»HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ, HEITTÄÄPI.»

Navettamme takaa kulki rapakkoinen kuja haan läpi Anttisepän metsään. Sitä rapakkoista kujaa pitkin kuljetti Otto joka aamu talonsa karjaa syöntimaille ja illalla taas takaisin. Ja niin pitkälle kuin muistini riittää, en muista aamua, jolloin Otto ei olisi opastanut Anttisepän viittä lehmää laitumelle, niitä vähän niinkuin varkain juottanut navettakaivolla meidän lehmiä varten jauholla suurustetusta korvosta, enkä myös iltaa, ettei Otto olisi lehmiensä kanssa palannut pursuvaa kujaista pitkin takaisin maantielle.

Siihen aikaan eivät autot vielä hätyytelleet maantielehmiäkään, joten ne löysivät kotiinsa ilman johdattajaakin. Siksipä Otto aina jättikin lehmät maantielle, ja kolmasti viikossa, postin tultua, poikkesi meille lainaamaan sanomalehtiä. Sanomalehti oli silloin vielä melko harvinainen julkaisu, eikä niitä meillekään tullut kuin kolmisen kappaletta, ja niistä yksi oli Keski-Suomi. Sitä Otto erikoisesti harrasti, ja tullessaan hän aina pyysikin, jotta

»Saisinkohan minä lainata sitä Keskisuonta.»

Ottoa pidettiin yleensä höynäpäisenä, ja sitä hän epäilemättä olikin — ainakin mitä pukeutumiseen tulee. Ei talvellakaan, saati sitten kesällä suostunut hän käyttämään muuta vaatekappaletta kuin säkkiriekaleen, joka roikkui toisella olkapäällä. Tuuheavillainen, kuparinruskea rinta paistoi paljaaltaan, eikä alaruumiillakaan ollut muuta verhoa kuin luonnollinen harvahko karvapeite.

Siksipä häveliäämmät naisihmiset — ja varsinkin tyttölapset — koettivat kaihtaa Oton seuraa, paitsi missä ei ollut sivullisia näkijöitä. Otto oli nimittäin ihastunut suuresti naisväkeen ja missä yhdenkin tapasi, riensi heti luokse, ojensi kätensä ja kysyi:

»Mitäs morsiamelle nyt kuuluu? Onhan suu niin naurunmursussa.»

Miehiselle väelle Otto aina tarjosi tupakkaa peltirasiasta, joka oli hänen ikuinen seuralaisensa. Sinne keräsi hän kaikki maantieltä löytämänsä sikaarien ja savukkeidenpätkät, hieroi ne nuuskaksi ja tarjosi tapaamalleen, kenelle tahansa, ja jutteli asioita. Sillä Otto kykeni puhumaan asiallistakin, ilmoista, vuodentulosta, lehmien poikimisesta ja muusta sen sellaisesta, eikä hän koskaan haastanut riitaa.

Otto oli käynyt koulujakin, kaksi luokkaa Porvoon ruotsalaista lyseota — siis yhtä paljon kuin eräs armeijamme everstiluutnanteista —, mutta hänellä ei ollut yhtä suuria kohoamisen mahdollisuuksia, koska siihen aikaan ei käyty sotia. Hän jäi vain karjapojaksi, kun isä kuoli, ja veli otti talon hallituksen käsiinsä.

Minun silmissäni hän ei vanhettunut koskaan. Minä näin hänet aina ikämiehenä, parransänkisenä, säkkirääsyssään törkyisenä ja hymyilevänä.

Mutta saattoi Otto joskus suuttuakin, ja silloin kaikui koko kylä hänen karjahduksistaan. Eikä silloin kukaan liikkunut huoneestaan, kun Otto seiväs tai viikate kourassaan heilui kylän kujasilla. Harvoin se sattui ja vain silloin kun Ottoa härnättiin, mutta muistan erään tällaisen tapauksen.

Olimme poikalauma lauantai-iltapäivällä uimassa pappilan rannassa, juuri siinä sillankorvassa. Ilma oli helteinen ja tyven, ja törmänrinteisestä tiilimiilusta kohosi sauhu suoraan taivaalle. Lekottelimme karvarin laiturilla silloin tällöin pistäytyen joessa vilvoittelemassa.

Otto toi lehmiä kotiin ja näki meidät. Hän jätti lehmät kävelemään itsekseen kotiin ja tuli kanssamme uimaan, kuten joka päivä oli tehnyt. Riisui yltään säkkinsä ja hyppäsi jokeen.

Hän oli mestari uimaan, mutta sukeltamisen taitoa hän ei koskaan oppinut. Taikka oppi vain osittain. Peräpuoli oli nimittäin aina pinnalla, vaikka hän kuinka pitkään olisi pitänyt päätään veden alla. Omasta mielestään oli hän kuitenkin kylän paras sukeltaja.

Suutarin Eelis oli tiilimiilun vahtina ja seisoi rannalla katselemassa uintiamme. Hän oli tunnettu suureksi koiranleuaksi, vaikka me pikkupojat emme sitä silloin vielä tienneet. Nyt hän ehdotti, että pitäisimme sukelluskilpailun; hänellä kun oli oikein kellokin, niin näkisimme tarkkaan, kuka kauimmin pysyy vedenpinnan alla.

Suostuimme kaikki ehdotukseen, ja varsinkin Otto oli kilpailuista innostunut. Asetuimme lautan reunalle, ja Eelis laski kolmeen, jolloin hyppäsimme. Emmehän me pojannaskalit Oton kanssa kyenneet kilpailemaan, sillä kun hetken kuluttua kohosimme pinnalle, pyristeli Otto vielä veden alla takapuoli pinnalla.

Tätä oli suutarin Eelis odottanutkin, varannut käteensä särmikkään tiilenpalasen, ja sen hän linkosi nyt taitavasti Oton peräpeiliin. Samassa hetkessä oli Oton yläpääkin vedenpinnalla, ja hän päästi karjahduksen, joka kuului aina kylän toiseen laitaan saakka ja pani meidät vilkkaasti liikkeelle. Sillä tiesimme, että nyt ei ole hyvät oltavat Oton lähettyvillä.

Kipaisimme henkemme edestä pormestarin ruispeltoon, joka alkoi juuri siitä törmältä ja kauhuissamme katselimme, kuinka Otto heitteli paitamme ja neliniitiset housumme laiturilta jokeen ja sitten läksi otattamaan maantielle.

Hetken kuluttua uskalsimme tulla piilostamme esille, etsimme vaatteemme kaislikosta ja panimme ne kuivumaan karvalaatikon päälle laiturille. Kaiken aikaa piti kuitenkin yksi aina vahtia, ettei Otto palaisi takaisin.

Kirkonkello töyryn takaa ilmoitti kuudennen hetken lyöneen, vaatteemmekin olivat kuivuneet, ja päätimme lähteä kotiin kylvylle. Vatsakin huusi jo ruokaa.

Kun Anttisepän talo oli siinä matkan varrella, päätimme sentään poiketa vilkaisemassa, millä tuulella Otto mahtoi olla; tunsimme vähän niinkuin vastuunalaisuutta hänen suuttumuksestaan, vaikka itse asiassa olimme aivan syyttömiä.

Ei näkynyt mitään liikettä talon pihatolla. Isäntä ja emäntä olivat saunassa, piika Hevilla oli tulossa karjapihasta pirttiin. Piilouduimme seinäntakaiseen pensaikkoon, kiipesimme avonaisen akkunan alla olevaan suureen omenapuuhun, josta saatoimme seurata tapahtumia pirtissä.

Otto oli jo asettunut ja istui nyt pöydän ääressä edessään leivänpuolikas ja litran vetoinen suolavesikuppi, jossa uiskenteli pari laihaa silakkaa. Rauhallisena istui hän siinä kovaa palaa pureskellen, silloin tällöin ryypäten suolavettä palansa paineeksi. Vihansa oli jo tykkänään unohtunut.

Silloin tulee Hevilla sisälle käy takan ääreen ja alkaa sättiä Ottoa. Sillä Hevilla oli pahansisuinen eikä olisi sallinut leivänpalastakaan Otolle, ja heidän välillään oli ainainen suukopu.

Sana seurasi toistaan, Ottokin joskus aina harvakseen vastaili, mutta siitä Hevillan sisu vain yltyi. Vaan kun ei sana näkynyt enää pystyvän Ottoon, teki Hevilla sen viimeisen naisellisen tempun, jota vastaan miehellä ei ole mitään valttia. Hän meni Oton eteen, kääntyi ympäri, nosti hameensa, kumartui ja näytti, mitä siellä oli nähtävää.

Tämä oli sentään jo Otollekin liikaa. Hän vilkaisi Hevillaan käsin, sanoi sitten vakavasti:

»Heittääpi suolavettä, heittääpi.»

Hevilla laski esiripun ja palasi kiiruusti takan luo, mutta haastoi yhä riitaa sen kun kerkesi. Innostui lopulta niin, että juoksi uudelleen pöydän luo ja teki saman tempun kuin äskenkin.

Mutta nyt loppui Otonkin mielenmaltti.

»Heittääpi suolavettä, heittääpi», hoki hän ja nakkasi samalla silakkakuppinsa sisällön juuri sinne esiripun alle. »Heittääpi, heittääpi.»

Hevilla kirkaisi, hypähti korkealle ja täyttä kurkkua huutaen juoksi pihamaalle ja siitä kaivolle.

Mutta me pojannaskalit huusimme myös täyttä kurkkua riemusta, pudottauduimme omenapuusta pensaikkoon ja kipaisimme yli kujan ja kallion lepikkoon.