XI

Satakieli.

Rakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa. Heidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki laihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta hän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei kuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään entisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä, lystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi Jack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain muutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.

Häneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän vältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki vältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä joskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai tämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla yksinään surullisine mietteineen.

Hänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että Yuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää sen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein lähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen takana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan kohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että se melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan osottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän ajatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä kohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain odotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti uudelleen.

He koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan, mutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista kärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä, varmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista muutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa hänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan jollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui melkein mahdottomalta.

Yuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen herättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin tietoinen.

Kostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista ja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien sisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen katoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän puutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin sellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja vaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.

Eräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli vallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos, koettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti hän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen luotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis ääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman voimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan nyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. — Satakieli oli tullut takaisin!

Jack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen. Silloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän katsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla äänellä kuiskasi hän hiljaa:

"Minä tahtoi teitä vähän huvittaa, milord!"

"Satakieli!" sanoi Jack liikutettuna. "Kuulitko sitä? Se on tullut takaisin!"

"Ei, milord — se oli vain minä! Minä vain heikko kaiku!"

Yuki oli opetellut satakielen laulun.

Suuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin muutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja painostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.

Pitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä, että Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti häneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti irtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä päästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja odotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, seisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset silmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän nyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä jäi yksin.

* * * * *

Kaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä lyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan häntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän samana iltana toisi mukanaan kotiinsa.