IV

Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.

Kun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei se ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti tähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän lähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin palvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän vielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli tehdä.

Nuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka — aivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä asennosta.

"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin iloinen", virkkoi hän tytölle lempeästi.

"Nakoda sanoi, ette te tahtoo tavata minua. Siksi tulin."

Hänen käytöksessään ei ollut jälkeäkään aikaisemmasta teeskentelystä.

"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette luullakseni olisi tahtonut kohdata minua."

Tyttö kohautti olkapäitään.

"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä minä tekee?"

"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö niin?"

"Ystäviksi! Minä ei tahdo ystävää", virkkoi hän kylmästi.

"Mutta minä tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se käy päinsä. Ido" — hän hiukan epäili sanoa sitä — "Ido on ilmoittanut teidän pian menevän naimisiin."

Tyttö katsoi alas.

"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?" kysyi hän pelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä oli nakodalta kysynyt samaa.

"En vielä."

"Pidättekö — hm — pidättekö te hänestä?"

"Kumpaako tarkotatte, milord?" Hän katsoi Jackiin viattomasti.

"Oh, heitä molempia!"

Hän alkoi raivostua. Hän olisi tahtonut tappaa ne molemmat.

"Kyllä, kyllä vähän verran, teidän ylhäisyytenne."

"Te ehkä pidätte heistä enemmän kuin minusta?" kysyi hän mustasukkaisena.

Tyttö pudisti päätään.

"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä." Hän osoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että ne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen maamiehiään.

Jack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen hiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen tyynesti:

"Nakoda sanoo, te tahtoo puhutella minua."

Jack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin innokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.

"Kuulkaahan, Ido, olkaa hyvä ja menkää hetkiseksi viereiseen huoneeseen!"

Heti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja lausui kuumeisesti:

"Te ette ole ilmoittanut minulle nimeännekään. Sanokaa se!"

"Yuki."

"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä. — No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te menette naimisiin?"

Jack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja missä he asuivat.

"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa — ei teidän korkeutenne pidä hauskana siellä käydä."

"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka tapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä kotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei", lausui hän päättäväisesti, lisäten: "Liian pieni talo. Te on liian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin."

Tytön vastaus loukkasi häntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä vain teki hänestä pilaa. Vaan luotuaan jälleen katseen tuohon pieneen olentoon katosi hänestä kaikki epäluulo. Tyttö näytti niin yksinkertaiselta ja avomieliseltä, vaan kuitenkaan Jack ei ymmärtänyt häntä.

Tähän saakka oli tyttö pitänyt silmänsä alas luotuina, vaan äkkiä hän kohotti ne ja katsoi nuoreen mieheen kysyvästi. Kuinka ihanat olivatkaan hänen silmänsä ja mitenkä suloiset ja viattomat hänen kasvonsa! Hän alkoi tuntea suurta hellyyttä tyttöä kohtaan, kumartui ja tarttui hänen käsiinsä. Niin epävarmat kuin hänen aikomuksensa olivat olleetkin kutsuessaan tytön luokseen, yhtä varma oli hän nyt siitä, mitä hänen tuli tehdä.

"Muistatteko, Yuki, mitä minulta kysyitte silloin, kun olitte täällä ensi kerran?"

"Muistan." — Tyttö katsoi edelleenkin kysyvästi nuoreen mieheen.

"Tahtoisitteko te — tahtoisitteko mieluummin mennä naimisiin minun kanssani kuin jommankumman kanssa niistä kahdesta?" kysyi hän hiljaa.

"Tahtoisin", vastasi Yuki tuskin kuuluvalla äänellä.

Jack epäili hetkisen, mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä:

"Te tahtoo huolia minut!"

"Minä tahdon sinut, Yuki, lemmittyni, minä tahdon", kuiskasi hän ja vei hänen kätensä huulilleen.

"Se on päätetty siis."

Tämän sanottuaan alkoi tyttö vavista, kovasti vavista. Mutta mielenliikutusta hän ei osoittanut.

Tuskin oli Jack ehtinyt suudella hänen otsaansa, kun Ido astui sisään ja antoi heille ammatillisen siunauksensa. Hän oli eräästä shojin reiästä katsellut, mitä huoneessa tapahtui, eikä hän nähtävästi saattanut odottaa kauemmin, vaan kiiruhti esittämään vaatimuksensa.

Hänen saapumisensa muistutti Jackia jälleen velvollisuuksistaan, ja koska hän halusi selvitä nakodasta niin pian kuin mahdollista, pyysi hän Yukia odottamaan hetkisen, johtaen sitten Idon kanssaan takaisin viereiseen huoneeseen.

Nakoda oli heti valmis esittämään ehtonsa. Tämä sopimuksen teko tuntui nuoresta miehestä sangen kiusalliselta.

"Mitä!" huudahti hän kiivastuneena. "Jos me kerran menemme naimisiin, saa hän tietysti kaiken mitä hän tarvitsee ja haluaa."

"Ei siinä tarpeeksi", virkkoi nakoda varovaisesti. "On laadittava avioliittosopimus sekä kirjallinen lupaus siitä summasta, minkä hänelle tarjoatte. Hinta kohoaa myös senvuoksi, että nainen on tyttö, eikä leski."

Sen jälkeen kun tuo epämiellyttävä sopimus oli tehty, poistui nakoda kumartaen, ja Jack palasi Yukin luokse. Hän tapasi hänet aivan muuttuneena: kaikki äskeinen avomielisyys oli kadonnut ja tyttö teeskenteli nyt samoinkuin aikaisemminkin. Tyttö astui askelen taaksepäin ja hänen käytöksensä tuntui pakoitetulta. Vähän ajan kuluttua kysäsi hän:

"Te tulee pitämään minusta, teidän ylhäisyytenne."

"Siitä asiasta älkäämme nyt puhuko", vastasi nuori mies hymyillen.

"Emmekö puhuisi siitä!" huudahti Yuki. "Sehän on varma asia."

Hän nauroi viehättävästi ja näytti sillä hetkellä niin lumoavalta, että Jack tahtoi suudella häntä, vaan tyttö väistyi, teeskennellen pelästystä.

"Se ei ole oikein", selitti hän, "ennenkuin me olemme naimisissa."

"Koittaisipa pian se päivä!" huudahti Jack tavattoman kiihkoisena.

Kun tyttö loittoni hänestä, meni hän hänen jälkeensä ja kysyi poikamaisesti:

"Entä te, pidättekö te minusta?"

Tyttö mittasi häntä kiireestä kantapäähän, sekä nyökäytti päätään myöntävästi, jonka jälkeen he molemmat nauroivat iloisesti. Kun Jack sitten jälleen tahtoi lähestyä tyttöä, näytti tämä ikäänkuin pelkäävän. Jack pidätti itsensä, sillä hän ei tahtonut säikyttää häntä.

"Te ei ole pitänyt toista vaimoa ennen?" kysyi tyttö.

"En, Jumala varjelkoon!"

"Ei minäkään ole ollut toisella miehellä", selitti tyttö, nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Ja hän lisäsi: "Jos ylhäisyys olisi mennyt naimisiin jonkun toisen japanilaisen tytön kanssa, hän ehkä olisi ennen ollut miehellä, mutta minä ei koskaan."

"Minä uskon, minä uskon." Nuori mies ei oikein tietänyt, mitä hänen piti sanoa.

Vaan tyttö jatkoi:

"Eikö totta, te maksaa enemmän rahaa minunlaiselleni mousmèlle [mousmè = pieni tyttö], joka ei ennen ole ollut naimisissa?"

Nämä sanat saivat nuoren miehen säpsähtämään ja otsaansa rypistäen virkkoi hän tytölle:

"Siitä asiasta olen jo sopinut nakodan kanssa."

Kun tyttö oli huomannut pahoittaneensa hänen mieltään, katsoi hän häneen pitkään. Hän hymyili Jackille suloisesti ja herttaisesti.

"Te ehk'ei pidä minusta enää!"

Nuoren miehen otsa ei kuitenkaan kirkastunut. Tyttö oli loukannut häntä mainitessaan rahoista.

"Ehkä ei te huoli minua enää ollenkaan?" koetteli hän uudelleen. "Parempi kun minä poistuu. Minä jättää teidät yksin."

Hän kääntyi ja lähestyi hitaasti ovea, mutta Jack riensi kiireesti hänen jälkeensä.

"Älkää lähtekö luotani, Yuki!" huudahti hän ja sulki hänet intohimoisesti syliinsä. Tyttö antoi syleillä itseään, vaan vapisi kuin pelästynyt lapsi, Ja nyt suuteli Jack häntä ensi kerran.

* * * * *

Kun tyttö oli jättänyt hänet katseli hän kotvan aikaa hämmästyneenä itseään suuressa kuvastimessa. Vai niin — hän aikoi mennä naimisiin. Aivanko todella? — Todella, todella, sillä enää ei ollut mahdollista sitä peruuttaa. Eikä hän puolestaan mitään peruutusta toivonutkaan — siitä hän oli varma! Päinvastoin oli hän sangen tyytyväinen siihen, mitä oli tapahtunut — ja vielä enemmän: hän tunsi, että hänen tulevaisuutensa muodostuisi onnelliseksi.

Vähemmän onnellinen hän kuitenkin olisi ollut, jos hän, katsellessaan kuvastimessa omaa olentoaan, olisi samalla hetkellä nähnyt Yukin. Tämä oli kyennyt näyttämään iloisia kasvoja aina siihen saakka, kun hän astui jiurikishaansa, vaan päästyään varmuuteen siitä, ettei Jack häntä enää nähnyt, oli kuin elämä olisi paennut hänestä. Hän muuttui kuolon kalpeaksi, eikä hän koko matkalla Tokioon katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan tuijotti suoraan eteensä. Ja kun Ido salaa katsahti häneen, huomasi hän, että tyttösen silmät olivat täynnä kyyneleitä.