KARHUA VITSALLA.

Siihen aikaan — noin parisenkymmentä vuotta sitten — päättyi Pielisensuulta tuleva kärrytie Lehmivaaran navetanseinään. Nyt näyttää jo kartta, että oikein valtamaantie on vedetty aina itärajalle saakka ja kenties siitäkin vielä pitemmälle, Porajärven pogostalle, jossa ennen tiettömiä saloja pitkin käytiin pessotoimassa karjalaistyttöjen kisoissa.

Mutta se oli silloin, ja Lehmivaaran navetanseinällä sai lännestä tuleva kulkija, mies kun mies, nousta rikkiviipotetuista kärryistään ja jatkaa matkaansa kinttupolkuja pitkin itäänpäin. Eikä siellä outo kulkija yksinään oikeaan taloon osunutkaan, ellei ollut mukana kartat, kompassit ja muut periskoopit, sillä polkuja oli monenlaisia. Nevojen reunoja kierteli kovaksi tallattuja petranpolkuja, vesien varsille oli tukkilaisenkin jalka joskus jättänyt poluntapaisen, ja ne häivyttivät oikealta uralta, joka muutamin paikoin katosi vallan olemattomiin. Mutta kun rämeikkömaalta vaara lopulta alkaa kohota, tasoittuu ja levenee polkukin, ja silloin tulee kulkijan mieleen erämiehen tunteellinen mietelmä: talo lähenöö, tie silenöö, akka lähenöö, mies järenöö.

Ne olivat silloin rauhallisia saloja, riistan asuinpaikkoja, karhujen pesimäsijoja. Talojen väliä oli virstoja viisitoista ja rapia päälle, ja miehet taloista tavallisesti savotan töissä, sillä mikäpäs siellä muukaan elätti. Naiset enimmäkseen saivat hoidella pikkuiset peltotilkut vaarojen rinteissä ja varjella lehmäriepunsa karhuilta, minkä kykenivät.

Pienvaaran Jyrilläkin oli torpantapainen Pienvaaran laella, keskellä synkintä saloa. Ikänsä oli sitä asunut, mutta leivänpuolta ei riittänyt tarpeeksi omasta pellosta, ja siksipä oli Jyrki taas savottahommissa. Jo talvella oli lähtenyt Repolan puolelle tukinkaatoon päätellen palata uittomiehenä keväällä takaisin.

Pitkään siellä oli viipynytkin, — juhannus kohta käsissä, mutta nyt oli viimeinenkin suma laskettu Mustapikisestä Suomen puolelle, jossa uittoyhtiö otti puut kuljettaakseen, ja suurin osa entisistä miehistä jouti pois. Olisihan Jyrki vielä saanut jäädä töihin, mutta pihattokin tuntui jo vetävän puoleensa, ja mitenkä se akka siellä yksinään mahtanee tulla toimeenkaan. Kohtahan tässä on heinäaikakin käsissä, ja silloin ainakin täytyy olla kotosalla, tuumaili Jyrki, ja niin nosti hän lopputilinsä Kokkovaaran pirtissä, jossa niitä jaettiin.

Yöllä kävi Jyrki vielä Mustapikisestä onkimassa kontillisen harjuksia, — viehän heitä edes akalle tuomisiksi, ellei kotosalla satu muutakaan särvintä olemaan. Aamulla kietaisi hän takkiinsa koiranpentupalleron, jonka oli Kokkovaaran isännältä ostanut viidellä markalla, ja niin läksi hän saloja pitkin poikkimaisin painaltamaan kotiinsa. Ei Jyrki polkuja tarvinnut enempää kuin kompassejakaan, hänelle olivat ilmansuunnat päässään selvillä, ja seudut muutenkin tuttuja.

Pitkälti oli pitänyt poutia, ja nopeasti katkeili kuiva kangastaival. Jyrki otti pitkän askelen, sillä hänen omakin pituutensa täytti kolme kyynärää, vaikkakin työ oli painanut hartiat hiukan kumaraan. Mutta tottunut kävelijä hän oli, vanha erämies.

Haukinevalle ehtiessään kilotti päivä jo korkealta pannen ilman nevan pinnalla autereisesti väreilemään, ja nevalta nousi vastaan lämmin hetteen haju, joka ei ole vastenmielistä, mutta ilmaisee, että kuivin jaloin ei sen yli pääse.

Haukineva on laaja. Paria virstaa leveämpi se ei ole mistään kohdasta, mutta pituutta on pitkälti, eikä Jyrki ruvennut sitä kiertelemään. Aina hän oli sen yli kulkenut, ja suoraan toiselta rannalta oli Pienvaaraan vain puolisen tunnin matka. Etsi hän kuitenkin sopivan niemennoukan lähtöpaikakseen, sillä pienikin lyhennys lähes polveen saakka upottavassa nevassa tuntuu helpotukselta.

Pääsee niemestä jo parikymmentä syltä aukealle, kun kuulee jäljessään merkillistä loksotusta. Jyrki käännähtää ympäri ja näkee karhun juosta lönköttävän kohti.

»Voipa kehveli, kun olisi rihlakkoni», välähti Jyrin mielessä, mutta asetta ei ollut pitempää kuin tuppipuukko, eikä sillä mennä karhua tappamaan.

Pitemmälti ei hän kerinnyt tätä asejuttua ajattelemaan, sillä karhu oli jo lähellä. Jyrki tempasi puukkonsa ja karjaisi karkeasti:

»Ka mies, elä tulek!»

Karhu pysähtyi muutaman sylen päähän, istui ja katseli vihaisesti Jyrkiä.

Mutta samassa Jyrki kuuli jotakin rapinaa suonrannasta ja katsottuaan sinne, näki hän karhunpennun kiipeävän mäntyyn juuri nevan laidassa, siinä kohden, josta hän oli tullut. Nyt hän äkkäsi loukanneensa perherauhaa, ja siitä emo oli kiukuissaan.

Mutta Jyrin metsästäjävaistot olivat myös heränneet, ja hän päätti ottaa tuon pennun vaikkapa vain puukolla. Hän teki äkkinäisen hyökkäyksen edessään istuvaa karhua kohti kovasti karjuen, ja hänen ihmeekseen karhu pakeni metsänreunaan. Jyrille oli pääasia päästä myös kuivalle, sillä hänellä oli omat taikansa karhua vastaan. Hän tiesi karhun karttavan tulta — turkkinsa takia —, ja siksipä hän nopeasti teki risuista tuohuksen. Palavaa tuohusta heilutellen pääsi hän aivan puun juurelle saakka, sytytti siihen nuotion, asetti kalakonttinsa ja takkiinsa käärityn koiranpennun aivan tulen viereen ja alkoi kiivetä puuhun.

Puu oli matalahko nevanlaitamänty, rosopintainen, ja karhunpentu oli pysähtynyt ensimäisen oksan kohdalle, josta se ihmetellen katseli sauhua, jonka kait ensikerran elämässään näki. Se nähtävästi luuli jäljessään kiipeävää Jyrkiä emokseen, sillä tämä ei savotassa ollut ajanut partaansa, ja naamansa oli yhtä karvainen kuin karhunkin. Niinpä ei pentu älynnyt kiivetä ylemmäs, vaan odotti, kunnes Jyrki pääsi käden ulottuville ja iski puukon sen selkään. Heikosti kerkesi poikanen parahtaa, ja silloin hyökkäsi emo aivan puun juurelle, mutta kärvensi karvansa ja murahtaen pakeni loitommalle.

Koiranpentu ja karhunpoika kainalossaan, tuohusta heilutellen Jyrki alkoi nyt uudelleen matkansa nevan yli karhuemon seuratessa muutamakymmen askelta jäljessä. Nevan puoliväliin kävi matka rauhallisesti, mutta sitten Jyrki putosi vyötäisiään myöten hetteeseen, ja tuohus sammui. Kun hän taas pääsi kuivemmalle ja alkoi astella edelleen huomasi karhu vaaranesineen kadonneeksi ja pahasti murahtaen hyökkäsi se yli hetteen Jyrkiä kohti. Siihen Haukinevalle olisi silloin Jyrin maallinen vaellus päättynyt, mutta kohdalla sattui olemaan runsaan miehen mittainen kuivunut nevamänty. Sen riuhtasi Jyrki juurineen maasta, huitasi sillä kohti karhua ja karjaisi taas:

»Ka mies, elä tulek!»

Juurien mukana nevasta noussut märkä sammaltukko lennähti karhulle päin silmiä hämmentäen sen ajatuskyvyn, ja Jyrki sai vähän etumatkaa, mutta heti oli karhu taas kintereillä, ja sama peli uudistui. Jyrki kuljetti risua uskollisesti mukanaan, juoksi polveen saakka vajottavassa nevassa, milloin karhu perääntyi, ja kun tämä taas uskaltautui liian lähelle, huitaisi hän vitsallaan ja karjaisi henkensä edestä:

»Ka mies, elä tulek!»

Lopulta päästiin nevan laitaan, ja siellä sai Jyrki itselleen uuden tuohuksen. Nevan laidasta johti poluntapainen Pien vaaralle, sitä pitkin kiirehti Jyrki pihattoonsa, mutta aina kotiveräjälle saakka karhu seurasi häntä. Siihen jäi istumaan ja tirkistelemään läpi puolapuiden.

»Ka akka, annahan rihlakko», huikkasi Jyrki pirttiin kiiruhtaessaan, tempasi suustaladattavansa seinältä ja saman tien pihamaalle. Siellä istui karhu veräjän raosta katsellen, ja saunakodan nurkalta Jyrki otti tarkan jyvän. Panos oli kuitenkin viime talvellisia eikä nallikaan syttynyt, ja ennenkuin Jyrki ennätti saada rihlakkonsa kuntoon, oli karhu jo hävinnyt metsän peittoon — itsekseen suremaan ja miettimään kostoa.

Ja sitten elokuussa — vaikka Jyrki palkkasi pojan paimeneksikin — tappoi karhu hänen viidestä lehmästään kaksi ja kolmannen repi vaivaiseksi.