V

Itä ja länsi yhtyvät.

Muutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen vaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen teetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja, ollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita kuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki itse lauloi häälaulun.

He alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla seudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi kummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet uhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti moniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo purpuroitsi.

Läheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa väriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan luonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet eivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä poreilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden hyväilevien aaltojen helmaan.

Heidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis näköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat, ja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren labyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen ja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon ihanuutta.

Kirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja valkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun tuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä levenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan mikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja uudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa syntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen ja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun sellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään voimat mitään mahda.

Jack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi. Tyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden jälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän äkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.

Jack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti ja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen yhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon leikkivään, hurmaavaan olentoon.

Viikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan taloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei maininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut pakottaa häntä puhumaan.

Sen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan hänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei laisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki rakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen ja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja suruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että hän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.

Eräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua amerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea ja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen saakka.

"Tällaiselta minä näyttäisin", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi = kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren kesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Te tahtoisi varmaan, että minä olisi amerikalainen tyttö?"

"Sinä olet pikku noita, Yuki-san", vastasi Jack.

"Minä tarvitsee uusi leninki", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen kätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle, kun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä hopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti kun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan rahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack kuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki hänestä pilaa.

"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita ja rihkamaa", tuumi hän itsekseen. "Sehän piirre hänessä on oikeastaan vain pelkkää naisellisuutta."

Päivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman pientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan sekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa lähteä kaupunkiin asioilleen.

Yuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja nöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.

Jack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin salainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.

Itsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa, ja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja herttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle koko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti silloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että Jack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack Tokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen määrän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut Yukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.

Yuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi, ettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä koreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia verhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.

"Nyt", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, "nyt oli tuo epämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä kyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään imarteluja eikä mielistelyjä."

Muutaman päivän perästä saapui Yuki hänen luokseen aivan hengästyneenä ja hämmästyksissään. Joku oli varastanut häneltä nuo kalliit silkit ja kankaat, vaan sitä eivät suinkaan olleet tehneet tarjoilijatar eikä palvelija. Ei, ei! Se oli aivan mahdotonta. He olivat yksinkertaisia, jumalia pelkääväisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta kuitenkin oli kaikki tavarat poissa. Minne ne olivat joutuneet, sitä hänen oli mahdoton aavistaa. Hän ei voinut käsittää, kuka ne oli varastanut. Jumalat olivat ehkä katsoneet hänen olentonsa liian vähäpätöiseksi ja halvaksi kantamaan niin upeita koristuksia. Olisi senvuoksi väärin ja tuloksetonta koettaa saada selvää kadonneista tavaroista. Jumalten tahto oli, ettei hän saanut pitää hänelle annettua lahjaa. Aivan varmaan olivat jumalat suuttuneet hänen liiallisesta turhamaisuudestaan. Niin, se oli ainoa selitys tähän hämärään tapahtumaan. Tietysti olivat jumalat vihaisia! Mitkä jumalat eivät sitä olisi? Oli synti ostaa niin paljon kalliita tavaroita yhdellä kertaa!

Yuki näytti hyvin murheelliselta, ja hänen miehensä, joka ihmetteli hänen suurta kaunopuheisuuttaan, jolla hän koetti tehdä varkaat viattomiksi, lohdutteli häntä lupaamalla ostaa hänelle kaksin verroin kalliita koreuksia.

"Ei, ei", vastasi Yuki hyvin totisena, "parempi antaa rahaa minulle. Minä tahtoo ostaa vain pikkuisen, pikkuisen kerrallaan — että jumalat olisivat tyytyväisiä."