UPSEERIN AHTERI.

Ei sitä metsissä eläen ja asuen joudu paljonkaan urheilusta, sellaisesta areenaurheilusta tietämään eikä sitä harrastamaan. Sen kuin sanomalehti kerran pari kuussa postin saapuessa tietää ilmoittaa uusista ratasaavutuksista, niihin saat tyytyä. Katsomaan et jouda enempää kuin koettelemaankaan, eikö ehkä vielä meikäläisessäkin olisi rekordinlyöjäksi rintamaiden miesten rinnalla.

Kävelemistä on metsämiehen elämä, yhtämittaista tarpomista aamusta ehtooseen. Patinaa, pieksunpohjaa siinä kysytään, pohjelihaksia koetellaan ja pientä kilpailuntapaista pidetään niin metsään mennessä kuin kotiintullessa, — enimmäkseen kuitenkin kotiintullessa.

Kesän kuluessa työsakin miehet kyllä oppivat toisensa niin tarkoin tuntemaan, ettei loppusuvesta tuollaisia voimaspurtteja oteta enää kuin joskus hyvällä tuulella ollen juhlista palatessa. Alkukesä sitävastoin lukee hätää monelle ja silloin pannaan uudet miehet tiukalle.

Kesä oli alullaan ja meillä oli uusia miehiä useampia matkassa. Jokainen kehui voimillaan ja ennätyksillään, mutta eihän niitä siellä voinut tarkistaa. Piti vain odotella, mitä aika kustakin miehestä sanoisi.

Jallu oli hyvinruokittu, pulloposkinen, keskimittainen. Kun joku arveli, että hänen pitäisi laihtua melkoisesti, ennenkuin kykenee toisten mukana marssimaan, sanoi hän:

»Minut on Turussa vartavasten tutkittu ja eräs asiantuntija sanoi, että minulla on upseerin takapuoli, joka juuri sopii metsämiehelle.»

Katselimme ja tunnustelimme hänen takalistoaan, ja sellaiseksi lihavahkoksi palluraksi sen havaitsimme. Emme puhuneet mitään, kun kerran asiantuntija oli sen priimatavaraksi vakuuttanut, mutta mielessämme oli omat epäilyksemme. »Eiköpähän tuosta kesän kuluessa laihtune tavalliseksi takapuoleksi», arvelimme.

Niinkauan kuin työmaa oli lähellä kortteeria, pärjäsi Jallu siinä kuin toisetkin; vähäisiähän ne olivatkin muutaman kilometrin kävelyt, kun ilmatkin vielä pysyivät viileinä. Mutta kun sää muuttui helteiseksi, alkoi Jallun alaruumis reistata. Hän valitti aina iltaisin, että jossain hyvin pahassa paikassa hiertää ja hankaa.

Sitten muutettiin työmaata, kauas salolle kokopäivän kävelyn päähän. Viikon eväät lyötiin joka miehen selkään, sillä asutusta ei ollut lähempänä eikä ruokapaikkoja muuta kuin monet lammet, jotka onkimiehelle kyllä antoivat runsaan särpimen. Päivä oli jo aamusta saakka paahtavan lämmin, kun kolmenkymmenen miehen voimalla työnnyimme taipaleelle.

Ensimmäiset neljännekset asteli Jallu reippaasti joukon etupäässä. Sitten toisen tunnin lopulla alkoi hän jäädä noin niinkuin huomaamattomasti mies mieheltä jälkipäähän ja käyntinsä muuttui haasottavaksi kuin hanhen. Vihtori tämän huomasi ja mainitsi jotain upseerin takalistosta ja meitä toisia nauratti, tuhmasti kyllä, sillä ei kävely arvattavastikaan ollut Jallulle mikään leikin asia. Urhoollisesti hän kuitenkin ponnisteli mukana, ja mukana oli pysyttävä, ellei halunnut jäädä yksin tiettömään korpeen.

Aina puolimatkaan hän seurasi sanaa puhumatta, hikikarpalot vaan tippuivat nenänpäästä. Sitten levähdettiin ja pantiin tupakaksi. Jallu tuli minun luokseni ja pyysi vähän sivummalle, pensaan taakse. Siellä hän laski housunsa kinttuihin ja kehoitti katsomaan.

Ja voi onneton sitä näkyä: kummankin kauniin pyöreän ruumiinosan hankauspuoli oli hiertynyt verilihalle, paistoi ja punoitti kuin iltarusko. — Siinä se nyt oli se upseerin p—y.

Kun ei meillä ollut pumpulia, laastaria tai muita lääkeaineita mukanamme, keräsin vanhasta kuusesta naavaa, sellaista kellanharmaata ja pehmeätä, josta laitoin jonkunlaisen tyynyn asianomaiseen paikkaan ja Jallu sanoi helpottavan.

Jatkoimme taas matkaa uusin voimin joukon etupäässä, mutta nyt emme päässeet kuin viitisen kilometriä, kun hän jo pysäytti koko kulkueen ja sanoi, että »nyt siellä vasta oikein polttaa, ei se äskeinen ollut mitään tähän verraten.» Kysyi, olinko tahallani pannut sinne keltiäisiä.

Minä sanoin, että parhaan taitoni mukaan olen asiat järjestänyt, mutta hän vaati uutta tarkastusta. Tällä kertaa oli näky vielä murheellisempi. Kuiva kuusennaava oli kävellessä murentunut hienoksi jauheeksi, joka puuterin tavoin takertui hankauspintoihin samalla tuimasti kirvellen. En uskaltanut puhua näkemästäni mitään, sanoin vain, että täytyy hakea vähän tuoreempaa lääkettä.

Suosta kannoin sitten sylintäyteisen märkää suosammalta ja siitä teimme housuntäyteisen paketin, joka remmillä kiinnitettiin sopivasti housujen sisäpuolelle. Nyt helpotti taas, ja matkakin sujui huokeammin. Perille saakka, kaukaiselle salokämpälle Jallu pääsi pitemmittä pysäyksittä, sillä aina kun rupesi vaivaamaan, tarvitsi hänen vain hetkeksi istahtaa kannonkärkeen, niin märkä sammaltyyny luovutti virkistävää vettä kirveleville pinnoille.

Kului lähes viikon päivät rauhallisissa hommissa, ennenkuin Jallu uskalsi pistää juoksuksi, sitten hän jo tuli entiselleen. Mutta mielialansa ei tyyntynyt koko kesänä, sillä jos tahtoi saada hänet suuttumaan, tarvitsi vain ohimennen huomauttaa, että hänellä on muutamia upseerin ominaisuuksia.