← Table of contents
Heittääpi suolavettä - ynnä muutakin

PENHATTI HIETASEN VAUHTIPUU.

Reading edition

Yksitoikkoiseksi käy elämä salolla, kun vain kolmisenkin kuukautta yhtämittaa sama työsakki metsiä tarpoo ja yönsä nukkuu kämpällä tai rakovalkealla. Metsän poikiahan ne ovat kaikki, saman jylhän luonnon kasvattamia, vähän maailmaa nähneitä. Vähän oli puhumistakin tavallisten välttämättömien lisäksi, ja kun joku suunsa avasi jotakin sanoakseen, saattoi jo melkein sanalleen arvata, mitä sieltä tuleman piti.

Mutta kun joukkoon sattui laajemmalti maailmaa katsellut mies, oikein remakka lentojätkä, joka oli käynyt ummet ja lammet, hän se toi vaihtelua jokapäiväiseen leipään ja tunsi myös itsensä toisia paljon ylevämmäksi ja etevämmäksi eikä suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle.

Meidän metsäleimuusakkiimme tuli tällainen ilmestys kuin taivaasta, komea mies, solakka, leveäsuinen. Tuli torppaan myöhään ehtoolla ja kysyi, että »tarvitaanko reilua miestä tähän savottaan?»

»Aina miehiä tarvitaan», vastasin hänelle. »Onkos sitä ennen oltu metsänleimuussa, jolta tietää, mittaajaksi vaiko kirvesmieheksi?»

»Mitäpä minä noista hangoista vetelen. Panee nyt kirveeseen.»

Kun muuan kirvesmies oli pyytänyt päästä »pihassa» käymään, päätin ottaa tämän.

»Mitäs sitä ollaan sukuisin?» kysyin.

»Penhatti Hietanen minä oon. Tunnen minä muitakin vorsmestareita. Senkin Porin kanssa olen — —»

»Mikä nimi se Penhatti on?» keskeytin hänet.

»Ka Peernhart, vaikka eivät ne minun nimeäni osaa sanoa, niin että on Penhatiksi kuhuttu.»

»Tulkaa aamulla sitten mukaan; Mustoselta saatte kirveen.»

Salskeaan männikköön aamusella painuimme, ja reilusti löi leimoja Penhatti kirveellään, löi kerrallaan aina valkealta paistavan pilkan puun kylkeen ja siihen napautti kamarapuolella leiman, niin että korpi kajahti.

»Siitäpä sainkin reiman kirvesmiehen, jos vain ottaisi pysyäkseen», arvelin hyvilläni.

Metsä kumisi, aika juoksi — Penhatin mielestä ehkä liian hitaasti, koska jo tunnin päästä kysyi, että »eikös sitä tupakaksi pannakkaan tässä savotassa?»

»Pannaan, pannaan, mutta vasta viilon päässä ja kankaalla ei ollenkaan.»

Päästiin siitä viilon päähän aukean suon laitaan, hetteikön reunaan, jossa ei ollut pelkoa tulen irtipääsystä. Kangas oli näet kuivaa kuin tappura. Pantiin oikein »istumatupakat», (siellä kyllä käytettiin tuon »istuma»-sanan sijasta asianomaisen ruumiinosan nimitystä), ja alettiin jutella piipunraosta. Ja silloin vasta tuli Penhatin loistonumero esiin. Hän oli erinomainen kertomaan ja kehumaan. Puhetta tuli kuin turkinhihasta, sulavasti ja leveästi. Hän oli ollut joka paikassa, tunsi kaikki tirehtöörit, Hakmannit ja Kutsehvit, eikä toisilla ollut muuta tehtävää kuin kuunnella ja ihmetellä.

»Mistäpäin sitä ollaan kotoisin?» kysyi Oinosen metsänvartija.

»Sieltä kuin sinäkin», vastasi Penhatti eikä ruvennut syntymätilojaan sen enemmälti selvittelemään.

Puhetta tuli taas tulvanaan ja olisi riittänyt yhtämittaa vaikka iltaan saakka, ellen olisi keskeyttänyt tupakkatuntia.

Puolisilla nukkui hän sen syönniltään ylijäämän ajan tarkkaan eikä puhunut mitään, mutta sitten taas alkoi. Kun tultiin harvempaan metsään eikä mittamies pannut kovaa kiirettä, joutui hän taas ajattelemaan urotöitään ja näkemyksiään ja kertoili niistä niin äänekkäästi, että sekoitti mittamiesten huudot, jotta piti jo kieltää.

Näin jatkui viikkoja pari. Kirveenlyönti petäjänkylkeen ei ollut enää yhtä naseva kuin ensirupeamalta, mutta suu kävi sen vilkkaammin; koetti nähtävästi toisella korvata toisen. Puheistaan oli käynyt selville, että hän oli erinomainen urheilijamies, joka oli monenlaisissa otteluissa lyönyt tunnetut nimet, joiden kaiku oli vähäisten sanomalehtien kautta täällä salollakin tuttu. Sitä vain Oinosen metsänvartija ihmetteli, ettei Penhatin nimeä ollut niissä mainittu.

»Eipä ne niitä teiän lehtiinne pane. Pääkaupungin lehissä niistä kirjoitetaan», selvitti Penhatti.

Mutta Oinosen metsänvartija, jo ikämies, oli haistanut Penhaatin syöttävän meille pajunköyttä kilometrikaupalla. Hän oli itse perin harvasanainen, mutta ajatteli sitä enemmän, ja milloin sanan tai lauseen jurautti, välähti silmissään aina pieni veitikka. Nyt hän odotti tilaisuutta Penhatin suhteen.

Leimattiin taas, ja viilo kulki pitkin leveän polun vartta. Oinonen vihjasi minulle sivumennen, että »tässä pitäisi kohta panna tupakaksi, olisi vähän tuolle Penhatille.»

Kun Oinonen sitten antoi merkin, kuulutin minä tupakkatunnin. Istuuduimme koko sakki polun kahden puolen vastakkain, ja Penhatti soitti suutaan.

Hetken kuluttua sanoi Oinonen;

»Eihän meillä täällä salolla ole urheiluvehkeitä sellaisia kuin siellä kaupunkipaikoissa, meillä on omat koetuksemme. Etpä sinä, Penhatti, piisaa meistä kenellekään puuhun kiipeämisessä.»

»Ettenkö piisaa», kivahti Penhatti. »Olen minä kiivennyt korkeamman puun latvaan, kuin mitä sinä olet nähnytkään.»

»Ka eihän nämä korkeita, nämä meikäläiset puut», sanoi Oinonen. »Mutta kunhan kiipeät tuotakin mäntyä niin korkealle kuin hangolla ylettää, niin saat viitosen, — ja antaahan vosmestarikin viitosen?» kysyi hän minulta.

Katsoin puuta. Se oli sylentäyteinen mänty, alhaalta rosopintainen, johon helposti sai kyntensä ja saappaansa tarttumaan, mutta neljän metrin korkeudelta muuttui pinta sileäksi kuin rasvattu, ja viidennellä metrillä runko sylen matkalla loivasti paksuni, aivan huomaamatta vain, mutta sentään senverran, että käsi lipesi joka otteella.

»Viitosen annan minäkin», tokaisin puolestani.

»Piru vie, nyt tuli kymppi taas», rämähti Penhatti.

»Ei siellä vielä tätä ennen ole käyty», sanoi Oinonen.

»Nyt jumalaut' siellä käydäänkin ja vähän äkkiä», uhoili Penhatti ja meni puun luo.

Oinonen otti hangon ja nosti sen puuhun kuuden metrin korkeudelle.

»Tuohon kun saat kämmenesi, niin kymppi on sinun.»

Penhatti sylkäisi kouriinsa, naurahti ivallisesti ja lähti kipuamaan. Ensimmäiset neljä metriä menivät kuin leikillä ja harmittelin jo, että »kyllä se sen viitosen vei», sillä viisi markkaa oli paljon rahaa silloin, vuotta ennen maailmansotaa.

Mutta sitten tuli se paksunnos. Joka ote, minkä Penhatti veti, lipui takaisin, ja näytti siltä, kuin olisi hän uinut koskessa.

»Huilaa välillä», kehoitti Oinonen.

Penhatti huilasi, mutta valui sen sileän metrin alaspäin ja jäi taas rosoisen reunaan neljän metrin päähän maasta. Yritti siitä uudelleen ylöspäin, vaan ei päässyt enää sitä sileätäkään metriä kohoumalle. Oli tultava maahan lepäämään.

Hetken kuluttua hän koetti uudelleen, mutta samalla tuloksella. Takin oli jo nakannut mättäälle saadakseen paremman otteen, mutta puu piti puoliaan. Hiki valui miehestä virtanaan, ja käsivarret ja ranteet punottivat.

»Taitaapa olla tiukassa se kymppi», virnailivat toiset miehet.

»Ei se kiipeämättä jää», vakuutti Penhatti riisuessaan saappaita jaloistaan. »Kyllä minä tiedän, kuinka sinne mennään ja nyt menenkin latvaan asti samalla kympillä. Sinne on mentävä vauhdilla eikä huilattava välillä.»

»Vauhdilla ylös ja vauhdilla alas», pisteli Oinonen.

»Alahan vain kaivaa viitosta taskustasi», ärähti Penhatti. »Nyt sen ihmeen näätte.»

Hän yritti kolmannen kerran. Alkuvauhti oli hyvä, ja kuin orava livahti hän neljä ensimmäistä metriä ja vielä viidennenkin, sen sileän metrin ja sai jo kätensä paksunnokselle. Mutta siinä tuli toppi. Kiiltävän sileä pinta ei pitänyt käsiä eikä paljaita sääriäkään ja kohouman reuna painoi rintaa. Oinonen piteli mittahankoa puuta vasten ja yllytti: »Vielä puoli metriä ja saat kympin.»

Penhatti hosui ja lipoi minkä käsistään irti sai, mutta tuuma tuumalta alkoi hän vaipua alaspäin, ja sitten voimat pettivät tykkänään. Ote heltisi, ja rentonaan putosi hän kankaalle selälleen kuin ammuttu.

»Kymppi taisi jäädä tulematta.»

»Näkemättä se kiipeäminen tällä kertaa jäi.»

»Heitähän housutkin jalastasi, niin menee vauhdilla.»

Tällaisia sateli Penhatin kohiseviin korviin, kun hän haukkoili henkeä kankaalla. Sitten hän äkkiä silmät verestäen hypähti ylös, tempasi kirveensä ja iski sen leimaa myöten puolilahoon kantoon.

»Vedähän saappaat jalkaasi, niin päästään tästä taas viilolle», kehoitin häntä vähän niinkuin virallisesti.

Penhatti istui mättäälle ja nyki pahlikkaita jalkoihinsa, ei puhunut mitään, mutta silmästä puristui kiukun kyynel — vai olisiko se ollut häpeän?

Päivä kului lopulleen, eikä Penhatti puhunut mitään. Joku miehistä silloin tällöin linjalta vain huikkasi, että »tulehan katsomaan Penhatti, täällä olisi taas sellainen vauhtipuu.»

Olin syönyt iltaisen! torpassa, kortteeripaikassamme ja lojuin ettoneella nauttien piipustani, kun Penhatti astui huoneeseeni.

»No, mitäs Penhatti?» kysyin.

»Tulin ottamaan tiliä», sanoi hän synkästi.

»Minkätakia kesken töiden. Ollaanhan nyt vielä viikon päivät, niin päästään kaikki kirkolle.»

»Olen minä ennenkin ollut vorsmestarien kanssa, mutta ei missään ole pilkkana pidetty. Senkin Porin kanssa — —»

»Älähän nyt leikistä suutu ja oma syysihän se oli.»

»Antaa vaan tilin tänne.»

Luin hänelle rahat kouraan ja löin kättä läksiäisiksi. Ovensuussa hän sitten kääntyy ja rämäyttää:

»Niin, että tunnetaan niitä suurempiakin herroja kuin tällaiset vorsmestarit. Senkin Kutsehvin tirehtöörin ja − −.»

»Nyt ala laputtaa», hihkaisin ja hyppäsin tuoliltani.

Hän meni ja leimautti oven jäljessään kiinni niin, että talo tärähti, ja parvi russakoita putosi täräyksestä oven yläpielestä lattialle, josta ne kiiruusti etsivät uuninloukkoon turvaan.

Mutta minä istuin miettimään, mistä huomiseksi saisin yhden kirvesmiehen, sellaisen tosi urheilijan, joka ei leikistä suutu.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings