LAMPURI.

Kirkonkylään oli tullut uusi apteekkari. Entinen oli tympeentynyt koko seutuun — vai liekö keksinyt tuottavamman liikkeen jostain muualta —, myynyt apteekkinsa tälle uudelle, ja nyt toimitettiin tavaroitten inventeerausta. Kun se välttämätön apteekki- ja tippatavara oli laskettu ja noteerattu, tehtiin kauppaa vielä kaikenlaisesta irtaimesta ja huushollitavarasta, sillä ainahan sitä poismuuttajalta yhtä ja toista liikenee, joka tulijalle taas on tähdellistä. Gramofooni joutui uudelle omistajalle, ja sitten tuossa rannassa kellotti vielä soutuvene, jonka entinen apteekkari olisi mielellään myynyt. Lähdettiin sitä miehissä katsomaan, minä kolmantena, kun satuin olemaan tuttava sekä entiselle että uudelle.

Juoksenteli siinä jaloissamme suuri, ruskea koiranvotkalekin, sellainen stöövari, ajokoira, entisen apteekkarin omaisuutta.

»Osta pois tuo jäniskoirakin», sanoi hän. »En viitsisi sitä sinne kaupunkipaikkoihin kuljettaa. Saat halvalla, ja ajaa varmasti.»

»Kyllähän ajokoiran olen aikonut hankkia, kun täällä on hyvät jänismaat, mutta jos se ajaa lampaita.»

»Ei ole Jalo lampuri, sen saat uskoa. Irrallaanhan se tässä kylässä on juoksennellut. Osta pois, viisisataa markkaa.»

»Kyllä minä vähän olen kuullut sitä lampuriksi mainittavan, mutta kun kerran vakuutat, niin olkoon menneeksi.»

Kaupat tehtiin, ja Jalo sai uuden isännän.

Syyskuun ensimäistä odotimme kiihkeästi, sillä Jalon uusi isäntä oli kutsunut minut kanssaan ensimmäiselle jänisjahdille. Kovasti Jaloa taputtelimme ja kehuimme, sillä kun oli oikein rotumerkit ja kuuluisa suku, ja sitten niin viisaanlempeät silmät, kuten oikealla ajokoiralla tuleekin.

Tuonne järven taakse päätimme lähteä koettelemaan, pappilaan Isoonmetsään. Siellä piti kuuleman mukaan olla jäniksiä runsaasti.

Jahtiaamu oli tyyni ja lämmin. Ei vielä kunnolleen hämärtänytkään, kun sonnustausimme kolmisin veneeseen ja läksimme lipumaan yli rasvatyvenen selän pappilan metsään, joka hienon usvan läpi häämöitti heikkoa aamurusotusta vasten kilometrin päässä.

Jalo oli kovin innoissaan. Se nuuhki veneenlaidan yli metsään päin ja vikisi hiljaa; näkihän sen, että sillä oli halu ja taipumukset jahtihommaan; oikein käpälät värisivät odotuksesta.

Vene karahti hiekkaiselle rannalle, ja samalla oli Jalokin maissa häviten rantapensaikkoon. Emme kerinneet kunnolla vetää venettä maihin, kun sillä oli jänis jo ylhäällä, ja täysi skalli eteni rannasta hieman oikealle, jossa tiesimme talonpoikain viljelysten tarjoovan hyvät syönnösmaat jäniksille. Sinnehän jänis tietysti oikaisisi omille syönnöksilleen, mutta vielä se kiertää takaisin makuulleenkin, sen tiesimme, emmekä pitäneet hoppua, sillä haukku kuului jo hyvin kaukana.

Etsimme siis itsellemme passipaikat, ja apteekkari, joka oli tuttu näillä main, käski minun jäädä siihen lähettyville kankaalle, kun hän taas etsi itselleen sopivan paikan vähän loitompaa. Siihen jäinkin mäntyiselle aholle polttelemaan tupakkaani ja odottelemaan.

Hetken kuluttua ajo kääntyi — ja suoraan minua kohti. Odotin molemmat hanat vireessä, ja sydän löi niin, ettei haukkua toisinaan erottanut korvien huminalta. Yhä läheni ajo, ja silloin aloin kuulla omituista töminää kankaalta, joka ei voinut olla jäniksen, vaan jonkun petoeläimen.

Vavisten siis odotin, mutta samalla ponkaisi eteeni pensaikosta lammas, töllisteli minua hetken ja sitten lähti otattamaan kuin ammuttu vastaiseen suuntaan. Joku kahahti vieressäni, ja siinähän se oli jänis. Nostin pyssyn poskelleni, mutta kuin taivaasta pyörähti siihen lammaslauma, ainakin kaksikymmentä lammasta. Ne poukkoilivat kuin mielipuolet sinne tänne, ja niin teki jäniskin, joten en uskaltanut enkä voinut ampua, sillä kaikki pyöri silmissäni yhtenä sekamelskana.

Jänis hävisi äkkiä kuten oli ilmestynytkin, ja sitten tuli Jalo, vinkaisi, heilautti häntää ja kysyi, että mitäs tässä nyt oikein tehdään. Minä osoitin Jalon jäniksen jäljille, ja pian oli ajo taas käynnissä. Hetken kuluttua kuului apteekkarin passipaikalta pamaus ja senjälkeen »alls todt».

Kiiruhdin ääntä kohti, ja siellähän apteekkari oli jo jänistä avaamassa Jalon läähättäessä vieressä omaa osaansa odotellen. Minut nähdessään se heilutti häntäänsä ystävällisesti ikäänkuin sanoakseen, että »enhän ole lampuri, vaikka ne minua parjaavat; jänistähän nytkin ajoin ja itsestään ne lampaat siihen tielle tulivat.»

Kerroin apteekkarille näkemäni ja päättelimme kaikesta kokemastamme, että Jalo ei ole lampuri. Tyytyväisinä siis jatkoimme jahtiamme ehtooseen saakka. Toisinaan Jalo viivähti vähän pitempään, ennenkuin taas sai jäniksen ylös, mutta eihän niitä nyt jäniksiäkään ole joka pensaassa. Ja silläaikaa kuin Jalo selvitteli uusia jälkiä, ammuskelimme me pyitä ja lennosta onnistuimme pudottamaan pari metsoakin. Hyvin Jalo jänikset ajoi, ja kun lehmien kanssa illalla saavuimme kotiin, kaivoi apteekerska repuistamme kuusi jänistä, kaksi metsoa ja kaksitoista pyytä.

Siinähän oli saalista kahden miehen osalle aivan hirvittävästi, ja hyvinhän meitä trahteerattiin koko illan. Aina myöhäiseen yöhetkeen saakka soitti vanhan apteekkarin gramofooni »Schwartzwaldin myllyjä», ja me kertoilimme toisillemme yksityiskohtaisesti, kuinka kukin otus, ja miltä hollilta oli tullut kaadettua. Jalolle oli laitettu vuode nurkkaan, ja siellä se lojui rentonaan silloin tällöin syvään huokaisten, kuten ainakin raskaan päivätyön suorittanut. Aamutunneilla menimme mekin nukkumaan.

Aamulla olimme jo varhain taas jalkeilla, mutta vielä varemmin näkyivät muutamat nousseen, sillä apteekin rantaan näet laski paraikaa vene tullen suoraan yli selän. Apteekkari arvasi jonkun vakavamman sairaustapauksen sattuneen ja häntä erikoisesti tarvittavan, kun kirkolla ei asunut vakituista lääkäriä. Senvuoksi menimmekin laiturille tulijaa vastaan.

Pian ehti vene möljän kupeeseen, ja veneenpohjalla saatoimme erottaa jotain valkoista, aivan kuin ruumiita.

Ja ruumiitahan siellä olikin, kaksi lampaanraatoa ja lisäksi sangen ryvettyneitä. Vakavana veli ukko veneensä maihin, kääntyi sitten meihin päin näin sanoen:

»Se ahteekarin lampurkoira roatel nämä eilessäpäivänä. Pitäis soaha korvaasta.»

Koettelimme väitellä vastaan, mutta ukko todisteli, että näkijöitäkin on ollut, jos vaikka heti käydään nimismiehen puheille.

Eihän apteekkari, hyväluontoinen mies, ruvennut riitelemään, kysyi vain, mitä lampaat maksavat, luki rahat ukon kouraan ja toivotti sitten sekä hänet että Jalon erääseen huonomaineiseen paikkaan. Otimme kumpikin lampaan kainaloomme ja veimme rengille nyljettäväksi.

Kalliinpuoleisia ne kyllä olivat, arvelimme aamukahvia juodessamme, mutta niinhän se aina on, että kun koira on lahtimiehenä, ei tavaraa niin tarkoin tule valituksi myyjän etua silmälläpitäen, jonkavuoksi myyjä sitten väittääkin, että tämä se oli paras koko katraasta.

»Eipä näitä nyt olisi tarvinnut», arveli apteekkari, »kun noita jäniksiäkin tuli noin runsaasti. Mutta kaipa talven mittaan kuluvat.»

Sitä me vain ihmettelimme, millä aikaa se Jalopoika oli kerinnyt käydä tekemässä tuommoiset rötökset, kun koko päivän kulki mukanamme. Viipyihän se tosin silloin tällöin pitemmänkin tovin poissa, mutta mehän luulimme, että se vain yöllisiä jäniksenjälkiä selvittelee. — Ei auttanut muu kuin uskoa, sillä kaikki tunsivat apteekkarin koiran.

Aamiaista syödessämme tuli sisäkkö ilmoittamaan, että portailla on muuan ukko, jolla on lammas.

»Mitä helv-—iä?» kivahti apteekkari ja pala suussa kiiruhdimme kumpikin ulos.

Siellä oli sama juttu kuin edelliselläkin. Jalo oli tullut metsästä, ajanut lampaan aidannurkkaukseen, sitten purrut ja rutustellut hengettömäksi ja hävinnyt taas sen tien metsään.

Taas luettiin kolikot ukon kouraan ja aamiaista jatkettiin.

»Siinähän tuo menee kolmaskin», arveli apteekkari. »Pannaan suolaan ja palvataan.» — Mutta Jaloa me katselimme vähän kieroon.

Puolenpäivän korvissa souti taas vene rantaan, ja pahaa aavistaen riensin jo vastaan; apteekkari hoiteli silloin tärkeätä ekspeditsioniaan apteekissa.

Kolme kokonaista vohlaa retkotti tämän tulijan veneenpohjalla, ja ryhtymättä lähempiin keskusteluihin ukon kanssa, hän kun ensi sanoikseen ärähti minulle, jotta »työkös se oletta se uusi roppikauppias?» riensin apteekkiin, jossa isännälleni ilmoitin, että »siellä rannassa olisi nyt taas niitä palvattavia.»

Kun apteekissa oli väkeä, ei hän sanonut mitään kuuluvaa, mutta minä kyllä huomasin, mitä niin hyvin mielellään olisi sanonut siitä entisestä apteekkarista.

Venerannassa tehtiin kaupat vikkelään ja senjälkeen lähetettiin renki rautakauppaan ostamaan rautaketjua, sellaista lehmänriimua: se oli tarkoitettu Jalolle; — nyt loppui jalo vapaus.

Koko iltapäivän tähyilin selälle, tulisiko sieltä vielä useampia venelasteja, mutta turhaan odottelin. Jalo oli laskenut tarkalleen: kuusi jänistä ja kuusi lammasta. Joka »alls todt» huudon jälestä oli se itsekseen käynyt vielä ylimääräisellä jahdilla, sillä oikeus ja kohtuus vaati, että hänenkin piti saada osoittaa kuntoaan.

Illalla pohdimme apteekkarin kanssa, millä keinoin saisimme Jalon luopumaan tästä epäkiitettävästä ja kustannuksiatuottavasta tavasta, ja nukkumaan mennessämme olimmekin siitä jo selvillä. Päätimme, että lampaat itse saavat rangaista.

Jalo ulisi ikäväänsä ketjussa koko seuraavan päivän, mutta illansuussa läksimme taas kolmisin kävelylle. Vähän se ihmetteli, kun ei nähnyt meillä haulikkoja olallamme, mutta arveli kait sitten, että kyllä tästä muutenkin selvitään.

Kulkumme ohjasimme tuttuun taloon, jossa lampaat pidettiin öisin kaksiosaisessa navetassa, kapea ovi välillä. Sinne menimme Jalon kanssa, pujotimme sen säkkiin, niin että vain pää jäi näkyviin, ja säkin sidoimme oviaukon kohdalle juuri kynnyksen alle. Jalo ihmetteli tätä hommaa, mutta salli kaiken tapahtua, sillä se tiesi, että kaikki on hyväksi, mitä isäntä tekee.

Lampaat olivat kaikki ahtautuneet toisen navetan nurkkaukseen ja silmät pyöreinä katselivat toimitustamme, sillä tämä oli lampaiden pyhä paikka, eikä sinne saanut tuoda tuollaisia koiranvotkaleita, petoja.

Menimme sitten apteekkarin kanssa lampaiden luo ja hätistelimme niitä. Ne kiertelivät aluksi ympärillämme, mutta sitten joku keksi oviaukon, jonka kautta pujahti viereiseen, tyhjään navettaan, ja nyt seurasi koko katras jälestä. Jokainen lammas polki terävillä sorkillaan kynnyksen alla olevaa säkkiä, jossa Jalo reuhtoi irtipäästäkseen. Se ärähteli ja ulvahteli joka potkaisulla, yritteli puraista, vaan ei ylettänyt.

Menimme nyt toiseen karsinaan ja ajoimme koko katraan takaisin ja sitten vielä kerran, kunnes Jalon ärinä oli muuttunut uikutukseksi. Silloin irroitimme Jalon säkistään ja myös kahleestaan, sillä tahdoimme nähdä, minkälaisella mielialalla se nyt katselisi lampaita. Mutta se ei katsellut niitä ollenkaan, vaan lähti otattamaan kotia kohti suorastaan.

Ei pyytänyt sinä yönä huoneeseensakaan, kuten aina muuten oli valmis kärttämään, vaan koppi oli mieluisampi.

Joku voisi kenties sanoa, että tämä oli raaka rangaistustapa. Sen voin kuitenkin vakuuttaa, ettei se tehnyt yhtään kipeämpää kuin piiska, eikähän Jalo kivusta juuri välittänytkään, mutta se ääretön häpeä. — Sillä Jalo oli rotukoira.

Mutta hyvin tämä opetus tepsi, sillä Jalo jätti lampurinviran tykkänään, ja missä ikänään maantielläkin vasta tapasi lampaan, laski se heti häntänsä korttelia alemmaksi ja kiersi ojan vierustasta ohitse.