan mukanaan, täytyisi hänen suorittaa suurempi maksu.

Jack työnsi hänelle sellaisen summan rahaa, että hänen silmänsä säteilivät ihastuksesta ja tyytyväisyydestä. Sen jälkeen kuletettiin Jack parhaimpien geishojen yksityishuoneeseen.

Matolla istui muuan tyttö, joka kumartaen ojensi käsivartensa häntä kohden. Jack tarkasteli häntä hengitystään pidättäen. Hän ei nähnyt hänen kasvojaan, vaan kun hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt pitempää odotusta, tarttui hän kiihkoissaan tyttöön ja kohotti hänen päätään. Hän näki vieraat kasvot.

Näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän ei enää etsiskellyt yhtä kiihkeästi kuin tähän saakka, joskaan hän ei silti vieläkään suonut itselleen lepoa. Sairaana ja väsyneenä hän meni vielä kerran keskuspoliisiasemalle.

Siellä sanottiin, että asian hyväksi oltiin tehty kaikki mitä voitiin. Nuo pienet japanilaiset poliisimiehet olivat sangen ystävällisiä, ja heidän päällikkönsä keksi jutun, jonka suunnittelua varmaankin olisi moni Japanin kirjailija kadehtinut.

Yukin sanottiin oleskelevan jossain Matsusheina Bayn läheisyydessä Japanin koillisosassa, lähellä Sendain kaupunkia, missä joet laskevat Tyyneen valtamereen. Se tunnettiin yleisesti onnettomasti rakastuneiden olinpaikkana, ja poliisipäällikkö oli luotettavista lähteistä saanut kuulla, että siellä oli nähty muuan tyttö, jonka ulkonäkö täydellisesti vastasi Yukin tuntomerkkejä. Vieläpä otti hän paperipalan, johon hän piirteli merkillisiä koukeroita. Ne muka olivat ne tiedot, jotka hän sillä hetkellä saattoi antaa. Maa oli suuri ja ulkomaalainen ei tietystikään niin nopeasti voinut saada käsiinsä etsimäänsä henkilöä, vaan lopulta kaikki kuitenkin päättyisi onnellisesti.

Tämä merkillinen kertomus teki Jackiin syvän vaikutuksen, varsinkin kun hän muisti, miten usein Yuki oli maininnut tuosta paikasta, ja miten heillä kerran oli ollut aikomus siellä käydäkin. Hän matkusti nyt suoraan sinne, ja uusi toivo heräsi hänessä.

Pieni poliisipäällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään ja katseli pöydällä olevaa suurta palkkiotaan.

"Nuo ulkomaalaiset saatanat ovat sentään tavattoman yksinkertaisia!"

Täydellisesti samaa mieltä oli hänen apulaisensakin, joka virkkoi:

"He ovat valmiita uskomaan ensimäiseen parhaaseen valheeseen."

Päällikkö rypisti silmäkulmiaan. "Se on kuitenkin kaikkein mahdollisin paikka, missä kadonnut voi olla", sanoi hän terävästi.

Sensaissa asettui Jack asumaan erääseen pieneen japanilaiseen ravintolaan, mistä hän joka päivä teki retkeilyjä ihmeen ihanalle meren rannalle. Paikka oli aivan sellainen, kuin miksi Yuki oli sen hänelle kuvannut. Merestä kohosi lukemattomia, monen muotoisia luotoja, joilla kasvoi kummallisen näköisiä, majesteetillisia honkia — ja siellä hän myös näki tuon puhutun "Hadakajiman" eli "Alastoman saaren". Hän muisteli kaikkia niitä kauniita satuja ja lauluja — salaperäisiä ja haaveellisia kuin itämaalaisten runoilijain tarinat yleensä — joita Yuki oli sieltä kertonut.

Entä miten ihanat olivatkaan lahtea ympäröivät maisemat!

Rinteet, kukkulat ja korkeat vuoret olivat puhtaimmassa, valkoisessa asussaan. Puiden oksilla kimeltävät lumihiutaleet muistuttivat jalokiviä, joista toiset putosivat alas laudoille ja jäätyivät, kun taas toiset sulivat ja vetenä juoksivat merenlahden avaraan syliin.

Jackissa kyti heikko ja epämääräinen aavistus, että Yuki todellakin oli paennut tänne rauhalliselle syrjäseudulle, joka oli kaukana sieltä, missä hän oli saanut niin paljon kärsiä ja surra. Jack oli aivan varma siitä, että Yuki häntä rakasti, ja se tietoisuus olikin hänelle suuri lohdutus noina surun ja koettelemuksen aikoina.

Matsushiman kaunis luonto ei häntä kuitenkaan kauan viehättänyt, sillä — hän oli yksin! Hiljainen maisema ja jättiläismäiset hongat, joiden komeita kruunuja lempeä tuuli keinutteli, näyttivät ikäänkuin pilkkaavan häntä. Lahti oli lumoavan kaunis, vaan sillä oli samalla pelottava ja kummitusmainen leima. Se muistutti häntä pienoisista jaloista, jotka mahdollisesti olivat astelleet sen rantoja pitkin, ja kaikenlaiset kiusaavat mielikuvat seurasivat häntä yötä ja päivää.

Pienessä kylässä meren rannalla asusti muuan köyhä kalastajaperhe ja Jack koetti heiltä tiedustella, olisivatko he nähneet sillä tienoolla Yukin näköistä olentoa. Hän sai kuitenkin vastaukseksi vain keksittyjä juttuja. Monta, monta kaunista tyttöä oli harhaillut Matsushiman rannoilla — monta, monta nuorta tyttöä, jotka onnettoman lemmen vuoksi olivat kadottaneet järkensä. Nämä lapsi raukat, jotka kuolemasta etsivät sitä onnea, minkä elämä oli heiltä kieltänyt, kummittelivat sitten jälkeenpäin henkiolentoina lahden luodoilla.

He eivät epäilleetkään, ettei tuon vieraan barbaarin morsianta olisi kohdannut sama kohtalo!

Nuorekkuus ja elämänilo olivat olleet Jackin luonteen pää-ominaisuudet, joiden ohella hänessä huomasi jalomielisyyttä ja taipumusta toimia hetken mielialojen mukaan. Kukaan ei ollut luullut hänellä olevan mitään syvempiä tunteita tai että hän olisi asettanut elämälleen jonkun korkean päämäärän; mutta suuri suru voi joskus pakottaa ilmi sellaisiakin luonteenominaisuuksia, jotka siihen saakka ovat uinuneet ja olleet kätkössä suruttoman pinnan alla.

Syvä ja todellinen rakkaus kesämorsiameensa oli vallannut koko hänen sielunsa. Yuki ei hetkeksikään poistunut hänen ajatuksistaan. Tapahtuipa sen sijaan joskus, että hän kokonaan unohti kadottaneensa hänet ja luuli elävänsä yhdessä hänen kanssaan suloisten, kesäisten unelmien mailla. Yuki oli hänen sielunsa. Jackin sydän kuului hänelle siksi, kunnes se lakkaisi sykkimästä.