KAASUSOTA.

Kaasusota on tulevaisuuden sota, kaasusotaan tähdätkäämme ponnistuksemme ja pitäkäämme silmämme sirrillään tätä tulevaisuuden aselajia kohtaan.

Näin puhuvat nykyajan sotateknikot, harjoittavat ja kirjoittavat ja luulevat vasta nyt keksineensä tämänlaatuisten aineitten hirvittävän moraalisen voiman ja vaikutuksen. —

Mutta on sitä kaasuja ennenkin käytetty, minunkin nuoruudessani, ja koska henkilökohtaisesti jouduin niistä vähän niinkuin edesvastuuseen, haluan kokemuksistani hieman kertoa, sillä voihan sattua, että jyvänen jutuistani putoaa otolliseenkin maaperään.

Silloin oli syksy ja sunnuntaiaamu. Päivämäärää en tarkalleen muista, sillä äiti piti muna-allakan omissa heteissään ja minun aikani kului muutenkin. Perunat oli kuitenkin jo nostettu maasta ja koivun lehti alkoi kellistyä. (Muualla kyllä sanotaan, että lehti kellastuu, mutta pornaislainen sen samalla myös kellistää, niin että minäkin annein sen kellistyä.) Oravalla oli vielä kesäkarva.

Silloin sunnuntaiaamuna sanoi äiti minulle aamiaista syödessä, että »laittau sinäkin siitä kirkkoon sanaa kuulemaan, ettet taas juokse pitkin mäkeä oravia kivittämässä.»

Poistuinkin jo ennen papinkellojen soittoa siihen maantien varteen makasiinin nurkkaukseen katselemaan kirkkoväen menoa. — Kyllähän minä kerkiän sitten urkuparvelle lukkarin viereen, kun soittavat yhteen. Lukkari antoikin minun aina istua aivan siinä urkujen vieressä omalla penkillään, ja minusta oli suurin nautinto katsella ja kuunnella lukkarin liturgiaa. Erikoisesti kiinnosti mieltäni lukkarin ja papin vuorolaulu, kun pappi ensin veisaa seurakunnalle, että »Herra olkoon teidän kanssanne», niin lukkari kohteliaasti seurakunnan puolesta vastaa »olkoon Herra teitinkin kanssa», vaikka kirjassa oli nimenomaan pitkällä ässällä sanottu »sinunkin kanssas». Minä huomautinkin siitä kerran lukkarille, mutta hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi: »Tyst, Sulo!» — Myöhemmin huomasin tämän kohteliaisuuden johtuneen lukkarin puuttuvasta hammasrivistöstä, joka ei ollut otollinen ässän lausumiseen.

Seisoin siinä makasiininmäellä katselemassa vanhemman väen menoa, joista moni tervehti minua ystävällisesti— arvaahan sen, opettajanpoikaa. Naapurinpojat, Tiljanterin Eemeli ja Kaalsonnin Eemeli tulivat myös luokseni, kirkkomatkalla hekin. Kaalsonnin Eemeli kertoi, että Anttisepän metsässä se viime viikolla sytytetty muurahaispesä vielä kytee, ja niin päätimme pikimmältään käydä katsomassa sitä, kun ei matkaakaan ollut kuin rohkea kilometri.

Kytihän se pesä ja hehkui hirveästi. Joku pahansuopa oli ohikulkiessaan tuikannut tulitikun pesään pengottuaan sieltä ensin esille kuivemman, tulenaran sisuspuolen, eikä tuli ottanut sammuakseen, vaikka jo viikon päivät oli kytenyt. Kannoimme sinne tuohisella vettä ja läksimme paluumatkalle.

Tulimme koulun perunapellon kohdalle, ja Tiljanterin Eemeli sanoi, että sinne on jäänyt paljon perunoita poimimatta, jotka sade nyt on liuottanut pinnalle, ja ne ovat aivan kuin kuukunanmunia.

Päätimme käydä niitäkin katsomassa; mielestämme oli haaskausta jättää perunoita sillä tavoin mätänemään. Pujahdimme lepikon läpi kokkomäelle, jonka vierestä koulun perunasarat alkoivat. Siellä oli tosiaan runsaasti valkoisia saksalaisia perunoita savikkopellon pinnalla, niinkuin kuukunanmunia, ja niitä aloimme poimia.

Sarat olivat kuitenkin märkiä, ja kun olimme saaneet taskumme täyteen mukuloita, läksimme pois. Arvelimme, että tulemme vaikka huomenna; kuka sitä nyt näin pyhäpäivänä työntekoon. Ja minnekkäs ne nämä perunatkaan, kun ei sattunut säkkiä mukaan.

Tiljanterin Eemeli, joka nähtävästi oli syönyt jo aikaiseen aamiaisensa, sanoi, että maakuopassa paistetut perunat maistuvat hyviltä ja ehdotti, että paistettaisiin nämä saaliimme, pieniä kun muutenkin olivat ja joutuisivat luultavasti sianperunoiksi. Se olikin mukava ajatus ja valitsimme sopivan rinteen siinä koulun aidan takana kivikkomäessä vastapäätä kirkkoa. Siihen kuului kirkkoveisuukin vallan selvästi, kun milloin joku sattui aukaisemaan oven.

Eihän meillä tupakoimattomilla pojannallikoilla ollut tulivehkeitä taskussamme niinkuin aikavammilla, ja minä hyppäsinkin puutarhan aidan yli noutamaan keittiöstä tulitikkuja. Siellä tuli kuitenkin huoneenhaltijan kanssa riita, joka päättyi minun tappiokseni, hän kun väitti, että »viimeinen aski on käsissä ja milläs sitten kirkkokaffit keitetään». Pyysin edes paria tikkua ja vähäisen askinsyrjää, mutta en niitäkään saanut. Huulillani oli jo melko nasevat sanat tällaista suvaitsemattomuutta vastaan, mutta sitten muistin papan tupakkalaatikon. Siihen oli kyllä vähän arveluttavaa koskea, mutta kuka sitä kiireessä kaikkia määräyksiä muistaa.

Menin peräkamariin ja sieltä löysinkin kokonaisen askin sellaisia vänta-lite-tulitikkuja, rikkipäisiä, sääksjärveläisiä. En malttanut olla samalla vilkaisematta viereiseenkin laatikkoon. Siellä oli paljon haulikon patruunoita ja ruutia. Sitten näin siellä sellaisen pienen, pyöreän, vihreäkantisen rasian, jossa rapisi niin mukavasti. Siinä oli kauniita kullankuparille välähteleviä nallihattuja, sellaisia suustaladattavan pyssyn sankkireikänalleja, joilla nyt ei ole enää mitään virkaa. — Pistin senkin taskuuni perunoiden joukkoon.

Mäenrinteeseen kalvoimme kukin perunakuoppamme, teimme tulet ja hautasimme perunat. Valkea helotti kirkkaasti, hieno sininen savu vain pujottelihe pensaikon välitse painuen pitkin maata Latopellolle päin sinne ojiin häipyen, sillä ilma oli tyyni, ja pilvet lepäsivät matalalla. Mikään ei ilmaissut olinpaikkaamme sivullisille.

Perunoita järjestellessäni putosi se vihreäkantinen nalliaski taskustani ja hajosi sammaleikkoon, viimekesäiseen keltiäispesään. Noukimme niitä sieltä yksitellen ja heittelimme tuleen, mutta ne kuin vain vähän tuhahtelivat. Sitten Kaalsonnin Eemeli, joka kansakoulussa oli etevä laskennossa, ja jolla oli linkkuveitsi, katkaisi leppäisen kepin ja työnsi nallin sen nokkaan. Kun tätä vähän kuumennettiin tulessa, antoi se melkein samanlaisen paukun kuin suustaladattava rihlakko. Tämä oli meistä hauskaa, kun kaiku aina kirkolta vastasi yli tyvenen pellon.

Tiljanterin Eemeli, jolla nähtävästi oli jo nälkä, kaivoi tulesta paistinperunoita. Niitten pinta oli vasta vähän ruskettunut ja ne narskahtelivat hampaissa kuin turnipsi, emmekä niitä viitsineet syödä. Kävimmekin koulun puuliiteristä hakemassa tasapäisen halon ja siihen painelimme kaikki nallit, mitä keltiäispesästä löysimme.

Mutta siinä perunoita kaivellessamme oli muutama kostea sammaltukko vierähtänyt tuleen. Se pihisi eikä palanut, ja kaunis valkoinen savukiemura lähti vierimään pitkin maata. Ilma oli raskas, eikä savu jaksanut nousta juuri vyötäisiämme ylemmäs. Oli niin hauskaa juosta tämän savupatsaan läpi edestakaisin. Me noudimme lisää sammaleita ja saadaksemme oikein komean savun, kastoimme ne läheisessä kivenvieruslätäkössä. Nyt lähtikin lumenvalkoinen vaippa tulisijoiltamme; se mateli pitkin maata Latiskan portille, leveni siinä pellolla ja vyöryi kirkolle päin ylämäkeä läpinäkymättömänä verhona. Menimme Santran tuvan nurkalle — jossa oli aukeampaa — katselemaan näkyä ja välillä juoksimme kohentelemassa tulia samalla työntäen sen nallipäisen halonpään käriseviin sammaleihin.

Silloin kumahti tapulin isokello ilmoittaen jumalanpalveluksen päättyneeksi, ja väkeä alkoi virrata kirkon ovista. He näkivät kauhistuneina tämän aavemaisen savujuovan, joka koulun mäeltä läheni yli pellon.

»Koulu palaa», huusi joku kimakalla äänellä. Mekin kuulimme huudon ja kipaisimme läpi vesakon auttamaan sammutustyössä, mutta eihän koululla mitään hätää ollut. Silloin käsitimme, että meidän perunahautamme savuhan se vain oli ihmisiä pelottanut ja kiireesti riensimme sammuttamaan tuliamme, sillä arvasimme tehneemme jotakin levotonta, josta ei hyvä seuraa. Mutta tulille ei ollut enää hyvä mennä. Nallit olivat kuumentuneet ja tiheään kuului sieltä repäisevä pamaus, jota muuten olisi ollut niin mukava kuunnella aivan vierestäkin. Nyt nämä paukut meitä hirvittivät emmekä kuolemaksikaan olisi menneet sinne.

Isäukko näkyi oikaisevan kujaa pitkin mäelle. »Älkää menkö, ne ampuvat», huusi joku jälkeen, mutta hän kyllä arvasi tämänlaisen ampumisen ja tuli, niin että musta kirkkotakki heilahteli. Samalla rasahti veräjä takanamme, ja Perkin pappa, jota myös kunnioitimme suuresti, tuli notkeasti yli kivikon. Hän huomasi meidät tiheässä pensaikossa, sieppasi karahkan maasta, ja nyt otatettiin metsään.

»Vai työ pojan pultterit, vai työ sotaa käytte sabbattina! Opettajan poika − −» kuului jälkeemme, mutta me emme enää kuunnelleet. Patalammille saakka kipaisimme yhtä mittaa ja siellä aidan juuressa, suuren kuusen alla levähdimme.

Emme asiasta paljon keskenämme puhuneet ja kun olimme hetkisen hengähtäneet juoksun jälkeen, läksimme taas liikkeelle. Ketään ei haluttanut mennä suoraa päätä kotiin, vaikka siellä kirkkokahvit odottelivat; mielessä tuntui vähän levottomalta ja vatsassa hiukan löysältä. Mutta sen päättelimme johtuvan niistä puolipaistuneista paistinperunoista.

Aina iltahämyyn saakka kiertelimme metsässä ja päivällinenkin jäi siltä vuorokaudelta syömättä. Vasta kun saunan takaa kurkistellen huomasin isän ja äidin lähtevän kyläilylle, menin muina miehinä kotiin ja ennen heidän paluutaan olin jo nukkumassa.

Seuraavana aamuna oli isä jo unohtanut — taikka unohtavinaan koko asian.