← Table of contents
Heittääpi suolavettä - ynnä muutakin

PRAASNIEKOILLA.

Reading edition

Siihen aikaan uskoi Karjalan kansa vielä jumaliin, teki ristinmerkin kuvajaisen edessä, molinoi ja vietti praasniekoita. — Praasniekkapalvelus oli toki mieluisinta, silloin kun joko syötiin tahi tantsuttiin taikka kaulattiin.

Pienemmän jumalaisen praasniekka kesti noin kolme päivää. Suurempien, niinkuin esimerkiksi Petrus-vainajan, saattoi kestää viikonkin. Ei silloin väliä heinänteolla tai viljankorjuulla, — praasniekka oli vietettävä, puolen viikkoa tässä, toinen puoli tuossa kylässä. — Jumalainen huolehti maatöistä.

Repolan Törhösen isäntä oli jo parisen kertaa kesän kuluessa lähettänyt sanan, jotta »pitää tulla Petrunpyhinä Rjebolaan, siellä praasniekat.» Veneen lupasi laittaa vastaan, vesimatkaakin kun oli välillä.

Koska silloin toimitin metsätöitä siellä rajan lähistöllä, eikä juhlapaikalle ollut matkaa kuin viitisen penikulmaa, päätin noudattaa kutsua.

Niinpä heinäkuun kymmenentenä annoin miehille ylimääräisen loman ja läksin taivaltamaan pitkin ruutikuivaa kangasta kohti Repolaa. Asia oli miehillekin pyhä, — suuri osa heistä oli oikeauskoisia — ja he seurasivat mukana.

Vierasvarainen oli Törhösen talo ruotshille: Nadja siellä saajut pöytään kantoi, Vera sultsinat paistoi ja isäntä silloin tällöin peräkamariin kutsui, krimiläistä tarjosi.

Praasniekkapaikkaan, Haukkasaareen, sieti Repolasta soutaa hyvän rupeaman, se häämöitti Lieksanjärven takana epäselvänä kohoumana vasten taivasta.

Vierasta varten oli veneeseen kannettu pari lyhdettä olkia ja niille kehoitettiin makoamahan. Naiset soutivat, miesväki istui ja jutteli. Heinäkuun päivä oli lämmin, kaikilla juhlamieli, ja hetki hetkeltä kohosi Haukkasaaren ranta yhä selvempänä näköpiiriin.

Perillä oli vinha tanssi käynnissä. Siinä sai nuorukainen näyttää notkeuttaan, kun yhdellä jalalla kyykkyyn hyppien tavoitteli armaistaan. Jos huonosti teit hypyt, kiusattiin pitempään, jos paremmin teit, antautui nopeammin.

Haukkasaaren rusopartainen isäntä kutsui minut kamariin, kaikkein pyhimpään; pappi ja kanttori kuuluivat olevan vierainaan.

Enhän minä toki papin kanssa — mieluummin tanssitan näitä tyttöjä.

»Ka tule, — ei ole pappi paha mies. Tytöt jätä nuoremmille.»

»Enkä minä hänen pahuuksistaan, muuten olisin täällä pirtin puolella.»

»Ka tule, tule», isäntä työnsi minut edellään kamariin.

Pappi, lyhyenläntä, punakkanaama, tihrusilmä, istui samovaarin vieressä höyryävä lasi edessään. Seuranaan oli kanttori, pitkänsalskea vanhapoika, joka turhaan koetteli kasvattaa itselleen papillista partaa.

Pian tulimme tuttaviksi. Pappi kertoi avomielisesti olleensa paremmissakin paikoissa, Pietarissa ja muualla rintamailla. — Tuli eletyksi huonosti, ja piispa määräsi tänne. A vot soromnoo. Hyvä on täälläkin.

— Karjalahan olikin jonkunlainen rangaistussiirtola kelvottomille virkamiehille, ja mikäli kuulin, oli papillinen suku sellaista miltei järkiään.

Kysyin, tapaako pappi useinkin käydä praasniekoilla.

Ei, — ei hän nytkään pessotoimaan tullut, vaan kun naapuritalossa on lapsi kastettavana, pääsi mukavasti juhlaväen veneessä. »Tule katsomaan, kastamme lapsen, aivan on naapurissa.»

Suostuin mielelläni tehtyyn ehdotukseen, olihan siinäkin taas jotain uutta ja ennen näkemätöntä. Nousin lähteäksemme.

Ei kuitenkaan ollut niin hoppua. Kun olimme särpineet lähes ämpärillisen teetä mieheen — ja yhä sitä vain tyrkytettiin, nouti isäntä papin viittauksesta viinapullon pöytään. Pappi pyyteli anteeksi, että hän hengen miehenä ottaa ryypyn, mutta, sanoi hän, »kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta on hän ollut humalassa yhtämittaa», selitti isäntä suomeksi.

»Mitä mushikka haastelee?» uteli minulta pappi joka oli ummikkoryssä.

»Sanoi vain, että hän on kyllä nähnyt sen.»

— Tulimme ristiäispaikalle, noin pari tuntia luvatusta ajasta myöhästyneinä. Siitä huolimatta ei ristiäisvalmistuksiin oltu vielä ryhdytty: »Jos ei tule, hukkaan meni vaivat, jos tulee, vielä kerkiää valmistella, ei ole kiire papilla.»

Miehissä kannoimme pirttiin suuren ammeen. Juuri niin suuren, että ovesta mahtui, ja asetimme perälle kahden nurkittaisen akkunan väliin. Amme täytettiin lähdevedellä, ja siihen piti lapsi kastettaman.

Joku sentään arveli lähdeveden olevan liian vilpoista pikkumiehelle — lapsi oli miespuolinen ja kysyi isännältä, eikö saisi kuumaa vettä joukkoon, kun lapsi voi muuten sairastua.

»Katsho, aamusta saakka olen sytytellyt, märkiä ovat puut, eivät pala.»

Istuimme ja odottelimme. Miesväki oli asettunut seinänvieruspenkeille katselemaan pyhää toimitusta, naiset puuhailivat karsinan puolella, ja sieltä kuului kuin hanhilauman kaakotus. Näytti siltä kuin asia ei ollenkaan olisi koskenut heitä.

Pappi paineli peukalollaan moniaita kahdenkopeekan kynttilöitä ammeen laidoille; niin piti olla, ettei paha päässyt kastettavaan. Kanttorilla oli täysi työ saadakseen kunnollista pyhääsavua. Puut olivat märkiä, hiillosta ei ollut, eikä pyhäsavu ilman kekälettä palanut. Löytyi toki tuohenkäppyrä nurkasta, unohtunut, viimevuotinen. Se kun työnnettiin suitsutusastiaan, jo läksivät mirhamitkin palamaan, vallan tukahuttamaan tuppasi.

Toimitus alkoi: isä lapsineen seisoi ammeen vieressä, pappi sen takana, kanttori sivummalla. Miesväki odotti, akat kirkuivat karsinassa.

Ammeen veden yli oli ensin luettava luvut ja loitsut, ja pitkälti pappi jaksoikin molista. Lukujen välillä heitteli hän taskustaan jonkunlaisia ryyniä veteen, jotta se paha kaikkoaisi. Silläaikaa heilutteli kanttori mirhamiastiaa suuressa kaaressa edestakaisin, aina väliin pirauttaen ja meille silmää iskien: »Hospodi pomiiluii, hospodi pomiiluii.»

Kun melu karsinanpuolella yhä vain yltyi, meni kanttori rauhoittamaan suupaltteja. Naurun sai vastaansa.

Vesi oli nyt pyhitetty. Vielä piti kiertää ammeen ympäri kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään, ja pappi viittasi seuraamaan. Luulin viittauksen tarkoittaneen itseäni ja läksinkin lapikoimaan papin jälessä, kunnes kanttori jo toisella kierroksella työnsi minut penkille istumaan; olin ottanut kanttorin ja pyhänsävun paikan. Nyt he kahden vaelsivat hitaasti vaappuen ympäri ammeen: pappi luki, kanttori huusi hospodia ja kohdallamme heilautteli raskasta mirhamiastiaa arveluttavan läheltä päätämme, jotta savu tuprusi kuin saunan luukusta.

Seurasi itse kastetoimitus. — Isä ojensi ruusunpunaisen palleroisen papille, joka siihen tarttui niskasta kuin koiranpoikasta. Heilutteli hetken ilmassa ja sitten upotti lähdekylmään veteen umpisokkeloon, pitäen siellä kotvan aikaa.

Kun poika oli saanut tuhistuksi enimmät vedet suustaan ja sieramistaan, päästi hän korviavihlovan huudon. Ja samalla tapahtui se välttämätön, se lapsen pienempi vahinko, lensi kaaressa yli ammeen vasten kanttorin naamaa ja kaapua, sihahtipa mirhamiastiaankin.

»A katsho, ei ole likainen, puhdasta vettä», koki isä lohduttaa kanttoria, jota ei suihku oikein miellyttänyt.

Toimitus olikin lopussa ja meidät kutsuttiin kamarin puolelle saajulle.

Yön nukuin praasniekkapaikassa ylisillä. Kun aamulla varhain astuin kamariin, istui pappi siellä viinapullo edessään ja koki selittää:

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

Puolissa päivin teki Törhösen joukko lähtöä. Jäähyväispuheita riitti aina venevalkamalle saakka, yhä kehoitettiin palaamaan. Emme jääneet.

Minuakin jo työt kutsuivat, ja illan suussa läksin taivaltamaan viisipenikulmaista kangastietä. Törhönen oli reppuuni pistänyt viinipullon, sanoi sen olevan oikeata krimiläistä.

— Ja kun sitten aamuyössä kuivin suin astelin vielä eilisestään helteistä kangasta, kuiskutteli pullo korvaani:

Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings