KAKSI KUMPPANUSTA.

Tuolla riippakoivuin alla niemen kainalossa muinoin kaksi kumppanusta eli sovinnossa: toinen Halli luppakorva, toinen pikku Heikki; aamut, illat yhtenänsä kesti heillä leikki.

Ken voi kaikki kertoella ilot ystävysten, kun he vieri ruohikossa aina vieretysten? Toisinaan taas kilpaa juostaan, että tomu tuiskii: Halli eellä, Heikki seuraa, että hiukset huiskii.

Öin ja päivin luopumatta ovat toisistansa. Yhdess' aina leikkiessä, tositoimissansa; yöllä Halli uskollisna Heikin luona makaa, Heikki päiväll' ystävälleen torttujansa jakaa.

Heikki käypi lukemahan, totinen ja vakaa, vetää uuden aapiskirjan ison kaapin takaa. Pöydän ääress' istuu sitten mielell' ahkeralla: Halli, kuono käpälillään, lepää pöydän alla.

Päivä oli heltehinen kerran kesäkuussa. Uiden Heikki loiskutteli vettä joensuussa; virvoitettuna jo vihdoin poika pyrki rantaan, painoi pienet jalkasensa pehmoisehen santaan;

aikoo ottaa vaattehensa, ensin tarttuu paitaan, — sen hän oli ripustanut vihriäiseen raitaan. — Mutta katso! Riihatonna, niinkuin villikissa. Halli rientää pitkin rantaa, housut hampahissa.

Heikki heti juoksemahan eikä muista paitaa; poika parka hikoellen kiirehtii min taitaa; turhaan huutaa ystäväänsä, turhaan toruu Heikki; juoksu tää, se Hallista on oivallinen leikki.

Ilman aikojaan ei heitä Halli saalistansa; Heikki vasta pellon päässä saa sen kourahansa. — Hetken päästä ompi taasen rauha rakentunut, ystävyys vaan vahvemmaksi jälleen vahvistunut.

Pääskynen.