HUVILANVAHTINA.

Nyt ne menivät, pois lähti koko kesäinen joukko, ja tyhjyys ammottaa kaikkialla vastaan. Ei sellainen tyhjyys, jonka tapaa autioissa, kylmilleen jätetyissä huviloissa. Niissä käydessään tuntuu siellä vallitseva autius ikäänkuin luonnolliselta, tuntuu kuin ne eivät voisi sen kodikkaampia ollakaan.

Mutta tätä tyhjyyttä katsellessa repii ja raastaa jossakin. — Jokainen nurkka täällä muistuttaa lähteneistä. Kuistilla Pojun korvapuoli puuhevonen katselee laiturille kuin ihmetellen, että eikös sitä miestä enää kuulukaan rulluttamaan, kuten Poju ajamistaan kutsui; Elna-tyttösen nukke, jota vielä aamulla puettiin ja koristeltiin, on lähtökiireessä unohtunut sohvalle Kaisun keskeneräisten piirustusten joukkoon. Ja kun hetkeksi heittäydyn lepäämään vuoteelleni, henkii naapurivuoteen päänalusesta niin tuttu tuoksu, — taitaa vielä olla sitä joulupukin tuomaa hajuvettä.

Poissa ovat he kaikki. Vain kasi, Halli ja minä jäimme tänne puutarhaa vartioimaan ja keräilemään syksyn satoa.

Kun ehtoohämärässä palasin heitä saattamasta, kehräsi kasi laiturin äärimmäisessä nokassa, ja Halli katsoi kummissaan, jotta »yksinhän vain tulit, minnekkä veit kaikki leikkitoverini?»

Kyllä hän sen jo arvasi, kun aamuvarhaisesta lähtien tavaroita kannettiin laiturille, etteivät asiat nyt ole oikealla tolallaan. »Minkätakia vietiin pojun sänky pois, minkätakia kerättiin pihamaan hiekkalaatikosta kaikki ne kirjavat kipot ja kapot, joita kesän mittaan siinä auringonpaisteessa lekotellessa oli niin hauska katsella, kun lapset niillä leikkivät?»

Vinkaisee Halli vastaani veneestä noustessani ja katsoo vielä tarkemmasti, eikö sieltä nousisi sitä pikkuista punalakkistakin, joka aina niin pehmeästi repi turkista, kaulaa halasi ja kuiskutti korvaan. Vaan tyhjä on vene.

Tehtiin sitten kiertokäynti huoneesta huoneeseen, ja allapäin seurasi Halli askel askeleelta. Mutta kun yläkerran makuusuojiin piti lähdettämän, silloin ratkesi Hallin odotus sydäntäsärkeväksi ulinaksi: »Älä mene sinne, ne veivät sieltä kaikki pois, veivät kulkusniekkalängetkin, joilla Poju aina minua ajeli.»

Näinhän haasteli Halli alaportaalla eikä suostunut nousemaan ylemmäs houkuttelemallakaan.

»Mutta mitäs tämä tällainen suru on, nälkähän meidän tulee. Lähdetäänpäs keittiöön katselemaan jotakin suuhunpantavaa. — Onhan täällä ryyniä ja jauhoja, on sokeria, ja mikäs pussi se tuossa on? Eikös vain olekin talkkunoita, niitä viimekesäisiä torilta ostettuja, joista tuli vatsa kipeäksi: muistathan sinä Halli sen. Mutta nyt me teemmekin näistä jauhoista puuron sellaisen, että murheet haihtuvat. — Mitenkäs se sanoi Pielaveden ruustinna talkkunapuuron laitettavan: kolme litraa vettä, talkkunajauhoja niin paljon, että kauha seisoo pitelemättä ja suolaa maun mukaan.»

»Kolme litraa vettä, onhan se suurenpuoleinen annos, niin että täytyy ottaa tuo suurempi kattila. Siinähän sitä sitten kiehuu viikon eväät meille, jos keitos onnistuu. Ellei onnistu, ei puhuta kenellekään, vaan viedään vähin äänin possulle.»

Näin juttelen minä taas Hallille valkeata viritellessäni ja laitellessani kattilaa tulelle. Pianhan vesi poutakuivilla puilla kiehahti, talkkuna lyötiin sekaan ja hämmennettiin.

»Mutta mitenkäs paljon suoloja tähän pitikään? Maun mukaan, sanoi ruustinna, vaan miten sen nyt maistelet? Eiköhän panna kaksi tukevaa kourallista, vai mitä arvelet? — Jaha, häntääsi heilautat ja vilkutat silmää, pannaan sitten kaksi kourallista.»

Tulihan siitä keitos, puuro miehen kestävä, joskin vähän vankkasuolainen. Kasi pisteli sitä kupillisen, Halli kaksi lautasellista, ja minä ammentelin suoraan kattilasta. Voisilmää ei toki unohdettu yhdestäkään annoksesta.

Piti toki possujakin muistaa, ennenkuin vallan pimeni ehtooksi. Käydään siitä kolmisin kaalimaalle, josta nyimme valtaisan kasan alalehtiä ja viemme karsinaan. Jalkeilla kuuluvat siellä vielä olevan, jopa taisi nälkäkin kiristää.

Hallin tuuhea musta häntä heilahtelee tätä katsellessa, ja aina leikkisä kasi hyppää silloin tällöin häntään käsiksi. Mutta yksinäisyys yhdistää. Aamulla vielä Halli ärähti, kun kasi kärpästä tavoitti hänen käpälästään, nyt sallii hän lauhkeana kasin roikkua hännässään astellessamme takaisin asuntoon.

Sytytän öljylampun ja heittäydyn sohvalle pitkäkseni kaupungista tuomiani sanomalehtiä silmäilemään. Kasi jalkopäässä jo hyrrää, vaan Halli vielä levottomana vaeltelee suojasta toiseen, kunnes raskaasti huoahtaen laskeutuu lattialle sohvani viereen.

»Älähän sure, Halli-poikani», juttelen hänelle, »mikäpäs hätä meillä täälläkään on. Eletäänhän nyt tämä syyskausi kahteen pekkaan, vahdimme taloa, muistelemme muinaisia, sellaisia vuosikymmenien takaisia asioita — joista sinä Halli et tiedäkään — ja pannaan iltojemme kuluksi paperille toistenkin luettavaksi. — Ja vielähän ne kaupunkilaisetkin sieltä katsomaan tulevat. Odotahan lauantaihin saakka, niin jo soittelevat puhelimella ja kehoittavat, jotta tule, hyvä mies, noutamaan meitä kylylle. Ja kylvynhän me heille lämmitämme, lämmitämme niin, että kivet paukahtelevat. Kaikki makeimmat omenat poimimme ja paistamme perunahauvikkaita. Sitten taas Poju rulluttaa hevosellaan ympäri kuistia, ja Kaisu antaa sinulle sokeripalan, kunhan ensin sanot »kovan sanan». Ja vielä mekin täältä lähdemme. — Kun syksy tuuli repii puista lehtiä ja panee nurkat kolkosti ulvomaan, silloin puhdistamme puutarhan, lyömme ovet lukkoon ja ikkunat tukkoon, soutuveneet vedämme maihin, käännämme ne nurin ja peitämme ja viimeisen kerran heitämme moottorin käyntiin tänä syksynä täältä lähtiessämme. Eihän siellä kaupungissa ole niinkuin täällä: aina pitää raapaista ovea ulos päästäkseen, ja kun sisälle pyrkii, täytyy joskus oikein hermostuneesti haukahtaakin. Vaan mitäs ne vaivat ovat? Siellähän on Poju ja kulkuslänget, siellä on niin monta hyväilijää. Ja sitten taas ensi kesänä… No, mikäs nyt tuli?» Halli urahtelee ja käpälät käyvät vilkkaasti; elelee kesäisissä muistoissaan. Nukahtipa kesken juttujani.

Sammutan minäkin lampun; sanomalehti valahtaa lattialle, painuvien silmäluomien alle välähtää vielä ohratuli lounaiselta taivaalta ja kuin tuudittaen kuuluu väylältä moottoriveneen jyskytys…