KESKEYTYNYT HIRVENJAHTI.

Kauppias ja tilanomistaja olivat jo hyvissä ajoin kesällä hakeneet kuvernööriltä hirvenkaatolupaa. Kahdeksaa oli pyydetty, oikein rutkasti, kun niitä jahtimaitakin sattui laajemmalti kuin mitä laki välttämättömään luvansaantiin vaati.

Papinkirjat, protokollat ja leimamerkit oli laitettu visusti järjestykseen. »Jos ei anna kahdeksaa, antaahan toki neljä.»

Kuvernööri, pahansisuinen mies, veti kuusi hirveä luvusta pois. — »Mokomat», tiuskaili, hän, »pyssyt niiltä pitäisi ottaa, — vallankumousta vain puuhaavat ja opettelevat ampumaan.»

»Olihan toki hyvä, että jätti ne kaksi, mistäpä niitä enempiä hirviä enää näillä main löytyy», lohduttelihe kauppias.

Tuli elokuun viimeinen, jahtipäivän aatto. Jo hämärissä meni tilanomistaja kauppiaalle lataamaan patruunoita, kotona kun ei sattunut olemaan ruutia.

Kauppiaan kamarissa istuttiin, patruunoita ladattiin, jahtimatkan eri kohtia suunniteltiin. Ruumistakin vahvistettiin silloin tällöin konjakilla, jota kauppias oli jahtia varten tuottanut kaksi kannua.

Näin päätettiin: aamulla, jo ennen hämärää painutaan karjakujaa pitkin nevan poukamaan; — siinä olivat karjapiiat melkein joka aamu nähneet kaksi hirveä, selitti kauppias.

Kauppiaalla oli kivääri, oikein pertaani. Hyvä oli mies muuten ampumaan, nuorisoseuran ampumakilpailuissa vain harvat pääsivät pielillekään; mato ampuja se kauppias.

Tilanomistajalla ei ollut kivääriä, olihan vain tavallinen takaaruokittava lintupyssy, haulikko. Ei häntä nyt juuri jahtimieheksi oikeastaan voinut sanoa, — sikoja oli lahtiaikana ampunut ja joskus käynyt teerenkuvilla. Eihän sitä maanviljelykseltä jouda juoksemaan oravan takia, mutta tämä se on toista.

»Se on pentelettä», sanoi kauppias, »etteivät ne anna ampua naarashirveä. Jos kerran härkähirvet ammutaan loppuun, niin mitäs sitten tekee naaraillakaan. Mutta ei auta, sakko on kova, jos ammut.»

»Ei pidä ampua naarashirveä», selitti tilanomistaja, joka oli innokas karjamies; »siitä nousee metsään uusi sarvipäinen polvi.»

Renki-Aapo makasi valveillaan pirtin sängyssä. Uni ei tullut, vaikka mikä olisi. Kauppiaan kamarista kuului keittiön läpi keskustelun hyrinää, vaan sanoista ei saanut tolkkua.

Aapo oli kauppiaalta kärttänyt päästä jahdille mukaan, vaan kauppias ei ottanut korviinsakaan sellaisia puheita. — »Mitäs sinä kakara miesten matkassa, pilaat jahtionnen.»

»Voi, kun olisi pyssy», ajatteli Aapo. »Kyllä minä ainakin yhden hirven ampuisin: niinhän se putosi sepän rihlakolla oravakin viime talvena korkean kuusen latvasta.»

Aapo käänsi kylkeään ja koetti nukkua. Kumma kuinka nyt valvottaa, vaikka muuten jo tähän aikaan on vetänyt pitkiä kuorsauksia. — Hiottamaankin tuppasi. — Kauppiaan kamarista kuului yhä epäselvää pörinää, ja se tuntui yhä kovenevan.

Ei malttanut enää. — Aapo hypähti sängystä, livahti porstuaan ja siitä kauppiaan akkunan alle. Siihen kuului selvästi, mitä huoneessa puhuttiin.

Aapo painui seinänviereen litteäksi ja kuunteli. — Voi kummaa, viisikymmentä jänistä yhtenä päivänä; — se on metsämies, tuo kauppias.

Tunnit kuluivat ja idässä alkoi kajastaa. Nyt oli aika lähteä, jotta kerkiää takamaalle.

Aapo kiersi nurkantaitse pirttiin, veti housut jalkaansa, ovipielestä otti virsut ja lähti seuraamaan metsämiehiä. — Ei hän muuten, kun kauppias oli kieltänyt, mutta olisi se hirventappokin nähtävä. — Parin kivenheiton matkalla seurasi, niin pitkällä, että kauppiaan sikaarinsavu tuntui vielä ilmassa.

Kylästä laskeusi karjapolku läheiselle nevalle, puolen virstaa taisi olla kangasta, — siitä vei kapulatie hetteen yli korpeen ja jakaantui pienemmiksi poluiksi takamaaniityille.

Tultiin jo suonlaitaan. — Pysähdyttiin odottamaan pensaikossa. — Tässähän ne karjapiiat…

Ja niinhän oli kuin tarjottimella. — Rämeiköstä, nevan kaulakkeen takaa tuli kaksi hirveä suoraan kohti. Suurisarvinen uroshirvi kulki edellä ja sarveton naaras vähän syrjemmällä, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii.

Kauppias painoi sikaarinsa mättääseen: — sillä on tarkka vainu tuolla hirvieläimellä, saattaisipa hyvinkin kavahtaa sikaarinsauhua. Vaan tuulen allahan tässä oltiinkin; nevoilta vieri valkoinen usva metsämiehiä kohti, ehti kankaanlaitaan ja siinä hajaantui.

Suoraan kohti tulivat hirvet, aivan päin. Lähestyivät vielä matkan ja pysähtyivät nuuskimaan ilmaa. — Nyt oli ammuttava. Se sarvipää seisoikin niin sivuttain kuin maalitauluna, kauppias laski ainakin kahdeksan sakaraa sarvessa.

»Tähtää tuota härkää lapaan sillä suurireikäisemmälläsi, minä otan hiukkaista ylemmäs», määräsi kauppias.

»Valmis on.»

Kuin yhdestä pyssystä kiiri laukauksen kaiku yli usvaisen nevan. Kun ruudinsavu oli haihtunut, nähtiin uroshirven kiidättävän kaukana nevalla, sarvekas pää uljaasti koholla. Naarashirvi seisoi paikoillaan, ikäänkuin ei olisi käsittänyt koko tapausta, sitten etujalat retkahtivat, ja se painui hengetönnä sammaleelle.

Kauppias katsoi tilanomistajaa, tilanomistaja kauppiasta. Kumpikin tiesi tähdänneensä nupopäätä arvellen, että kyllähän kaveri huolen pitää tuosta sarvipäästä; — samalla iskulla kaksi hirveä, — kuka sitä sukupuolia enää kyseli, kun nahka oli poissa, ja lihat aitassa.

Mutta nyt sattui tuollainen rötöskä. — »Ethän sinä tähdännytkään lapaan, kuten käskin», sanoi kauppias. — »Ethän sinäkään tähdännyt siihen hiukkaista ylemmäs», sanoi tilanomistaja.

Hirvi oli saatava nopeasti nyljetyksi, sillä kylän karja kulkisi kohta ohi, ja paimenet saattoivat nähdä.

Renki-Aapo oli tullut aivan suon laitaan; — ei malttanut enää mieltään, vaan riemuissaan huusi:

»Niinhän kaatui kuin lekalla lyöty.»

»Ka Aapo, — pentele, — mitä helv—»… pääsi kauppiaalta. »Laputa heti kotiin töihin.»

Mutta sitten hän keksi jotakin. — Kun Aapo oli kerran nähnyt kaikki, niin parasta ottaa hänet uskotukseen.

»Ka Aapo, tulehan tänne; — käy sieltä ylisiltä se hirven sarvi ja vajasta kirves. Käy vikkelään.»

Metsämiehet ryhtyivät nylkemään saalista, Aapo vilkkaisi kylään; — kujalla kalkatti jo karjankello.

Kylässä tehtiin nousua. Aapo tapasi tiellä leipurin pojan ja vihjaisi, että »nyt se iso hirvi kaadettiin.» — Neuvoipa paikankin vielä.

Leipurin poika kertoi nimismiehen rengille, ja niin levisi tieto talosta taloon.

Muutamia uteliaita kävi tappopaikalla katsomassa kummaa otusta, ja nimismieskin ulotti tavanomaisen aamukävelynsä tänne saakka, kun kuuli hirven kaadetun. — Pitihän sitä niinkuin virankin puolesta.

Sillävälin oli renki-Aapokin joutunut takaisin. Ylisiltä oli hän etsinyt suuren hirvensarven, joka aikaisemmin oli koristanut kauppiaan kamarinseinää, mutta sitten, kun huoneeseen saatiin oikein paperitapeetit, viskattu tarpeettomana syrjään. Nythän se olisi tässä uteliaille osoituksena, että sarvipäitä niitä vain on ammuttu, eikä mitään nupoja.

Kirveellä kolhittiin hirven otsanahka luuta myöten rikki siitä kohden, missä sarvien tulisi olla. Aapon noutama sarvi viskattiin viereen mättäälle. — Eihän tosin ollut kuin yksi, vaan kukapa sitä huomaisi. »Metsämiehiä on tänään onnestanut», tervehti nimismies kapulatieltä.

»Onnestanut, onnestanut», hoki kauppias kiskoessaan nahkaa irti hirven kupeista.

»Taitaapa olla komea otus», sanoi nimismies lähestyessään nylkijöitä.

»Näyttääpä olevankin vankka sarvi.» — Nimismies otti sarven mättäältä alkaen sitä tarkastella, metsämiehet kiskoivat nahkaa niin, että hiki valui, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.

»Naulallakos se tämän hirven sarvi on ollut päässä kiinni», sanoi sitten nimismies. »Onpahan niinkuin ruostunut naulantynkä tuossa juuressa.»

»Pentele!» pääsi kauppiaalta, ja verinen nylkyveitsi putosi kädestään sammaleelle.

»Saakeli», sanoi tilanomistaja ja jatkoi nylkemistään.

»Sinä sen ammuit tämän naarashirven», sanoi kauppias. »Minä tähtäsin sarvipäätä, mutta ammuin yli.»

»Minä tähtäsin sarvipäätä, niinkuin käskit», puolustihe tilanomistaja. »Kyllä tämä on sinun työtäsi.»

»Saadaanhan asiasta selvä, kun katsotaan, minkälainen on kuulanreikä», sanoi nimismies ryhtyen tarkastamaan saalista.

Ja siinähän olikin suurempi reikä lavassa, — tilanomistajan haulikonkuulasta — ja toinen pienempi hiukkaista ylempänä — kauppiaan kiväärinkuulasta, siis aivan kuin puhuttu.

Selvä juttu, molemmat yhtä syyllisiä.

»Hirvenjahti taisi loppua tähän», tuumaili nimismies; minä takavarikoin lihat kruunulle, ja syyskäräjillä saatte tulla sopimaan asiasta.»

»Pentele», sanoi kauppias vielä lopuksi ja lähti astelemaan kotiinsa. Tilanomistaja seurasi äänettömänä jäljessä. Hyvästelemättä erosivat kauppiaan portilla.

Nimismies hankki kylältä miehen lopettelemaan nylkemistä, omalla hevosellaan vedätti sitten lihat aittaansa.

Syyskäräjillä kumpaakin metsämiestä sitten sakotettiin luvattomasta naarashirven ampumisesta.

Mutta senjälkeen eivät tilanomistaja ja kauppias ole yhteisiä jahtimatkoja tehneet.