KALAMAJALLA.
Reading edition
Ei ollut enää sota, mutta ei ollut vielä rauhakaan, jonkunlainen turvaton aselepo vain, eikä tiennyt, milloin saattoi petollinen vastustaja taaskin syödä sanansa ja lähettää salakavalan joukon niskaan.
Olin erään toverini kanssa äärimmäisenä partiona idässä, ei sotamielellä sillä kertaa, vaan hankkimassa nääntyville hevosillemme ruokaa, heiniä, joita Suomen puolelta ei tullut riittävästi. Niin läksimme Lieksanjärven toisella puolen olevaan Tsholkan kylään tekemään heinäostoksia joukko-osastollemme Repolassa.
Ostot teimme, ja ensi hätään alkoivat ukot jo aamupimeässä valjastella hepojaan heinäaumojen viereen, sillä kiirettä oli pidettävä. Me kaksin riensimme jalkapatikassa neljän tunnin polkutaipaleen päässä olevalle veneellemme ehtiäksemme Repolaan ennen hevosmiehiä, joiden täytyi kiertää järven pohjoispuolitse, kenties aina Omeliaan saakka riippuen siitä, mitenkä lahdet olivat jäätyneet.
Sillä silloin oli jo täysi rekikeli sikäläisillä teillä, mutta Lieksanjärvi aaltoili vielä vapaana, ja sen turvin olimme uskaltautuneet tälle venematkalle.
Päivä kului, ja tuuli alkoi vonkua nurkissa. Kakon talossa, jonka rannassa veneemme oli, varoitettiin meitä lähtemästä järvelle, kun lyhyt marraskuinen päivä loppuisi jo matkamme puoliväliin, mutta minkä me olimme päättäneet, sen teimme myöskin.
Sitäpaitsi meillä oli myötätuuli, ja mitä pitemmälle rannasta pääsimme, sitä nopeammin veti myös pikkuinen keulapurje, jonka jotenkuten olimme saaneet kuntoon, ja Kakon ranta häipyi nopeasti näkyvistä.
Mukanamme veneen keulassa oli kolme kotieläintäkin, nimittäin kaksi vasta ostamaamme pystykorvaa sekä karhunpentu, niinikään Tsholkasta ostamamme. Ne olivat alkumatkalla ärtyisiä toisilleen, mutta kun aavalle tultuamme kylmä tyrsky löi laidan yli kastaen turkin, niin mielikin vähitellen heltyi, ja pian ne kiipesivät veneen äärimmäiseen kokkaan, jonne olimme järjestäneet öljykankaan peitokseen. Siellä ne nyt kuorsasivat väristen kippurassa, eikä ollenkaan himoittanut vihoitella, sillä jäätyvä vesi aavalla on pelottavin vihollinen, ja se taltuttaa sisun.
Pakkanen yhä yltyi, ja vesi tosiaan jäätyi laineen harjalla muodostaen jäähileitä vedenpinnalle. Ne olivat vain pieniä ja hauraita, jotka sulivat sormien välissä niitä koeteltaessa, mutta ne lisääntyivät ja kasvoivat joka hetki. Kohta tuntuivat ne hankaavan veneen laitoja, hidastuttivat kulkua, ja kun pääsimme kahden saaren väliseen salmekkeeseen, jäimme aivan paikoillemme.
Repolan tulet tuikkivat jo selän vastaisella rannalla, ja päätimme yrittää soutamalla, mutta olimme jäädä aivan pääsemättömiin. Sillä airo ei ottanut enää sauvomallakaan, saati sitten soutamalla, ja hädin tuskin pääsimme lähimmän saaren rantaan, jonne vedimme veneemme vaatteet likomärkinä. Molemmat koirat olivat niin kankeina, että vasta hieromalla saimme ne liikkeelle. Karhu pääsi rannalle omin voimin, vaan tällä kertaa sitä ei tarvinnut pakenemisen pelosta taluttaa, se seurasi kiltisti jäljessämme etsiessämme pimeässä autiota kalamajaa, jonka tiesimme siellä olevan.
Kalamajan löysimmekin kohta, ei tosin mitään talvihuvilaa, vaan oli siinä kuitenkin pieni kiuas. Sisäseinästä otimme sytykkeet, kelosta haloimme tervaksia ja kohta räiskyi majassamme kirkas valkea. Tunsimme olomme perin kotoiseksi paitsi ruuan suhteen, sillä sitä ei meillä ollut.
Satuimme päivällä näet Kakon taloon juuri, kun perhe nautti puolipäiväateriaansa ja näimme, mitä he söivät. Ateriaan kuului jonkunlaista haisevaa kalalientä sekä pikimustaa pettuleipää, joka mureni käsissä ja muodosti suussa karvaan palan, jonka vain väkisin sai niellyksi. Se ajanmittaan pilasi jo aikuisenkin sisukset, saati sitten pikkulasten, joita talossa oli moniaita.
Repuissamme oli vielä parisen kimpaletta sotilasleipää, senaikuista akanaista ja piikkistä, mutta kuitenkin viljaa ja herkkua tämän pettuleivän rinnalla. Ne olivat viimeiset eväät paluumatkaamme varten, mutta nähdessämme tämän surkeuden, kaivoimme ne esille ja jaoimme palasen kullekin lapselle; — mehän kerkiäisimme jo illaksi Repolaan.
Enkä ole leivänpalan vielä milloinkaan nähnyt suurempaa riemua nostavan. Lapset olivat aivan kuin sekapäisiä, sillä nuorimmat eivät olleet tällaista leipää vielä kertaakaan maistaneet, emäntä itki, tuli meitä kädestä kiittelemään ja sanoi, että »jumalainen se nämä vierahat tänne lähetti.»
Niinpä me nyt kalamajassamme olimme aivan ilman leipää tai särvintä märkinä ja nälkäisinä, mutta olihan mielemme sentään tyytyväinen siitä, että olimme voineet viimeisillämme joitakin osattomia ilahuttaa.
Mutta teelehtiä meillä oli — tosin vähän tupakan sekaisia — sekä repun nurkkaan unohtunut annos likaista sokeria, ja niiden varaan järjestimme elämämme tulevan yön ajaksi. Lisäsimme tervaksia uuniin, vähitellen vaatteet kuivuivat, ja mieli virkistyi. Koirat ja karhunpentu eivät pyytäneet mitään, ne kuorsasivat kukin nurkassaan, me taas havuvuoteella tulenvälkkeessä lojuimme teetä särpien ja tupakoiden. Kohtaloamme emme surreet, sillä myrsky oli tauonnut, pakkanen kiristyi, ja tiesimme aamulla salmien yli pääsevämme jäitse mantereelle. Kuitenkaan ei uni tullut silmään, vaan kun tarinan alkuun päästiin, niin juttu liittyi toiseensa, ja silloin yön hetkinä kertoi toverini minulle seuraavan tarinan. En tiedä kertoiko hän itsestään vaiko jostain toisesta, se oli kuitenkin Sinikan tarina.