KYLLÖSEN RISTON LINTULANGAT.

Kyllösen Risto asui siinä salmen rannalla männikön kupeessa ja siitä hänet aina aamuisin otimme veneeseen, kun soudimme pitkän lahden pohjukkaan, josta kapea ura veti työmaallemme.

Risto oli kruununtorppari ja toimi leimuusakissamme kirvesmiehenä. Ahkera mies muuten, lyhytläntä, vanhanpuoleinen, mutta tarinaa riitti loppumattomiin, jotta mittamies sai toisinaan hoputtaa.

Metsästysjuttuja se Risto kertoi vallan merkillisiä. Oli Kajaanista saakka toissasyksynä tullut herroja jänisjahtiin ja Risto heillä oppaana. Koirien jäljessä juoksenteli, ja kaukana kulki ajo, kun suuri jänis tuli totisena vastaan, ja silmät »kiehui päässä». Ei se nyt oikinen jänis ollut sellainen. »Voi kehveli, tuokaa, tuokaa pyssy», parahti Risto, mutta jänis ei kun päälle vain.

Risto livahti pensaaseen eikä jänis hänestä huolinut, meni menojaan niitä herroja kohti. Heti pamahti laukaus, sitte toinen ja kolmas. Koiratkin ehtivät siihen hötäkkään, ja yhden koiristaan olivat reten ampua, se jänis kun niin ovelasti kuljetti.

Puolen päivää paukuttelivat tätä jänistä, mutta nahkansa piti jänis, ja sitten tuli pimeä. Sitä ammuttua koiraa olivat laastaroineet yön seudun ja aamulla lähteneet kirkolle.

»Siellä se on sama jänis vielä, eikä se oo oikia elikko. Lumikelillä sen jäljen näkee, niin on kuin hukalla.»

Risto oli itse myös innokas metsästäjä, syksyt kaiket kulki rihmoilla. Nyt oli hankkinut jo suusta syötettävän rihlan, kun esivalta kielsi rihmoilla pyynnin. Silmänlumeeksi vain, sillä kuuluipa Riston aitassa olevan sadottain uusia linturihmoja valmiina viritettäviksi metsäpoluille, kun poikaset isommiksi varttuvat, ja laki myöntää pyyntöajan. Ei Risto kyllä rihmoistaan kenellekään puhunut, eikä kukaan hänen pyyntimaitaan tiennyt, — kuka siellä suurella salolla toisen jälkiä nuuskii.

Eikähän nyt ollut vielä metsälinnun pyyntiaikakaan, vasta muutama päivä oli saatu sorsanräähkäleitä ahdistella, nyt leimailtiin vain metsiä.

Ristolla oli kolme lehmää, jotka kulkivat siellä aitaamattomalla salolla vetreäruohoisten purojen rannoilla aterioimassa ja illalla palasivat kotiin kun muistivat, milloin varemmin, milloin myöhään illalla. Liikkuihan kontiokin niillä main, mutta kun leimuujoukko päiväkauden metsissä huuteli, ei uskaltanut sarvipäitä ahdistella.

Siinä elokuun alkupäivinä, kun teerenpojat jo lentelivät, tuli Ristolle kova hoppu lehmänhakuun. Ei hän aikaisemmin niistä ollut hätiköinyt, mutta nyt arveli, että kyllä ne ovat menneet kauas korpeen, ja siellä kontio ne nykistää. Ja kun toiset oikaisivat työmaalta uraa pitkin veneelle lahden pohjukkaan, painui Risto viistoon kauas salolle ja sieltä omia aikojaan lehmien kanssa mökilleen.

Mikäpäs siinä, olihan maidonantajista huoli pidettävä, vaikka vähän ihmettelinkin, että Riston jalka niin kepeästi nousi raskaan päivätyön jälkeen. Mutta kun parina ehtoona soutaessamme salmen läpi havaitsimme lehmien jo pihatossa märehtivän, mutta Risto vielä viipyi hakumatkallaan, rupesin epäilemään, että eiköhän se lehmänhaku vain olekin vetänyt linturihmoille.

Kysäisin aamulla asiata Ristolta, mutta hän väitti turhiksi kaikki sellaiset luulot ja sanoi, ettei vuosikausiin ole rihmasta nähnytkään paitsi mitä talvella on jäniksille halmeenlaitaan lankoja viritellyt. Eikä Risto sen päivän iltana lehmänhakuun lähtenytkään.

Mutta taas seuraavina päivinä hävisi Risto aina joukosta töiden loputtua, ja silloin olin varma, että rihmat ne miestä juoksuttavat. En puhunut enää sanaakaan koko metsästyksestä, vaan päätin löytää sen Riston pyyntipaikan. Mutta mistäpä tuollaisella Aasiaan saakka ulottuvalla salolla muutamat rihmaset löytäisi. Senhän kyllä arvasin, ettei riistamaa kovin loitolla saattanut sijaita.

Aamustapäivin läksin kiertelemään siihen suuntaan, johon Ristokin aina hävisi. Kävelin kangasta ja korpea, tuli suo väliin ja taas kangas, samanlaisia kaikki, linturihmoja ei löytynyt.

Katselin karttaa: tuollahan puolisen kilometrin päässä oli laaja rämeikkö, ja sen tällä rannalla toista kilometriä pitkä kangassuikale. Sellaisessahan luulisi lintujen viihtyvän. Oikaisin suoraan sinne. Loivasti viettävä, marjainen kangas tuli eteeni laskeutuen vesakkoisena rämeeseen. Kankaan laitaa johdatti polku, vain sellainen kankaan pituinen, korvesta alkoi ja korpeen päättyi, aikojen kuluessa syntynyt, lehmät syönnöksillään kulkeneet, joku metsämieskin tai muu metsänvaeltaja sitä käyttänyt, kunnes kanerva ja marjanvarsi oli kulunut pois. Siinä jos missään sopiva polku rihmoille.

— Ja eikös ollutkin! Tuossa aivan edessäni oli yksi: taidokkaasti tehty matala risuaita, jonka yli lintu kyllä hyppää, mutta kun näkee polun kohdalla avonaisen portin, niin oikaisee siitä. Mutta portissa vaaniikin silmukka, aivan uusi jouhipunonnainen, joka luistaa helposti eikä sykertele! Tämän vuotisia on tekoja — Riston hevosen hännästä.

Katselen polkua puoleen ja toiseen. Joka parinkymmenen askelen päässä toisistaan kyykötteli tällaisia aitauksia ja portteja, niitä oli useita kymmeniä.

Kun olin varustautunut tällaisia tapauksia varten, olin varannut taskuuni sellaiset pienet sakset, joilla voi sekä leikata kynsiä että nipsaista sikaareja. Sillä kynsipuolella nyt varovasti leikkasin rihman poikki maanrajasta, ja kun paula jo alunperin oli männynneulasilla pingoitettu oikeaan asentoonsa, jäivät rihman päät toisiinsa kiinni eikä katko kohtaa tarkemmin tutkimatta havainnut. Jos nyt pyy tai vaikkapa teeri meni ansaan, asteli se siitä läpi vahingotta, itsekään edes tietämättä, missä surmassa oli käynyt, jonka jälkeen joustavat langanpäät painuivat entisiin asentoihinsa, ja rihma näytti aivan eheältä.

Näin katkeilin tusinanverran lankoja, kun eräässä oli pyy, pieni rääpäle. Lämmin oli vielä, kun sitä koettelin, sääliksi kävi. Mutta sääliksi kävi myös tämä Riston uusien lankojen katkominen.

Jätin pyyn paikoilleen; saahan ukko edes jotakin harmiinsa, kun tulee kokemaan. Annanpa sitten läksytyksen toiste.

Samalla olin astua suuren, mustan käärmeen päälle, joka kiemurteli tien poikki. Ihminen vetää aina äkisti käärmeen nähdessään vaistomaisesti jalkansa pois, vaikka on paksunahkaiset pieksut jalassa. Niin tein minäkin, mutta samassa hetkessä painoin jo leveällä latuskapohjallani sen niskanikamia. Komea olikin mato, sahanteräselkäinen kyy, ja äkäisesti riuhtoi se pieksuni vartta. — Tapettavahan se on, ihmiskunnan vihollinen, ajattelin ja kantapää jo siirtyi lähemmäs kiiluvia silmiä, kun mielessäni välähti että »onhan se säästettävä Ristolle toinenkin saalis.» Kädessäni oli uusi jouhipunonnainen, siitä tein kahdenkertaisen silmukan, jonka hivutin kyyn kaulaan niin tiukalle, että niskanikama katkesi, ja leukapielet jäivät longalleen, vihaisesti silmät ammollaan. Vähän matkan päähän pyystä kiinnitin tämän otuksen sitten toiseen porttiin ja ajattelin, että »jos Ristolla on minkäänlaista uskontoa, niin tottapa jättää rihmapyydykset vähäksi aikaa.»

Kun päiväkin kului jo pitkälle, laukoilin nopeasti vielä löytämäni rihmat ja kiersin muina miehinä työmaalle enkä ollut Ristoa huomaavinanikaan.

Päättyi työ siltä päivältä, miehet painuivat kotipolulle, ja siinä jossakin käänteessä se Ristokin taas livahti lehmänhakuun. Kenellekään en hiiskunut pyydyksillä käynnistäni.

Tuli ehtoosta ja yöstä seuraava aamu, kun taas salmesta otimme Riston veneeseen. Totinen oli mies kasvoiltaan eikä puhekaan luistanut; tarkkaan tutkisteli vain minun piirteitäni, löytäisikö niistä selitystä ongelmaansa. Syyttömältä koetin näyttää, ja Ristokin rauhoittui, mutta sanattomana kulki koko päivän ja illalla tuli toisten mukana kotiin.

Olin yönseutuna jutellut kortteerini isännälle, metsänvartijalle tapahtumasta, ja kun seuraavana aamuna taas tapasimme Riston, huusi hän jo veneestä:

»Sille Ristollehan on mato käynyt rihmaan.»

»Voi pertsetti, kuka?» — pääsi Ristolta, mutta malttoi mielensä. Hän katsoi meitä epäilevästi, että jokohan nuo —.

»Vartiuksen vanha isäntä on nähnyt unen, että Riston rihmassa on vielä mato korjaamatta.»

»Se on vale. Minä en ole rihmoja pitänyt eikä minulla niitä olekaan», väitti Risto.

»Parempi onkin, ettei pidä, tuollainen ei kuulu sattuvan hyvän edellä», varoitteli metsänvartija.

Miettiväisenä kulki Risto seuraavat päivät ja pysyi visusti joukon mukana iltasella kotiin palatessa. Ei vetänyt mieli enää rihmoille, kammotti koko pyyntimaa.

Metsänvartija ei jaksanut pitää salaisuutta omanaan, vaan kertoi siitä toisille, ja niin sai Ristokin kautta rantain kuulla asian oikean laidan. Sen syksyn pyynti oli kyllä mennyt pilalle, mutta jo seuraavana syksynä kuului hänellä olleen rihmoja entistä runsaammin.