KIHLAJAISET.

Taas oli viikko kuljettu metsiä, ryvetty räntäsateisessa korvessa ja lauvantai-iltana saavuttu Hattuvaaran kylään, penikulman takaisen kortteeripaikkaan kylvylle. Ja niin mukavalle se kylpykin otti, että vielä sunnuntaiaamuna, lokakuisen pikkupakkaspäivän auringon kilotellessa akkunasta suoraan aina kynnykselle saakka, istuimme vielä yöpukimissamme sänkyjemme laiteilla, virkatoverini Manu ja minä. Istuimme siinä ja mietiskelimme, kannattaisiko lähteä tuohon vaaranjuurivesakkoon jäniksiä hätyyttämään — siinä kun viimeisten päivien kuluessa jo niin monet metsämiehet olivat tuhoaan tehneet.

Emme päässeet vielä täyteen päätökseen jahtiasiasta, kun keltaiseksi vernissattu kiero ovi, jota ei saanut lukkoon, avautuu, ja huoneeseen astuu naapuritalon nuori isäntä, Miihkaili. Kädessään oli korvaton kahvikuppi, josta sormille läikähteli kirkasta ainetta.

»Anteeks herrat, minä tuota tulin kuhtumaan kihlajaisiin illalla, jos sopisi tulla. Tässä olisi vähän niinkuin alkajaisiksi.»

»Vai aikoo se Miihkaili naimisiin. Kyllä vain sellaisessa talossa sietää olla kaksikin emäntää.»

»A katsho, vanhaksi alkaa moamo jo käydä.»

Hetkisen istui Miihkaili kanssamme, sitten poistui kylälle toisia vieraita kutsumaan.

Miihkailin kotitalo oli kummulla parin kivenheiton päässä meidän kortteeritalostamme. Kreikanuskoisia olivat talon asukkaat, kuten niin monet muutkin tämän rajaseudun eläjät, eikä suomenuskoisten kanssa tavattu kovin tiheään vierailla. Niin tarkkoja oltiin tämän uskontoasian suhteen, että esimerkiksi metsätöissäkin puolisille ruvettaessa luterilaiset tekivät oman kahvitulensa ja kreikanuskoiset omansa vähän sivummalle. Yksillä tulilla ei sietänyt pannuansa kiehauttaa.

Nyt kuitenkin, näin merkkipäivänä, sai uskonto vaihtua tunteen tieltä, sillä Miihkaili näkyi jo aamusta päivin olevan melko tunteellisella tuulella; hän oli kallistellut pulloa ahkerasti, ja siksipä hän päätti kutsua koko kylän kihlajaisiinsa ja antoi palttua uskonnollisille ennakkoluuloille.

Karjalan tapa vaatii, että kihlajaiset vietetään morsiamen kotona, mutta Miihkaili teki tässäkin poikkeuksen, koska morsiamena oli suomalainen. Ja siksi vietettiin juhlat Miihkailin kotona.

Iltahämyssä sinne sitten painuimme muun kansan mukana ja auliisti otettiin vastaan. Istutettiin aivan peräpenkille pöydän taakse — arvaahan sen, kruunun virkamiehet — ja kahden puolen istuutui Hattuvaaran isäntämiehiä, enimmäkseen suomenuskoisia.

Piiraita ja sultsinoita tarjottiin kulhottain, saajua juotiin samovaari toisensa jälkeen, eikä viinastakaan ollut puutetta. Se oli oikeata punaleimaista »staloovajaa», pöytäviinaa, vartavasten Porajärveltä tuotettua, ja sitä tarjottiin joka palan alle sekä päälle.

Me virallisesti kutsutut istuimme siellä pöydän takana nauttien trahteerauksesta, kun taas nuorempi väki tanssi prissakkaa ja muita samantapaisia, joita näkee vain teerensoitimella. Pirtti oli laaja, mutta matala, ja kun kihlajaisrahvasta oli pirtin täyteiseltä, huokui ilma siellä kohta vahvasti tunaskille ja hielle. Pikkuinen öljytuikku viipotti katossa, eikä sen valo ulottunut kuin juuri meidän pöytäämme ja pihanpuolimmaiseen penkkiin. Koko ovi- ja karsinapuoli kuhisi pimennossa, ja tunnelma vaikutti perin kodikkaalta — tarkoitan karjalaisen kodikkaalta.

Isäntä, itse Miihkaili, tanssia retkutteli, mutta välillä aina pistäytyi pöydässäkin hoitelemassa trahtamenttia. Lopulta jätti hän koko tanssin ja istahti pöydän toiselle puolen minua vastapäätä. Kasvonsa olivat hiestä märkänä, silmänsä verestivät paljosta viinanjuonnista, ja hän retkahti kyynäspäilleen pöydälle. Työnsi punaleimaisen pullon pöydän ylitse ja tokaisi:

»A mitä sie, vosmestari, tuumit tästä tieasiasta?»

»Ka mikäpä siinä, hyvähän se on, että saatte kunnon tien kylän läpi; täällähän jo puhkoo silmänsä aidanseipäisiin kujilla ajaessaan.»

»A vot, mutta katsho sie; miulta menee siitä pellonnurkasta palanen valmista ruissarkaa, ka eipä mene Mustoselta.» — Mustonen istui minun vieressäni.

»No, jospa meneekin, niin saathan siitä korvauksen.»

»A mutta kaikilta täytyy mennä.»

»Jos kaikilta menee, niin sittenhän tie tulee yhtä mutkaiseksi kuin se on ollut tähänkin asti, ja siitä tulee taas kinttupolku.»

»A katsho, maata annan, mutta kaikilta täytyy mennä, täytyy mennä Oinoseltakin.» — Oinonen istui pöydän toisella puolella, ja hänen muotonsa sattui nyt juuri Miihkailin silmään.

»Kyllä minä maata annan, kunhan vain vedätte tien sinne vaarankupeeseen. Jo toki lähti vaikka paras perunasarka tienpohjaksi.»

»A tshuhna sie oot, ruotshi, ei siulla oo ees oikeata jumalaista.»

»Eipä nuo ole hääviä sinunkaan jumalaisesi tuolla nurkassa. Kuinkas sinulle opetti Porajärven pappi! "Katsho, varis lentää, ei putoa, siitä näet, että on jumalainen. Mutta jos minä ammun sen variksen, niin putoaahan se; missäs on silloin sinun jumalaisesi."

»Ammu sie mitä ammut, a etpä oo karhuakaan tänä syksynä ampunut.»

Tosiasia oli, että Miihkaili oli pari viikkoa aikaisemmin heti ensimäisellä lumikelillä yhyttänyt karhun ja saanut sen ammutuksi, mutta karhunpeijaisissa oli Miihkaili heikkona hetkenään uskonut jollekin ystävälleen, että hänelle oli tullut vahinko siinä ampumisessa. Siksipä Oinonen tokaisikin:

»Pehmeätpä ne oli sinullekin mennyt housuihin, kun karhun näit.»

»Tshort — job tvaju —», karjasi Miihkaili, sieppasi yläpuoleltaan orsilta ladatun rihlakon ja tähtäsi Oinosta. Joku kerkesi kuitenkin väliin, löi piipunsuun ylös, ja kuula meni kattoon.

Miihkailin toverit väänsivät aseen hänen kädestään, me istuimme rauhallisina peräpenkillä nurkassa. Vähän aikaa Miihkaili teutaroi keskilattialla, sai sitten käsiinsä rautapuntarin. Koukusta kiinnipitäen heilautteli hän sitä hervottomasti ympärilleen, jotta pirtin permanto tyhjeni hetkessä. Sitten lähestyi hän pöytää, jonka takana me arvokkaimmat kutsuvieraat istuimme, heilautteli puntaria kuin lekaa, mutta kun istuimme aivan nurkkauksessa, ei hän suurilla kaarteillaan ylettänyt päähän, vaikka puntarin painava tyvipuoli pari kertaa heilahtikin aivan nenämme ohitse.

Uskonveljet karsinanpuolella olivat äkänneet tilanteen tärkeyden ja salavihkaa hiipivät Miihkailin julkopuoleen vetäen hänet selvälleen permannolle. Tallista tuotiin ohjasnuorat, joilla Miihkaili sidottiin käsistään ja jaloistaan, vaikka hän kyllä ankarasti koetti »tshorttia» huutaen panna tätä toimitusta vastaan.

Sitten me kutsuvieraat nousimme pöydän takaa, sanoimme hellät jäähyväiset lattialla makaavalle Miihkailille ja toivotimme hänelle rauhallista perhe- ja avio-onnea, jonka jälkeen pihatolla hajaannuimme kukin tahollemme.

Morsiankin seurasi kutsuvieraitten mukana, eikä häntä sen koommin ole nähty Miihkailin pirtissä.