XII

Taro Burton.

Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton — tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.

Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.

Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen, mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?

Jack Bigelow nauroi.

"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt mistään koko Japanissa — en mistään koko maailmassa — lukuunottamatta yhtä ainutta ihanaa olentoa."

"No?" Taro tuli uteliaaksi. "Ja hän on —?"

"Minun pikku vaimoni."

"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion suurinta katua.

"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja anteeksi annettu.

"Vai niin — vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!" virkkoi Taro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli siis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät naimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.

"Minkä tehnyt?"

"Ottanut itsellesi vaimon."

"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän tuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar. Hän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut."

"Oletko sinä vieläkin täydellisesti hänen lumonsa vallassa?"

"En! — Tänään olen hiukan herännyt", vastasi Jack hajamielisenä.

"Ja pian", virkkoi Taro, "valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin — silloin on hänen vuoronsa herätä."

"Ei", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat jälleen hänen mieleensä. "Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain teeskentelee, että hänellä muka olisi sydän —."

"Mitä sinä oikeastaan tarkotat?"

"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä itselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden aikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä olen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin täyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää minut!"

"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla", virkkoi Taro. "Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä."

"Niinpä luultavasti", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia niitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.

"Entä sinä?" kysyi Taro. "Oletko sinä tyytyväinen tähän asian käänteeseen?"

"Täydellisesti", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka johti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen. "Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi", lisäsi Jack.

Tämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti hänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui hänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän muuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin senvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut aikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä sisarensa ja äitinsä — nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko maailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut saavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin sinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua hänen "auringonjumalattareensa".

* * * * *

Taro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti täydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta verhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack riensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja pyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.

Yuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli harjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo kauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä, jonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja niskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei myöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin oli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain sadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta saada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja hänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli hän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas rappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen — nuori nainen punehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.

Taro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta oli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa lattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen tavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.

Yuki suoristautui, oikoi rypistyneen kimononsa poimuja ja katsoi hetkisen alas.

"Yuki, se on minun ystäväni mr Burton."

Yuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet yhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään leimahti tavaton kauhun ilme.

Taron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja liikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas lattialle itkien ja vavisten.

Jack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään nyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan tämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen muutamia askeleita taaksepäin.

Hän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa säikähtynyttä katsettaan Yukista.

Silloin kuului Jackin kauhua todistava huudahdus:

"Burton, mitä tämä on?"

Äkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla äänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi kylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.

"Burton, vanha, rakas ystävä, mitä tämä merkitsee, mitä?"

Taro työnsi hänet luotaan.

"Hänhän on minun sisareni! Voi jumalani!"

Jack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi kadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui menehtyneenä.

Tätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön äkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.

Burton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt, vaan enemmän nojautui hänen puoleensa — ja hänen kolkko ja terävä naurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.

Yuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: "Sayonara!" Huoneessa vallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: "Sayonara — Sayonara", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon toivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!

* * * * *

Jack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa hiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan. Oli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.

Jack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon kalpeana ja kivettyneenä.

"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!" lausui hän särkyneellä äänellä. "Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti! Hänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä tahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen häntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa, joka olisi minun vaimoni."

"Se sinun täytyykin tehdä", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä äänellä, lisäten: "Mutta missä hän on?"

"Niin, missä hän on?" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet, että Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja Taro joutui aivan suunniltaan.

"Meidän täytyy heti ryhtyä etsimään häntä", lausui Jack.

He huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he menivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten varjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain syystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas painostus ja syvä murhe.

"Hänen on täytynyt mennä kotiin", virkkoi Jack.

"Meidän tulee siis heti kiiruhtaa sinne", sanoi Taro.

"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota minuun! Tunnethan minut tarpeeksi!"

Taro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja tuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen silmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.

"Niin, muuten —" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen sitten kylmästi ja soinnuttomasti: "muuten minä tapan sinut."