ÄNÄTINPÄÄ.

Pitkä hevosmatka oli kestetty, selkää pakotti ja istuinlihaksia särki, nyt oli vielä jäljellä vajaa kolmipenikulmainen venematka.

Änätinpäähän, Änätinjärven luoteisnurkkaan olin matkalla valtion töihin, kruunun savottaan.

Änätinpään yksi kolmesta harvapuheisesta isännästä — se pienin ja mustin — oli tullut minua veneellään noutamaan maantien päästä, kuten olin jo viikkoa aikaisemmin pyytänyt suusanallisen lähetin kautta. Ja vene hänellä olikin, oikein purjehaahti: neljästä halaistusta säkistä oli purje, harmaa ja rääsyinen, raakapuut aidanseipäistä, mutta eipä näillä salojärvillä kilpapurjehduksia pidettykään. Navakassa sivumyötäisessä olikin mukava veneenpohjalla lekotella, antaa tuulen viedä, laineen laulatella.

Matkalla kertoi isäntä, että tämä järvi on ankara kulkijalle. Sitä oli ennen kutsuttu Ristijärveksi — ristiä muistuttavan muotonsa puolesta, mutta se oli joka vuosi vaatinut ainakin yhden ihmishengen. Sitten nimi muutettiin Änättijärveksi, ja siitä ajastajasta lähtien järvi luopui vaatimasta uhriaan.

Jutellessa vene veti ja taival lyheni, mutta idästä lähestyi meitä musta pilvenlonkare, joka kulki melkein vettä pitkin eikä ennustanut hyvää. Ja juuri kuin pääsimme Ristisalmeen, josta matkamme kääntyi vasemmalle ja saimme täyden myötäisen, saavutti kohiseva ukonilma meidät. Tuuli yltyi myrskyksi, purje painoi kölittömän, pienen veneemme aivan syrjälleen, ja saimme molemmat nojata täydellä painollamme ylälaitaa vastaan.

Mutta sitten äkkinäinen tuulenpuuska tempasi yhden lahon purjeennurkan irti, se räpisteli myrskyssä kuin siipirikko varis. Nyt huomasi isäntäkin purjeen olevan vaarassa, hän koki ottaa sitä alas, mutta silloin vene ryyppäsi alalaidallaan melkoisen annoksen. Ukko kuppelehti, ryömi ja pyllyili veneen pohjalla, kunnes kiukuissani huusin:

»Istu ylälaidalle äläkä liiku minnekään, jos haluat henkesi pitää.» — Minä istuin nimittäin tyyrissä, kuten laki määrää.

»Mutta armias herra vosmestari, tuo purje, — ka persetti — —»

Silloin juuri räsähti kuin sertinkiä reväisten, kirkkaus häikäisi silmämme, ja sieraimissa tuntui kuin palaneen käryä. Se oli salama aivan lähellämme, paukahti kuin tykinsuusta, ja silloin äkkinäinen tuulenpuuska myös tarttui purjeeseemme riipaisten sen mukanaan. Siellä se meni tuuliaispään mukana kuin likaisenharmaa joutsen.

Veneemme pääsi kutakuinkin tasapainoon, ja vaaratta saatoimme nyt soudella kohti rantaa, joka nopeasti lähestyi rankkasateen nostamasta usvasta. Hyökylaine heitti meidät kaurasaran reunaan kuiville kaikkineen, nousimme nopeasti veneestä ja vetäisimme sen vielä ylemmäs.

»Se purje ei enää hätyytä», sanoi isäntä katsellen vaahtoavalle järvelle.

»Eipä hätyytä, ei.»

Astuimme taloon. Se oli rakennettu korkealle kummulle parisataa askelta järvenrannasta. Itäpäässä asuttava pirtti, läpikäytävän porstuan takana toinen, keskentekoinen, ilman ovia ja akkunoita, ja sen sivussa maitokamari.

Pirtissä asui koko talonväki, maitokamari oli nyt tilapäisesti pyhitetty minulle. Tuloani odotellen oli sitä pesty, lattia kiilsi märkyyttään, ja ilmassa oli kokkelipiimän kirpeä tuoksu.

Taloa asui kolme veljestä, jokaisella oli emäntä ja jokaiselle emännälle siunattu liuta likaisia lapsia.

Yksitellen kävivät ensin isännät minua tervehtimässä, sitten tuli akkojen vuoro, ja sen vielä kestin, mutta kun lapsilauma alkoi oventäyteiseltä tunkeutua kamariini, jonne ne eivät kuitenkaan olisi yhtäaikaa mahtuneet, menin pirttiin ja sanoin:

»Tässä olen nyt kerta kaikkiaan, katselkaa minua tarpeeksenne.»

Pyysin sitten eräältä emännältä jotain suuhunpantavaa, koska en ollut einettä nähnyt kellonkiertämään, ja menin maitokamariin sitä odottelemaan.

Kului lähes puolen tuntia; pirtissä oli melu lakannut, jotain tärkeätä siellä pohdittiin. — Sitten tuli kymmenvuotias tyttö ja ovea raottaen kysyi, mitä ruokaa saisi olla.

Kysymys tuli niin odottamatta, että tilasin heti Lindströmin pihvin ja toiseksi ruuaksi vaikka jäätelöä. — Hetkisen tuijotti tyttö minuun kuin halvattuna, sitten poistui.

Kului taasen puolituntinen. Huoneen piimänhaju ällötti, vatsa kurisi tyhjyyttään. Mutta kohtahan saisin oikein herkullisen aterian, olipa täällä saloilla jo elettykin leivällä ja särjenpoikasilla kolmisen kuukautta yhtämittaa.

Sitten taas raotettiin ovea, ja se samainen tyttö ilmoitti, että »ei ole muuta ruokaa kuin leipää ja muikkuja.»

»Eikö perunoitakaan?»

»Eipä ole.»

»Eikö voitakaan?»

»Eipä ole.»

»Entäs maitoa?» kysyin epätoivoissani.

»Eipä ole, lehmät ovat vielä metsässä.»

»Alahan kantaa tänne sitten kaikki, mitä on.»

Puolen tunnin kuluttua tuotiin pöydälleni valtainen leivänmurikka ja pahkakupillinen muikkuja, kuivia, äkeänsuolaisia, haukankynnen kokoisia.

Vatsa otti vastaan, mitä herransa hänelle tarjosi, mutta kurkussa karvastelivat suolaiset muikut. Nieleskelin niitä kokonaisina, pitkinpäin ja poikinpäin, miten vain nopeimmin sain suustani edelleen, ja vasta kun emäntä tuomistani eväistä oli keittänyt höyryävän saajun, pääsin entiselleni.

Jo syödessäni oli muutama russakka tunkeutunut muikkukupin laidalle; heilutellut siinä pitkiä viiksiään ja katsellut, mikä tulija se tämä on. Eihän tällaista hommaa ole maitokamarissa vielä koskaan pidetty.

Ne menivät uuninloukkoon sanomaan toisillekin, ja kohta niitä alkoi tulvia yli lattian, ruskeita, mustankirjavia ja joitakin valkoisiakin.

»Nuistapa nyt vastuksen työnsi», puheli emäntä kuin anteeksipyytäen koettaen paljaalla jalallaan tavoittaa suurinta juoksijaa.

»Kyllä niillekin on täällä keinot», sanoin, menin repulleni ja kaivoin sieltä myrkkypussin, Kuhmoniemen apteekista vartavasten ostetun.

Ripottelin myrkkyä seinänrakosiin, tuhauttelin vanhuuttaan halkeilleen piisin onkaloihin, ja pian alkoi kansainvaellus uuninnurkasta keskilattialle. Emäntä katseli ihmeissään:

»Katohan! Mitäpä se tuo on? Jopa otatti russakoilla! Voi, voi, tuollaista se vieras teille toi! Ähäh, nytpä saatte eholtanne syyväksenne, kas tuossa», hän tallasi jaloillaan elukoita kuoliaaksi, minkä ihmetykseltään kerkisi, muisti sitten lapsiaankin ja huusi pirttiin:

»Tulkaa lapset, tulkaa katsomaan ihmettä. Kahtokaahan, tuollaiset eväät se vieras russakoille toi. Heh, heh, heh.»

Koko pirtillinen väkeä tunkeutui maitokamariin katsomaan russakoita. Minut työnnettiin joukon edellä kamarin perimäiseen nurkkaan, jossa vielä koetin heilutella myrkkypussia yli hälisevän lauman. En muista, kauanko tätä kesti, ennenkuin lopen uupuneena vaivuin sänkyyn.

Se emäntä, joka minulle tarjoili ruokaa, oli ylen puhelias. Aina ehtoolla metsästä palattuani pidimme pitkän keskustelutunnin.

Hän oli erikoisesti innostunut keisariin; kyseli tunsinko hänet.

»Tottakai, parhaat ystävykset ollaan.»

»Voi kehveli, heh, heh», pääsi emännältä.

Rannekelloni oli myös herättänyt hänen ihmettelyään. Hän luuli sitä jonkunlaiseksi taikakaluksi, kun öisinkään en siitä luopunut, ja päivällä muka koettelin takinhihallani peittää sitä pahoilta katseilta.

Lopulta ei hän voinut hillitä uteliaisuuttaan:

»Mikä laitos se tuo on?»

»Se on kello.»

»Mikä se on se kello?»

»Ajantieto. Katsokaas nämä viisarit näyttävät tarkalleen, mitä kulloinkin tapahtuu; minä näen niistä, milloin teidän on noustava aamukahvin keittoon tai milloin on lypsyaika.»

»Voi kehveli.»

Annoin hänen koetella kelloa sormineen, ja vapisevin hyppysin hän lasia silitteli miettiväisenä: onpa kumma laitos, kun tietää, milloin minun on noustava kahvinkeittoon. Tietäneekö tuo nukkumisajan ja vielä senkin − −, voi kehveli. Ihan tuppasi hävettämään.

»Onko tämä omilla rahoilla ostettu vai onko sen kuka antanna?» tuli lopulta, sillä tuntuihan mahdottomalta, että minä olisin voinut hankkia tuollaisen vehkeen, kun muuten olin vain niinkuin muutkin ihmiset.

»Keisari antoi lahjaksi. Käski näyttämään Änätinpään emännällekin ja tuomaan terveiset.»

»Älähän, niinkö sanoi? Voi kehveli, heh, heh.»

Eräänä ehtoona illallisen syötyäni jäi emäntä tuokioksi ovipieleen sanattomana. Näpekseli esiliinaansa, puraisi huivin liehukkaa, vaan sanoiksi ei saanut.

»No, mikäs emännän mieltä painaa?» kysyin häntä rohkaistakseni.

»Katsokaas, kun nuo miehet tuolla pirtissä haastelevat. Onko siinä perää?»

»Missä perää?»

»Jotta tuota — — siellä Helsingissä ne tyttöihmiset tuota — heh, heh — rahasta?»

»Ei ne kaikki läheskään, vaan on siellä sellaisiakin».

»Jottako kenelle tahansa?»

»No, vaikka minulle.»

»Vai että teillennii! Voi kehveli.»

Sen yön emäntä valvoi. Lieneekö tieto häntä muuten niin järkyttänyt vai suunnitteliko hän Helsingin-matkaa, en tiedä, mutta pihatolla hän kolusi useampaan otteeseen yön kuluessa. Aamulla kahvia tuodessaan hän kuitenkin palasi vielä asiaan ja tiedusteli vallitsevia hintoja siellä rintamailla.

Kun en itsekään ollut asiantuntija noteerauksien alalla, saatoin vain mielikuvituksesta kertoilla, kuinka minä sen asian olin ajatellut.

Senjälkeen kulki emäntä monta päivää mietteissään eikä puhunut mitään.

Olin nähnyt pellonaidan viereisessä metsässä mustia pallerolta, aivan kuin mustikoita, mutta kovempia. Tästä päättelin taloon kuuluvan lammaskatraankin.

Kun Änättijärvi ei antanut muuta kalaa kuin niitä tuumanmittaisia suolamuikkuja eikä metsänriistaakaan saanut vielä ampua, oli keksittävä keino lihallisemman ruuan saamiseksi. Muistin silloin ne mustat pallerot metsässä: lampaanpaisti ei tosiaankaan olisi hullummaksi.

Esitin asian emännälle pyytäen ostaa yhden lampaan. Emäntä esitti isännälle.

»Kyllähän sieltä yksi oinas olisi joutava teurastaa», sanoi hän, »mutta kun ovat niin villiintyneitä, ettei pääse käsiksi.»

»Sille minulla kyllä on keinot, kunhan vaan muuten sovitaan.»

Kolmetoista markkaa maksoi se oinas, ja vielä samana iltana menin haulikkoineni pellontakaiseen metsään vahtimaan. Lampaat olivat kuitenkin saapuneet sinne ennen minua, ja aitoviertä lähestyessäni pyrähti koko katras matalaan mäntyviidakkoon, jotta kangas naksahteli.

Kaksi yötä valvoin siellä hukkaan, kolmas oli onnekkaampi:

Menin aitoviereen väijyksiin jo silloin, kun lehmänkellon kalkatus kuului suonlaidasta, sillä olin havainnut lampaiden seuraavan lehmiä jälkijoukkona aina tarhaan kiljaisten suulle, ja siitä visusti peittyen tervaksiksi kolottuun pikkumännikköön.

— Sieltähän ne jo tulivatkin, varovasti ympärilleen katsellen. Oinas ensimäisenä, suurisarvinen jäykkäniska, tarkasteli pensaikkoja ja nuuhki ilmaa, jopa pysähtyikin kuin jotain epäillen, mutta lampaat olivat rohkeampia. Kohta jäi oinas lauman keskelle, ja ihmettelin jo, miten saisin sen sieltä ammutuksi, etten vahingoittaisi lampaita, kun näinkin kaksi pienempää oinasta lisäksi.

Mietin, minkä näistä kolmesta olin ostanut, ja verratessani mielessä painosuhteita, päättelin ostaneeni sen suurimman.

Täräytin haulikollani sitä päähän, ja kerran vain heilahti enää sarvekas otsa. Lampaat otattivat ahoa pitkin korpeen, niin että mieleeni muistui satu ketusta ja jäniksestä. — Nauramaan ei nyt kyllä ollut aikaa, kun piti laskea veri rautakauhaan, jonka joka ilta olin ottanut mukaani vahtipaikalle.

Voittoisana kävelin sitten taloon, jonka koko väen suurimmasta pienimpään oli laukaukseni häivyttänyt pihamaalle.

»Siellä se nyt on oinas, käyhän isäntä nylkemään.»

Isännällä ei ollut puukkoa ja lainasin hänelle omani.

»Mitä sitä tuossa kauhassa on?» kysyi se minun ruokkijaemäntäni.

»Verta, lampaanverta.»

»Mitä työ sillä teette?»

»Syön; tästä paistetaan verilettuja, sellaisia ohukaisia, tietäähän emäntä?»

»Ei kehveli, en minä rupia verta paistamaan, myrkkyä.»

Kyllä se vain on paistettava, siitä tulee vankka ruoka.»

Annoin emännälle reseptin, jonka mukaan taikina oli laitettava. Kauan hän mietti, — sitten, kuin jonkun saastaisen, otti hän verikauhan käteensä kiiruhtaen valmistamaan ruokaa.

Lettuja odotellessani saapui nylkemään lähtenyt isäntämieskin siihen pihalle.

»En minä tätä oinasta myynyt, vaan sen pienemmän», selitti hän vähän myrtyneenä.

»Sitähän minäkin ajattelin. — Vaan mikäpäs siinä, ammutaan huomenna se pienempi.»

»Ei, ei mitenkään, mihinkäs minä tämän sitten panen?»

»Syötte ja syötätte perheellenne.»

»Ei, ei mitenkään, kuka se nyt kesällä liharuokaa syö. — Saa olla tämä sitten.»

Valmistuivat siitä veriletutkin, ja emäntä porstuasta ilmoitti, että »tulkaahan nyt katsomaan, minkälaista työ käskiä laittamaan.»

Kävin aterialle. Ensimäisen ohukaisen söin rohkeasti kuin spartalainen, sillä se maistui hyvältä, toista kerkesin jo katselemaankin. — Ja minkälainen lettu!

Olin joskus lukenut pegmatiitti-nimisestä kivennäisaineesta tai vuorilajista, jossa kaikki eri mineraalit esiintyivät täydellisenä sekasotkuna ilman makua ja järjestystä. Niin oli tämä lettukin: pohjavärin muodosti raaksi paistettu ruisjauhopuuro; sitten näin siellä tummia pilkkuja ja möhkäleitä, — ne esittivät verta. — Olinhan unhoittanut sitä lämpimänä sekoitella, ja niin heitti emäntä tämän hyytyneen kauhallisen omaan puurosekoitukseensa tällä tuloksella.

Jatkoin tutkimustani. — Niitten tummempien laikkujen välissä näkyi vaaleampia, aivankuin muumioita. Ne tunsin kyllä, vanhoja tuttaviani russakoita. Ei niistä haittaa. — Mutta sitten näin vieläkin vaaleamman möhkäleen, jonka herkullisen ulkonäkönsä takia työnsin suuhuni ja puraisin. — Räiskis kuului hampaissani, ja suustani pölähti valkoinen sauhu. Olin saanut suuren suolanrakeen, joka ympärilleen oli kerännyt sormenpäänkokoisen kuivan jauhopalleron. Kun sellaista puraisi, tuntui kuin olisi saanut kranaatin suuhunsa.

Ehtoo vaihtui yöksi, vaan kukaan ei vielä ollut käynyt levolle. Täytyihän toki olla katsomassa verensyöjää. — Niin pitkälti kuin maitokamarin ovi antoi myöten, kurkotteli siinä perhekunta toisiaan töykkien ja ihmetellen. Vain emäntä oli huoneessa, ja houkuttelin hänetkin maistamaan lettua.

Otti hyppysiinsä kuin lieron, maistoi, kirkaisi ja juoksi pihalle sylkemään; — yksin sain lopettaa veriruuat.

Neljänä päivänä söin sitten lampaankeittoa, viidentenä tarjottiin niitä tuumanpituisia suolamuikkuja.

Arvelin: emäntä tahtoo antaa vaihteeksi kalaruokaakin, ettei vatsa liiaksi rasittuisi — Olkoon menneeksi. — Mutta kun kuudennen ja vielä seuraavankin päivän ateriat näyttivät vain suolamuikkuja, sanoin emännälle, että »nyt ei lampaankeittokaan tekisi pahaa, jotta jos emäntä nyt panisi tulelle.»

»Liha loppui jo toissapäivänä.»

»Mitä perhanaa, en suinkaan minä ole syönyt kolmenkymmenenkiloista pässiä neljässä päivässä?»

»Tuota, — tuli sitä vähän itekin maistetuksi ja annetuksi pereellekin.»

»Sitten minä ymmärrän, — mutta kun isäntä sanoi, ettei kesällä syö kukaan lihakeittoa.»

»Syöhän sitä, syö, vaan ei kannata.»

»Ei kannata, ei kannata, täytyy myöntää.»

Jahtiaika alkoi, ja haulikollani pidin liharuuassa koko perheen niiden kahden viikon aikana, jonka vielä siellä vietin.

* * * * *

Kun mies on syönyt vankan oinaskeiton, vetänyt piipullisen tupakkaa ja hetkisen levännyt, alkaa olo tuntua rauhattomalta. — On ikäänkuin pyytäisi hankkia toisia olinpaikkoja.

Ensimmäisen oinaskeiton jälkeen tunsin minäkin tähän suuntaan ja kysyin emännältä, että »missä teillä on se sellainen?»

»Jotta että vosmestarikin! Voi kehveli!»

»No, en suinkaan minä sitä sänkyyni, ihminenhän minäkin olen.»

»Voi kehveli.»

»Sano äkkiä nyt, sillä tässä alkaa olla kiiruut paikat!»

»Ka tuohon minä — pinonviereen.»

Kiiruhdin pinonviereen, mutta sain koko lapsilauman, luvultaan kaksitoista jälkeeni. Koetin eksyttää heidät. — Kiersin lehmitarhan kautta läävän taakse, mutta siellä oli joukko jo vastassani; pyörsin tunkiokäytävästä takaisin puupinon viereen, mutta niitä oli sielläkin. Portailta näkyivät emännätkin kiiruhtavan sinnepäin.

Valitsin ainoan mahdollisen, metsän. Sinne kipaisin. Mutta kun hätä lukee toista hätää, en päässyt kuin sänkipellon puoliväliin. Siellä laskin lipun puolitankoon ja jäin paikoilleni, — ja koko perekunta katseli pihatolta.

Ihmisellä on samanlainen vaisto kuin eläimelläkin, että mihinkä paikkaan tottuu, sen mielellään pitää toistekin. Niin tein minäkin aina seuraavina päivinä ja otin sen sänkipellon kuin omakseni.

Mutta aina seurasi koko Änätinpään huonekunta jäljessäni kuin pyhiinvaellusmatkalle. — Eivät he läävännurkkausta tai puupinonviertä edemmäs tulleet, siellä katselivat ja odottelivat paluutani, ja yksissä kävimme sitten huoneeseen.

Tuli lähtöpäivä. Kaikki kolme isäntää emäntineen laittautuivat saattamaan minua kahdeksanpenikulmaisella vesimatkalla kirkolle.

Ystävinä erottiin, leikit anteeksi.