KELOVAARAN MUSTA KARHUKOIRA.

Kelovaaran Oskarin Musti oli äkäinen ihmisille, taikka oikeastaan se oli äkäinen koko maailmalle. Jos ihmisiä ei ollut lähettyvillä, ärisi se itsekseen taivaan kuuta ja tähtiä, ja äänensä oli niin selkääkarmiva, että monta kertaa heräsin yöllä ja vedin peiton korvilleni.

Kelovaaran torppaa oli aikojen kuluessa kolme eri polvea rakentanut, kukin aina pirttinsä kerrallaan toinen toiseensa liittyen. Vanhin pirtti oli jo sortumaisillaan, keskimmäinen pahasti vinossa ja tämän Oskarin aikaista käytti nykyinen perhe asuntonaan. Siinä keskimmäisen pirtin kupeessa oli pieni kamarikin, maarajassa, parin metrin korkuinen, ja se oli Mustin ja minun asuntona, tosin siten, että minä asuin kamarissa, ja Musti kamarin alla multapenkissä, jonne se oli kaivanut mustan onkalon niin pitkälle kuin kahleiltaan ylti.

Sillä kahleissa oli Musti pidettävä, koska se salakavalasti kävi hampaillaan talossakulkijain pieksunvarsiin ja käymälihaksiin. Eihän niitä vieraita tällaisella salolla monia ollut, kenties yksi kuunkiertämää kohti, mutta kun sekin haluttiin jo uutistenkin takia taloon poikkeamaan, kytkettiin Musti rautakahleilla niin pitkälle portaista, ettei juuri yltänyt pirttiintulijan pohkeeseen.

Ensi tapaamisellamme lävisti Musti hampaillaan minun uuden pieksunvarteni, kun sitä yritin mennä hyväilemään. Mutta isäntä Oskari kerkisi pihalle ja karjaisi: »Syyti Musti», jolloin se livahti multapenkin koloonsa niin, että kahleet rapisivat, ja sieltä kiiluvin silmin katseli uutta tulijaa ilkeästi uristen.

»Mikä otus se tuo on?» kysyin Oskarilta.

»Karhukoira; näkeehän, kuinka vihainen se on.»

»Niin jotta minulleko?»

»Eikä kun kaikille. Kevättalvella sen ostin porajärveläiseltä kulkijalta. Tuli savotasta, poikkesi tässä, ja kun oli Joensuuhun matkalla, möi sen minulle halvalla. Niin vakuutti, että monet kontiot on tämän emo haukkunut. Nuori tämä vielä on, vasta viimekesäinen pentu, mutta kunhan siitä varttuu.»

Näin vakuutteli Oskari, ja minäkin aloin uskoa hänen puheitaan, kun viikkojen kuluessa Mustia katselin ja tarkastelin. — Saattoipa hyvinkin tuollaisesta ärhäkkäluontoisesta mustakarvasta tulla karhun takavillojen purija, saattoipa hyvinkin Oskari vielä tehdä ihmeitä karhukorvessa tällä piskillä.

Vainu oli Mustilla niinkuin manalan koiralla. Jo neljänneksen päästä se tunsi tulijan askelen kankaalla tai kuuli, kun venettä telapuille vedettiin Koitereen rannalla, josta kapea polku uhotteli Kelovaaralle. Vaaralla ei vielä tietty mitään tulijasta, kun jo Mustin korvia vihlova ulvonta ketjun kärjestä sen ilmaisi. Oskarin lintukoira, Topi, silloin vielä veteli uniaan, ja vasta kun kulkija halmeen laidassa räväytti veräjän auki, nosti se niskavillojaan, päästi ulinan, mutta jo taloon nousevalla saunatiellä nuolaisi tulijan kättä ja viuhutti häntää, mikäli sen kippuraisuudelta kykeni. Sillä Topi oli ruskeakarva, kippurahäntäinen, joka haukkui lintua oman vainunsa päästä ja otti ruokapalan vieraaltakin.

Musti tottui minuun vähitellen, ja arvaahan sen, kun huonetovereita melkein oltiin, lattia vain välissä. Iltaisin istuskellessamme portailla salli se jo silitelläkin kiharaista turkkiaan, jopa kyhnäsi kuonollaankin polveen. Mutta kun aamulla mentiin metsään tai illalla sieltä kotiin tultiin, ja Musti näki haulikon olallani, silloin se joutui raivoon. Se tempoi ja rytki lyhyitä rautaketjujaan, ja silmät paloivat päässä kuin Änätin Riston jäniksen.

»Tätä koiraa on pyssyllä peloteltu», sanoin eräänä ehtoona Oskarille. »Ei se totu paukkuun koskaan, parempi kun lopetat sen aikanaan.»

»Ei sitä tiiä», sanoi Oskari. »Kunhan kontion jäljen tapaa, totta luonto muuttuu.»

Näin kului aikaa toista kuukautta, ja Musti tottui jo haulikkoonkin, sallipa jo asettaa aivan multapenkin viereen. Kaukaa sitä kierteli, niin kaukaa kuin kahle salli, mutta ei enää murissutkaan.

Siellä Patvinsuon saarekkeen syrjässä, pienen lammen kupeella tapasimme sitten eräänä päivänä karhunjäljet. Milloin se oli nevan reunassa putkenjuuria kaivellut, milloin kankaan laidassa seiväsnäreen vitsakseksi vääntänyt, voimiaan mitellyt tai muurahaispesissä herkutellut. Nythän saammekin koetella, minkä verran Mustissa on kuulun emonsa verta ja sisua, kun tuomme sen vereksille jäljille.

Sattuikin seuraavana päivänä oikein taivaantäyteinen roimasade, joka ajoi meidät jo puoliltapäivin metsästä kotiin ja iltapuoleksi lykkäsi pilvienraosta kilottavan helteen. Silloin päätimme lähteä Mustia koettelemaan. Heitimme kiväärit selkään, otimme koviakin paukkuja mukaan ja talutimme Mustin sinne lammen lähelle suonlaitakorpeen, jossa karhu eniten oli mekastanut. Topikin sai tulla jaloittelemaan, irrallaan juoksenteli vierellämme, poikkesi aina väliin metsässäkin hätyyttämässä keskenkasvuisia teerenpoikia.

Taas oli kontio yöllä käynyt, kankaanlaidassa riehunut. Suuren muurahaispesän oli pohjiaan myöten penkonut ja paksun männyn kyljestä repinyt kaarnaa. Usutimme Mustin jäljille ketjusta taluttaen, mutta eihän Musti muurahaisista pitänyt, kerran nuuhkaisi ja aivasti. Veimme sen sitten sinne karhun käymän petäjän juurelle. Musti nuuhki tarkkaan puunjuuren, nosti sitten takajalkaa, nykäisi ketjua ja arveli, että »hyvä on, jo tästä joutaa poiskin».

»Vanhoja nämä ovat jäljet», sanoi Oskari, »lähetään tuonne syvemmälle korpeen».

Mutta silloin yllätti meidät raekuuro, silmiäsokaiseva, joka pani lammen tyynen pinnan kuin kiehumaan. Rannalla oli vanha tukkimiesten maja, sellainen kolmeseinäinen, viistokattoinen, neljän paalun varaan rakennettu. Sinne pakenimme sateensuojaan, kestihän katto toki pahimman ryöpyn. Mustin sidoimme yhteen ulommaisista kannatinpaaluista, jotta se saattoi olla sekä majassa että ulkona, itse vetäydyimme pitkäksemme aikoja sitten kalvenneille heinille katsellen lammen poreilevaa pintaa.

»Kerrohan, vosmestari, taas niitä soakkunoita sieltä etelämmiltä mailta», pyysi Oskari, kun piipuistamme nouseva Capstanin tuoksu oli saanut hänet herkemmälle mielelle.

Ja minä kerroin kauniita historioita, jotka panivat Oskarin silmät loistamaan, sillä hänellä oli lentävä mielikuvitus, ja tarinoihini lisäsi hän mielessään ainakin sata prosenttia.

Sade jo heikkeni, muuttui vihmaksi, ja ilta hämärtyi. Musti makasi siinä aukeamassa, nenä sateessa, häntä majassa, vinosilmin aina vilkaisten pyssyihimme.

Tuli lentää lehahti telkkä ja laskeusi lampeen. Räpisteli ja uiskenteli, mutta meistä tavallisen pyssynkantaman ulkopuolella. Oskari, joka pitkän aikaa oli ihmetellen katsellut uutta hanatonta »Hunsvaarnia», kuten hän sitä nimitti, yllytti, että »näyttääpäs nyt, vosmestari, miten se hanaton ottaa».

Nostin haulikon poskelleni ja laukaisin. Seuraavina sekunteina tuntui, kuin maanjäristys olisi kohdannut huonettamme. Pamausta seurasi äkäinen älähdys, ja koko kolmiseinäinen maja sortui niskaamme. — Musti oli kauhuissaan temmaissut maanrajasta lahonneen kannatinpaalun irti, johon se oli sidottu, ja majan katto oli haudannut meidät alleen.

Kun selvisimme jaloillemme puiden ja tuohien alta, kuului kankaanlaidasta vielä jokin ulahdus, ja polkua pitkin otatti karhukoira kotia kohti kuolemanpelossa, majan tukipuu jäljessä raahaten ja korkealle ponnahdellen, niin että kangas kumahteli.

Oskari päästi pahaenteisen naurun:

»Kato mies, minkä teki, ammuttava se on koko Musti», päätteli hän. »Pettihän porajärveläinen.»

Läksimme polkua pitkin seuraamaan; ei Topikaan enää polulta metsään poikennut, hiljaa tulla, lupsutteli jäljessämme.

»Niinköhän tuo vei pökkelön pihaan saakka», arveli Oskari. »Sisua on vietävällä.»

Mutta sille matkalleen oli karhukoiran vaellus määrätty päättyväksi. Astuimme virstan verran pehmeää havuneulaspolkua, jonka märkään pintaan Mustin kynnet ja perässä hyppivä kapula olivat jättäneet merkkejään. Sitten tulimme suolle, vetelälle ujamalle kahden kankaan välissä, jonka yli johti kapulatie.

Harvahkojen porraspuiden väliin oli majapaalun toinen pää osunut, siihen kiinni juuttunut ja vauhdistaan tempaissut Mustin kyljelleen syvään lettoon. Kauhuissaan oli se siinä piehtaroinut, kiertänyt riimun kahden kapulanpään ympäri ja siihen surmansilmukkaan työntänyt päänsä, niin että musta kuono jäi hetteeseen. Ei löysännyt ketju kaulasta, oli viimeisillä voimilla ahmaistava vettä keuhkojen täydeltä. Silmät pullistuivat päästä, takajalat tempoivat vielä vaistomaisesti sekoittaen veden vihertäväksi liejuksi, hetken värähteli vielä ruumis ja painui sitten liikkumattomaksi hetteeseen. Pystyyn jäänyt paalu törrötti aukealla kapulatiellä osoittaen lyhyen taistelun paikan.

Kun tulimme kohdalle, irroitimme surmansilmukan Mustin kaulasta ja nostimme rääsymärän ruumiin porraspuille; henki oli jo siellä, missä ei enää ampumalla peloiteta eikä panna paaluja kaulassa laahaamaan. Mutta himmenevät silmät olivat vielä auki, ja niistä loisti sama kiukku ja kammo, joka ei niitä ollut edes hetkeksi elämässäkään jättänyt.

Kankaanlaitaan hiekkaan koimme saada haudantapaisen ja sinne sen Oskarin mustan karhukoiran peitimme, valkoista jäkälää kummuksi kannoimme. Ihmeissään Topi toimitustamme katseli.

Kotimatkalla emme puhuneet kumpikaan mitään, ja vasta kun talo näkyi, ja vaaran rinnettä nousimme pihaan, arveli Oskari kuin itsekseen:

»Ei mies tullut karhukoiraa Mustista, — pettihän porajärveläinen,»