VESTANKYLÄSSÄ.

Töötarissa otettiin vieraat vastaan avosylin.

Se suuri ja lihava emäntä, jonka Helge kyllä muisti isän hautajaisista, riisui äidin kaikista kääreistä ja sulki sitten, pauhaavasti tervehdyksiä jaellen, niin kokonaan syliinsä, ettei äidistä näkynyt mitään. Helgeä hän taputti voimakkaasti olkapäälle, ja ovissa suihkivia poikasia ja piikasia lähetti kylälle ilmoittamaan kaukaisista vieraista ja läheisistä sukulaisista.

Pian oli sali ja kamarit täynnänsä setiä ja tätejä, vävyjä vaimoineen, serkkuja, lankoja, enoja, miniöitä. Ja kaikki olivat yhtä iloisia ja uteliaita kyselemään.

Greeta istutettiin kaikkien keskelle ja kaikki puhuivat häneen kääntyneinä.

Kuinka pikkuinen se äiti sentään oli muihin vaimoihin ja talonpoikiin verraten! Helgen olisi tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja pian viedä jälleen kotia, olemasta siinä niin kuihtuneen ja vähäpätöisen näköisenä noiden punaverevien, kookkaiden ja hyvinvoipien isäntien keskellä, jotka kyllä puhuivat äidille, mutta usein myös vilkaisivat myhähdellen toisiinsa ikäänkuin keskenään arvostellen tulokkaita.

Mutta Greeta se oli kuin kotonaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli levittänyt hameensa joka suunnalle, tiesi kaikkeen vilkkaasti vastata, teki itse oikealle ja vasemmalle hämmästyttävän kärkkäitä kysymyksiä ja kannatti loistolla asemaansa seuran keskipisteenä, eikä Helgellä ollut mitään pelastettavaa. Päinvastoin Helge vaivoin sai oman ujoutensa salatuksi kopeaan jäykkyyteen isäntiä kohtaan, jotka koettivat häntäkin nauratella. Ei hän ollut juuri milloinkaan vielä puhunut ruotsia muuta kuin kotona, ja kotoisten lauseiden käyttäminen vieraiden ihmisten kanssa puhellessa sai hänet alussa aivan kuin kokonaan kielettömäksi, ei syntynyt leikkipuhetta eikä tosipuhetta.

Viimeiseksi tuli huoneeseen kaksi koreaksi pukeutunutta kaunista kukkaa, jotka Töötarin leski esitti naimattomiksi tyttärikseen, Gerdaksi ja Helgaksi, sanoen leikillään, että hän tätä nuorinta tyttöä synnyttäessään oli toivonut saavansa Helgen eikä Helgaa, ja että nytpä oli hänellä molemmat.

Tämä puhe näytti olevan kovin äidin mieleen. Sedät sanoivat, että eikö Greeta haluaisi vaihtaa, ottaa Helgan sinne ja antaa Helgen tänne. Joku tädeistä sanoi Greetalla olevan jo ennestäänkin paljon tyttöjä. Johon äiti sanoi haluavansa hänkin ottaa mieluummin molemmat. Ja tästäkös naurua ja leikinlaskua kesti. Setä Bengt, joka oli sedistä ainoa lyhyt, vaikka sitä lihavampi, ja joka oli kaadellut liian paljon väkevää kahvinsa sekaan, huusi muiden yli, että tähän maailman aikaan täytyy kyllä lapsilta kysyä, mitä he tahtovat ja vanhemmat saavat tahtoa perässä.

Silloin kaikki vaikenivat ja katsoivat nuoriin.

— Jaa-a, kuinkahan olisi? — sanoi Helge, sillä hänkin tunsi nyt ihan välttämättömäksi nauraa ja olla sukkela. Ja hän mittaili Helgaa katsein kiireestä kantapäähän, niinkuin tehdään hevosta ostettaissa.

Mutta tytöt näyttivät olevan sellaisiin piloihin tottuneita. Helga otti Helgeä kädestä, heilutteli sitä vähän aikaa oikealle ja vasemmalle ja sitten tempasi puoleensa niin äkkiä, että Helge oli mennä nokilleen.

Salissa syntyi aika naurunrähäkkä.

— Tule pois, — sanoi Helga, vetäen häntä ovelle ja he menivät kolmisin välieteisen kautta hyvin lämpimään isoon tupaan, jonka penkeillä istui paljon nuoria miehiä, useimmat Helgen serkkuja tai pikkuserkkuja. Kun nämä kokoontuivat hänen ympärilleen oli usea heistä yhtä pitkä kuin Helgekin, kaikki punaposkisia, kauniita poikia, vanhemmat jo rotevia, voimakkaita miehiä. Mutta Helge ei vaan tahtonut näidenkään kanssa päästä ruotsalaisen puheen alkuun. Ja kun he huomasivat Helgen vierastavan, rupesivat jotkut telmimään keskenänsä ja heittelemään toisiaan savukkeenpätkillä, jotta Helgekin näkisi voivansa olla täällä niinkuin kotona. Väkäkoukkua vedettäessä Helgen sormi kohta oikeni, sillä hän ei ollut ikinä vetänyt väkäkoukkua muutakuin pikkusormella sisaria vastaan, näiden saadessa käyttää keskisormea. Mutta väkikapulassa tuvan permannolla Helge veti pystyyn yhden serkun ja kaksi pikkuserkkua.

Näin tutustuttua mentiin talliin, ja siellä Helge lämpeni kokonaan, kun ruvettiin hevosia katselemaan. Hänellä oli ylämaan kokemuksia hevoshoidon asioissa, joista täällä ei oltu kuultukaan. Tiesipä hän uusia ja uskottavia parannuskeinoja pääntautiinkin, ja Helgen arvo nousi nousemistaan serkkujen silmissä heidän tahtoessa kuulla hänen arvosteluaan, jokainen oman nimikkonsa sääristä ja jäsenten suhteista. Oikein repäisevän riemun tunne tuli Helgeen, kun hän huomasi aivan hyvin voivansa puhua omaa äidinkieltä heidän kanssaan, ja yhä rohkeammin ja yhä pitemmälle hän antautui sanasutkauksiin, joita ei ollut vielä käyttänyt muualla kuin kotituvassa. Nyt nämä vieraat, hänen pituisensa miehet ymmärsivät kaiken, nauroivat kohti kurkkua semmoisille vanhoille sukkeluuksille, joille vain sisaret olivat nauraneet, jopa jo lakanneetkin nauramasta. Vieläpä hän keksi tuossa tuokiossa ihan uusiakin sukkeluuksia, joilla hän ei olisi saanut yhtäkään suomalaista nauramaan, mutta nämä nauroivat juuri samalle mikä Helgeäkin nauratti, sillä he ymmärsivät hänen kielensä hienoimpiakin käänteitä, ja hän ymmärsi heidät niinkuin äitinsä ja sisarensa.

Yksi heistä, — Torsten oli hänen nimensä — kiharatukkainen, pulskin kaikista, jota Helge oli vierovasti kunnioittanut juuri tämän erinomaisen kauneuden vuoksi, uskaltamatta edes oikein lähestyä, löi häntä äkkiä tuttavallisen kovasti olalle ja sanoi, että mitä sinä mies siellä suomalaisten kukkojen maassa teet, tulisit tänne meidän joukkoomme.

Nyt yhtyivät kaikki siihen tuumaan, kokoontuivat taas Helgen ympärille keskelle tallia ja alkoivat häntä vietellä muuttamaan Vestankylään, sanoen että kyllä täällä miestä tarvitaan, taitomiestä vallankin.

— Mitäs täällä talo maksaa? — kysyi Helge tärkeästi.

Kahdentoista lehmän talon sanoivat maksavan siinä sadan ja kahdenkymmenen korvilla.

Vaikka Helge muisti kesävieraiden tarjonneen Koivikosta vain neljäkymmentä tuhatta ja tiesi pitäneensä jo sitäkin aivan huikeana hintana niin vähäisestä maa-alasta, oli hän sittenkin nyt laskevinaan talonoston mahdollisuuksia ja antoi kotvasen aikaa kulua ennenkuin lievästi pudisti päätään. Mutta pojat olivat kuin takkiaiset hänen kimpussaan, nähtyään Helgen suostuneen asiaa edes hetken harkitsemaan. Gunnarlan sanoivat myytävän puoli taloa eikä käteisiä kuin kuusikymmentä tuhatta, muu kaikki sai jäädä kiinnityksinä entiselleen.

Niin äkkioutona kuin sen kiharatukkaisen Torstenin sana olikin Helgen korvaan ensin kajahtanut, alkoi semmoisen elämänkäänteen ihmeellinen kuva piirtäytyä hänen eteensä, ja hän tuli miettiväiseksi jälleen, poikien seistessä odotellen hänen ympärillään. Hän näki äidin saatettuna takaisin isiensä maalle, näki hänen hehkuvat poskensa, säteilevät silmänsä, kuuli hänen vapautuneen kielensä tuttujen emäntien parvessa, ja hän kysyi itseltään: Helge, eikö ole sinun asiasi tuoda hänet takaisin tänne mistä hän on kotoisin?

Mutta hänen eteensä tuli nyt myös Maija, ja hän ihmetteli kun oli voinut näin koko päiväksi aivan unohtaa Maijan. Hän ilostui suuresti Maijan tulosta. Maija tuli aivan hänen lähellensä ja katsoi häneen epätietoisena, kysyvänä, räpyttelevin silmin.

— Ei tule mitään, poikaset! — huudahti Helge serkuille. Hänet oli täyttänyt sellainen rajaton riemu, että hän näin sanoessaan levitti kätensä hajalle ja kaapaisi koko poikalauman käsiensä väliin likistäen heidät sikin sokin toisiansa vastaan.

Tämä temppu oli aika voimain osoitus ja se miellytti heitä kovasti. He olivat nyt niinkuin Helgen veljiä. He nauroivat ja vuorottain ottaen häntä käsiensä väliin koettivat kaataa häntä. Painin temmellys kävi lopulta niin vimmatuksi, että hevoset peloissaan menivät poikittain seimiä vastaan ja tömistelivät jalkojaan, kun eivät päässeet tallista karkuun.

Tyttöjen kanssa Helge ei tutustunut paremmin ennenkuin seuraavana päivänä ja silloinkin vasta sitten, kun oli poikien kanssa koko aamupäivän viettänyt ulkosalla. He olivat suurella lumiauralla ensin kylätietä aukomassa ja sitten kolme kilometriä isoa maantietä. Kaksitoista Vestankylän hevosista oli edessä, ja niin hauskaa päivää ei Helge ollut eläissään vielä viettänyt. Tyyni, pakastava päivä. Aurinko paistoi huikaisevasti hangelle, sinivalkoinen lumi aukeni auran jäljille puhtaana kuin morsiusneitojen hunnut, hevosten kuuma höyry nousi savuna ilmaan ja miesten hoilotukset kajahtelivat kallioista.

Mutta miten Helge sitten iltapäivällä joutui Helgan kanssa olemaan kahden navetassa, ei hän itsekään ymmärtänyt, ja hänen ajatuksensa tästä asiasta oli, että pojat olivat sen niin järjestäneet, pujahtaen itse pois, vaikka olivat ensin kaikki yhdessä tulevinaan navettaa katsomaan. Heillä oli kaiketi tarkoituksena ihastuttaa hänet johonkin Vestankylän tyttöön ja siten saada taas talonkauppoja ajattelemaan, sillä he olivat lumirekeä vedettäessä ja hevosia lepuutettaessa koko ajan pitäneet joitakin salaneuvotteluja hänen selkänsä takana.

Navetta oli suuri, lohkokivistä ladottu rumilas, jonka sontaovet aukesivat alas kalliovietteelle muurattuun altaaseen. Heinät ajettiin parvelle tasaista siltaa myöten yläkalliolta.

Oli märehtimisaika ja lehmät nouseskelivat toinen toisensa jälkeen, selkäänsä köyristellen ja lotistellen. Mahtava sonni, valkotäpläinen, jäi makuulle, mutta Helga potkaisi senkin jalkeille kertoessaan tämän sonnin sukuhistorioita. Sitten hän teki tarkat tilit jokapäiväisestä maitosaaliista, joka vietiin lekkereissä asemalle, mutta nyt sanoi tulleen pahan häiriön, kun kaupunkiin lähetettävästä maidosta puolet oli annettava suomalaisille rosvoille, jotka majailivat Braskarissa, ja rahan sijasta vastaanotettava vain paperilappuja. Tämmöisiä hän kertoi Helgelle, kuljettaessaan häntä lehmän luota lehmän luo, mainitessaan näiden nimiä ja ikiä. Helge ihmetteli suuresti, etteivät pojat olleet hänelle puhuneet sanaakaan näistä ryöstö-asioista, mutta Helga sanoi, että tottapa pojat olivat pitäneet niitä niin suurena häpeänä kylälle, etteivät kehdanneet mainita. Nyt hän kertoi vielä lisäksi, että Vestankylän ladoista oli lähes kolmannes heinistä pakko-ostolla ja talon omilla hevosilla kuljetettu suomalaisten ratsumiesten tarpeiksi, jotka olivat majoitetut eteläpuolen kyliin, neljä sonnia teurastettu ja useita maholehmiä takavarikoitu, mutta kovin kielsi näistä asioista julkisesti puhumasta, etteivät toiset kylät nauraisi.

Sitten Helga kysyi, oliko siellä ylämaassa edes nuorisoseuroja. Ja sanoi, että tottapa Helge osasi tanssia. Sanoi myös olevan ikävää, ettei nyt voitu panna toimeen tanssiaisia, kun kylästä kylään ei päässyt luvatta liikkumaan ja luvallakin pääsi vain, jos oli asiaa. Helga ei näyttänyt enää voivan mistään puhua, ellei aina kiertänyt noihin ikäviin rosvojuttuihinsa.

Mutta ei äitikään salissa näyttänyt olevan oikein entisellään, vaan ilme oli huolestunut, ja kiivaana suihkuna kävi hänen ympärillään vaimojen kuiskutus, vaikkei ääneen mitään sanottu, vaan puhuttiin yleisistä sukulaisasioista niinkuin ennenkin.

Isännät olivat koossa kamarissa, josta kuului rähinää, sillä he joivat väkeviä ja puhuivat kiivaasti. Oven auetessa näkyi sakean tupakinsavun seassa hosuvia käsivarsia, jotka väittelivät ja uhkailivat, mutta nuorempien ei sinne ollut menemistä.

Ja niin Helge vähitellen huomasi, että Vestankylää painoi suuri häpeä, koska oli ollut pakosta ja aseitten puutteen vuoksi alistuminen miehuuttomaan antautumiseen.

Kun pojat näkivät, että Helgellä alkoi olla vihiä kylän asioista, rupesivat he hänelle kapinallisia tunteitansa purkamaan. Helge sanoi silloin, että tässä oli hänen mielestään asia vähän toisinpäin käsitettävä. Hän selitti heille niin hyvin kuin taisi, mitä oli kirjoista lukenut sosialismista ja sanoi, että tehtaalaiset olivat nousseet sotaan kapitalismia eikä ruotsalaisia vastaan. Mutta pojat suuttuivat hänelle. He sanoivat kyllä kuulleensa tuommoisia puheita, mutta se oli kaikki pelkkää valhetta, sillä suomalaisten tarkoitus ei ollut mikään muu kuin ottaa ruotsalaisilta maat ja konnut, kun ensin saavat kylistä haulikoitakin käsiinsä koottua. He kirosivat rumasti ja käänsivät Helgelle selkänsä, vasta sitten vähän leppyen, kun Helge oli myöntänyt heinien pakko-oton hävyttömäksi teoksi ja vahvistanut puheensa poikien käyttämillä voimasanoilla, mikä tosin oli hänen elämänsä aivan ensimmäisiä kiroilemisia, eikä hän ollut itsekään siihen tyytyväinen.

Mutta eivät äidinkään välit Töötarin lesken kanssa pysyneet koko aikaa yhtä sydämellisinä. Helge kuuli toisesta huoneesta äidin makeasti kehoittavan emäntää käymään Helgan ja Gerdan kanssa pian vastavierailulla Koivikolla. Emäntä kiitteli kutsusta, sanoi aikoja rauhattomiksi ja lisäsi: "vaikka eivätpä nuo nuoret näytä kovinkaan tutustuneen." Äiti sanoi siihen, että hänen Helgensä se on vain niin jörö, kyllä he vielä tutustuvat.

Ja siitä hetkestä asti Helge alkoi epäillä olevansa äidin verkonlaskuvesillä; kuka tietää, vaikka se navettahistoriakin olisi ollut Töötarin-tädin järjestämä eikä poikain, ja koko tämä äidin kiireellinen retki alkoi tuntua tarkoitukselliselta. Mutta Helge sentään päätti ilmaista äidille todelliset aikeensa vasta kotimatkalla, ettei olo Vestankylässä kävisi äidille ikäväksi.

Greeta ja Helge vierailivat Vestankylässä toista viikkoa ja kävivät kutsujaisissa melkein jokaisessa sen taloista, sillä kaikkialla oli läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Ja kaikkialla oli julkinen puhelu pelkkää naurua ja sukulaisuuksien luettelemista, mutta salapuhelu kiivasta kuiskuttelua, johon Helge jos sekaantui, oli kuin olisi muurahaispesää ruvennut hajoittamaan ja saanut kusiaiset kimppuunsa. Hän menetti vähitellen melkein kaikkien poikien suosion. Vain Torsten pysyi ystävänä.

Mutta ennen lähtöä pantiin sekin ystävyys kovalle koetukselle.

Tapahtui niin, että pitkä jono tyhjiä heinähäkkejä nähtiin liukuvan pitkin maantietä hyvien hevosten vetäminä ja pari miestä kussakin reessä, toisella aina kivääri selässä. Osa kääntyi tienhaarassa Vestankylään päin. Poikia juoksi paikalle, he kiroilivat näkyä ja sanoivat: Noilleko me olemme tiet avanneet! — Siihen tuli Töötarin tuvasta myöskin Torsten ja Helge, jotka olivat nähneet ikkunasta. Kun heinähäkit ajettiin pihalle, tunsi Helge hämmästyksekseen tulokkaiden joukosta myöskin Jannen, joka ajoi ensimmäistä hevosta ja oli ikäänkuin muun sakin johtaja. Hänellä oli punainen vaate lakin ympärillä, mutta kivääriä ei hänen kädessään ollut. Helge ja Janne tervehtivät toisiansa tuttavallisesti ja puhelivat keskenään kauan, sillä aikaa kuin toiset miehet toimittelivat Vestankylän isäntien kanssa tuttua asiaa ja ajoivat renkien seuraamina eri latoteille.

Kun Jannekin sitten ajoi samalle asialle, sanoi Torsten Helgelle:

— Tuommoista miestä en minä toki tervehtisikään, mutta sinä puhuttelit häntä kuin hyvääkin ystävää.

Helge sanoi siihen, että Janne on saattanut olla pakoitettunakin tämmöisiin toimiin, kun oli kerran leikkiin yhtynyt. Janne oli kertonut suuren sotajoukon tästä pian kulkevan ohitse ja tarvitsevathan miehet ja hevoset muonaa.

Silloin oli Torsten — hän oli Helgen mielestä vielä kauniimpi suutuksissaan ollen kuin nauraessaan — heittänyt suustaan pitkän sylen ja kääntänyt hänelle selkänsä. Ja kuitenkaan ei Helge ollut uskaltanut kertoa Torstenille pahinta, nimittäin että kaksi pomoista oli tehtailla tapettu tottelemattomuudesta uutta esivaltaa kohtaan.

Lähtöpäivänä Torsten sentään vähän leppyi. Hän pisti Helgen käteen Braskarista hankkimansa matkalupalipun ja kuiskasi suurena salaisuutena, että tästä tulee sota ja että Helgen olisi, jos tahtoi miehestä käydä, ensi tilassa palattava Vestankylään puolustamaan ruotsalaisten maata ja kunniaa.

Silloin Helge puolestaan kuiskasi Torstenille salaisuutensa, sanoen että hänellä oli suomalainen neito morsiamena.

Ja niin oli Torsteninkin hyvästely kylmän kalsea, mikä painoi raskaasti Helgen mieltä koko paluumatkan.

Matka sujui muuten hyvin. Ei kuin kahdessa kohden pysäyttivät heidät kiväärimiehet, pannen pistimet ristiin tien yli, ja päästivät menemään, tutkittuaan lupalipun ja tarkastettuaan reen sekä alitse että ylitse, ja mitä nyyteissä oli.

Kotipitäjän rajan yli tultua Helge tunnusti äidillekin salaisuutensa. Äiti ihmetteli, että mikä Maija Lehtonen se saattoi olla, mutta ei Helge osannut sen selvempää asiasta tehdä, sillä hän ei ollut milloinkaan pannut mieleensä Maijan oikean kotipaikan nimeä eikä vanhemmista tiennyt muuta kuin että ne olivat Lehtosia. Onneksi muisti käyttää vielä sanaa "Tampereen puolelta".

Greeta ei mitenkään osoittanut tätä Maijaa kohtaan nurjamielisyyttä, päinvastoin puhui Helgelle lempeästi ja toivotti Herran siunausta heidän liitolleen. Mutta kun ei tarvinnut puhua, vaipui hän aina synkkämieliseksi, jota osasi hyvin salata Helgeltä, kätkeytynyt kun oli vaippoihinsa. Eikä hänen synkkämielisyytensä koskenut niinpaljon neito Maija Lehtosta, kuin sitä ihmeellistä seikkaa, että pyry oli suosinut heidän matkaansa Vestankylään, pelastaen heidät aavistamattomista vaaroista. Greeta oli menomatkalla ollut synkkänä sen johdosta, että pyry hänen mielestään oli ollut selvä merkki siitä, että Herra oli koko tätä matkaa vastaan. Mutta synkkyys oli kääntynyt hurjaksi iloksi, kun hän oli saanut tietää, että ilman pyryä he eivät olisi päässeetkään Vestankylään, ja ajatteli heti, että Herra sittenkin pitää hänen kädestään ja oli retkellä mukana. Nyt sitävastoin kaikki kääntyi toisin päin. Saattoipa melkein tuntua siltä kuin jokin olisi tehnyt pilaa hänestä. Mutta Greeta tiesi, ettei Herra tee koskaan pilaa ihmisestä, jonka itse on luonut, ja sentähden hän ajatteli vain, että tässä täytyy ruveta penkomaan Herran tahdosta selvää joltakin toiselta kannalta, eli että Herra itse oli kenties jotakin toista kuin Greetan tähän asti kuvittelema. Ja tämä asia tuotti Greetalle omituista tuskaa: Herra kasvoi kyllä suuremmaksi, mutta samalla myös epämääräisemmäksi ja kauempana olevaksi. Ja alkoi taas kuulua: antaa pojan vaan koetella voimiansa. Jonka sanan Greeta jo ymmärsi vain oman uskonsa koettelemukseksi. Ja kun hän koetti tarttua tuon uuden Suuren Herran käteen, tuli sieltä lempeästi kuin aamutuuli: anna sinä Helgen vaan mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. Greeta huokasi vaippojensa sisällä pitkästä aikaa tutun huokauksensa, joka taaskin omituisesti kevensi hänen mieltänsä. Mitäpä jos antaisi todella asiain mennä omaa menoaan. Eikö se merkitsisi huolten heittämistä Herralle? Eikö se merkitsisi tarttumista jälleen lujasti Herran käteen?

Greeta nytkäytti itsensä vähän syrjälle Helgeen päin, avasi vaipan poskeltaan ja sanoi:

— No taitaa se sinun Maijasi olla aika nätti ihminen?

Silloin Helge tuli tästä pienestä sanasta yhtäkkiä niin iloiseksi ja puheliaaksi, että koko heidän loppumatkansa oli Helgen puolesta pelkkää riemukulkua.