KORPILAKI.

Oli kuukausi kuljettu umpisaloja, oli mitattu maita ja aapoja, kun insinööri, sellainen maanmittari, työsakin johtaja sanoi Aatulle, etelästä viimeksi saapuneelle vitjamiehelle, että »käypäs sinä Sovankylän kirkolta posti ja palkkarahat; niitä pitäisi siellä olla viitisentuhatta markkaa.»

Eipä sillä, että palkkarahoja olisi siellä saloilla tarvittu, jossa et viikon vieremiin nähnyt muita kuin oman työsakkisi miehet eikä korvaasi ottanut muu ääni kuin kirveen kajahtava kumahdus linjalta tai palokärjen vihlaiseva huuto kelohongasta. Mutta kun rahat kerran olivat tilauksen mukaan kirkolle saapuneet, niin samallahan ne saattaa ottaa postin mukana. Sielläpä kulkeutuvat selkärepussa siksi kuin lopputilitys tehdään ja rahanalaista tavaraa saadaan niillä rintamailla.

Aatu läksi tarpomaan kahdeksankymmenen kilometrin pituista jalkamatkaa kirkolle. Olihan tämä jo reipasta hommaa päästä kesken kesää kirkolla käymään. Niin, olikin vitjamiehenä olo alkanut tympeyttää, — arvaahan sen, ikänsä uittotöihin tottunutta, jonka mieleen aina muistuivat ne vastarannalla vietetyt rokulipäivät, jolloin ei suma juossut, vaan palkka sentään juoksi niinkuin Hackmanin konttorista.

Aatu suoritti asiansa hyvin, nosti repullisen postia ja kapallisen rahaa — näet pientä rahaahan siellä saloilla tarvitaan, mikäli tarvitaan — ja toisen päivänpuolisissa läksi paluumatkalle.

Olisihan tuon matkan Aatun sisulla painaltanut pysähtymättäkin, eikä Lapin kesäyö taas pakota pimeän takia polulta poikkeamaan, mutta kun se kirkolla vietetty yö tuppasi väkisinkin raukaisemaan, pysähtyi Aatu aapan laitaan puolimatkassa, viritti pienen tulen sääskien pelotukseksi ja kaivoi repustaan palasen makkaraa kurkun täytteeksi. —

Nahkaisessa repussa oli makkaraa ja leipää rahanippujen joukossa, ja Aatu kaiveli kumpiakin. — »Olisipa tuossa, pahuus soikoon, nyt otettavissa kerrakseen. Mitäpä, jos jättäisi koko savotan ja painuisi suorastaan Muurmannille; — kuka siellä enää jälkiä nuuskii — — —.

Mutta ei; Aatu hypähti kanervasavultaan kuin olisi mato pistänyt ja saapui vihellellen yövilakka jängänlaitaa pitkin notkolle, siitä kankaalle, siitä taas notkolle ja kankaalle, kunnes puolissapäivin kirveenisku linjalta jo kumahti korvaan, ja postit ynnä rahat luovutettiin »insinöörille», jonka jälkeen pidettiin tavallista pitempi tupakkatunti.

Sinä iltana ei rakovalkealla äkisti nukuttu, sillä olihan postit luettava, maailmantapaukset saatava selville. Vasta kun puoliyö kääntyi aamupuoleksi ja norolta nouseva usva pani sääskenkin vaiteliaammaksi, käännähti mies toisensa jälkeen kyljelleen, ja insinöörikin veti päänsä huppuun.

— Mutta Aatu ei nukkunut. — Kulkijaveri alkoi taas nousta eikä tämä linjallakäynti enää miellyttänyt. Pois pitäisi päästä isommille oloille, mutta mistä ottaa rahat? — Ajatus alkoi yhä kuumemmin polttaa ohimoissa, ja silmä pakostakin kääntyi insinöörin jalkopuoleen, — selkäreppuun. Siellähän oli rahaa, valtion valuuttaa niputtain. Hänhän oli sen kunnollisesti saattanut perille penninkään puuttumatta, nyt se oli viskattu tuohon kankaalle vaikka ketun vietäväksi. Kuka sitä tällaisessa parikymmenmiehisessä jätkäjoukossa tietää, mikä mikin on, häntä ei ainakaan voisi kukaan epäillä — — —.

Aatu nosti päätään ja kuunteli. Kaikki näkyivät nukkuvan, raskas kuorsaus vain ympäri leirin sekottui sääsken piipitykseen sekavaksi sorinaksi eikä kukaan liikahtanutkaan.

Insinöörin selkäreppu oli miltei käden ulottuvilla, vain parin miehenmitan päässä Aatun makuupaikasta. Hän hivuttausi hiljalleen repulle, avasi vetosolmut ja työnsi hiukan vavahtelevat sormensa aukkoon. Ja siinähän ne olivatkin rahat, aivan samassa paikassa, mihin insinööri oli ne työntänyt, nuoralla sidotuissa puolentuuman paksuisissa nipuissa setelit. Kovat, rullalle kierretyt markat olivat valuneet jonnekin syvemmälle.

Nippu toisensa jälkeen siirtyi repusta Aatun väljän housunkauluksen sisäpuolelle, ja sitten hän varovaisesti vierittäysi takaisin makuupaikalleen. Rakovalkea räiskähteli unisesti, koillisessa rusotti jo taivaanranta, ja leiristä kuului vain nukkuvien kuorsaukset. Hyvä olisi ollut suoristaan painua taipaleelle, mutta silloinhan hän olisi myös paljastanut itsensä. Ei, ei Aatu niin tyhmä ollut; vielä viikon päivät päätti hän vedellä vitjoja linjalla ja sitten vasta pyytää eron oikein reilusti. Hän veti takin päänsä yli sääskien suojaksi ja nukahti.

Tuli aamu ja insinööri huomasi tekosen tapahtuneeksi, mutta ei siitä mitään puhellut, katselihan vain miehiään, jos olisi jonkun katse työn kavaltanut. Mutta aamuaskareet kulkivat entistä latuaan, eikä Kainin merkkiä saattanut kenessäkään havaita. Sitten, ennen töihin lähtöä kutsui hän kaksi työsakin vanhinta sivummalle ja ilmoitti tapahtuneesta.

»Kyllä asia selvitetään», sanoi toinen heistä, »antakaahan minun vain järjestää».

Työsakki oli jo koolla juuri lähdössä, kun vanhin alkoi puhua:

»Pojat, tässä sakissa on varkaita, ja niitä me emme suvaitse. Tunnettehan te Korpilain, joka sanoo, että tappaa saa, mutta ei varastaa ja varkaalle on annettava sakin hivutusta. Kuka on ottanut insinöörin rahat?»

Ei kukaan vastannut, kaikki katselivat vain toisiaan.

»No, sitten pojat, reput auki ja vaatteet pois päältä, niin kyllä varas löytyy.»

Nopeasti aukenivat nahkaiset laukut ja vaatteet riipaistiin päältä. Aatukin levitti eväänsä sammalikolle ja antoi takkinsa tarkastettavaksi, mutta mitään ei löytynyt.

»Heitetään pieksut ja housut», komensivat toiset, vaan Aatu vitkasteli. Silloin tarttuivat rotevat kädet Aatuun, hänet kaadettiin kankaalle ja pieksut sekä housut vedettiin vastusteluista huolimatta jaloista. Ja sieltähän ne löytyivät etsityt rahatkin nyöritetyissä nipuissa.

Silläaikaa kuin toiset pitelivät Aatua suullaan maassa, noutivat toiset hetteen laidasta pikkusormen paksuisia koivunvesoja, joista alkoivat kiertää notkeita vitsoja. Insinööriä tämä jo kauhistutti, ja hän sanoi antavansa Aatulle anteeksi, kun kerran oli saanut rahat takaisin.

»Insinööri voi kyllä antaa anteeksi, mutta sakki ei anna. Sakin kunnia vaatii Korpilakia», sanoivat miehet ja sitten se alkoi. Pari miestä piteli käsistä ja jaloista Aatua alallaan, ja neljä miestä huiteli notkeilla, väännetyillä koivunvitsoilla hänen paljasta selkäänsä tahdissa.

Ensin Aatu kiroili ja uhkaili, sitten muuttuivat kiroilut ähkimiseksi, sitten alkoi hän itkeä ja rukoilla armoa ja sitten kuului vain ähkimistä.

»Lopettakaa jo», komensi insinööri ja miehet jättivät Aatun rauhaan, mutta ei hän siitä liikahtanutkaan, sillä selkäsauna oli ollut siksi perinpohjainen.

Yksi mies määrättiin Aatun vartijaksi, siksi kunnes heräisi, toiset painuivat linjalle. Kun joukko taas illalla palasi leiripaikalle, ei Aatua siellä enää ollut. Puolissapäivin oli hän vetänyt vaatteet päälleen ja sanaa puhumatta lähtenyt pohjoista kohti. Mutta kun oli päässyt pari kivenheittoa leiriltä, oli kääntynyt vielä ympäri, nostanut nyrkkinsä ilmaan ja karjaissut käheästi kuin huuhkain:

»Perlkele!»