TITAN HAVAINTOJA.
Reading edition
Lähiseuraavina päivinä ei Koivikolla mitään tavatonta tapahtunut. Helge nukkui yönsä edelleen kamarissa, koska oli käynyt huonouniseksi. Sanoi luhdissa harakkain häntä valvottavan, kun jo ennen päivännousua räkättivät ja hyppelivät pärekatolla. Maija taas makasi edelleen luhdissa, koska muussa tapauksessa olisivat sisaret siellä maanneet. Maija teki muuten kaikki työnsä entiseen tapaan eikä kukaan hänessä mitään erinomaista huomannut.
Mutta elleivät muut huomanneet, niin ainakin Titta huomasi, että Maijalla oli jotakin erinomaista syrjäpuuhaa. Töittensä välillä hän puikki joskus ikäänkuin omilla eri asioillaan. Huomasi Titta hänen pistäyneen kylässäkin vähän outoon aikaan, ja kerran näki hänen koettelevan hattuansa peilin edessä. Eikö tämä ollut erinomaista?
Ja aivan oikein, eräänä päivänä, puoli 9 aikaan aamulla, kun syötyä kaikki paitsi Helge tulivat pihalle, mennäkseen mikä minnekin, nähtiin Maijan tulevan toisaalta ja menevän jo kaivon luona, matkaan pukeutuneena, hattu päässä, pieni nyyttinen kädessä.
Titta alkoi kohta uteliaana juosta hänen luoksensa, huutaen:
— Maija, Maija, minne sinä menet?
Mutta Maija huusi kaikille yhteisesti:
— No hyvästi nyt vaan. — Ja olisi niine sanoineen lähtenyt, ellei Titta olisi häntä uteluillaan melkein väkisin pysäyttänyt.
Maija sanoi Titalle:
— Minä matkustan äitini luokse Tampereen puolelle. Hyvästi vaan, Titta. Sinä olet ollut minua kohtaan paras koko joukosta.
Maija pyyhkäisi nenäliinalla silmäänsä. Ja Tittakin vetisteli.
— Ja jos kirjoitat, niin kirjoita Lempäälän postiin, — sanoi Maija ja meni.
Maijan mentyä Titta kääntyi ihmeissään katsomaan toisia. Olivatkohan ne olleet pahoja Maijalle.
Hän näki sisarten juoksevan tupaan, varmaankin Helgelle ilmoittamaan. Äiti, joka oli pysähtynyt mankelihuoneen kohdalla kaivolle päin tuijottamaan, alkoi liian myöhään huiskuttaa kättä Maijalle hyvästiksi, ja meni sitten eteensä katsoen, töksähtelevin jaloin nopeasti tupaan. Mutta Helge näkyi tulevan tuvasta ja menevän suorana kuin seiväs liiterille päin. Hänen tukkansa oli kasvanut viime aikoina liian pitkän paksuksi ja sen vuoksi näytti niska jököttävän vähän liian takana. Hän ei edes vilkaissutkaan kaivolle päin. — Äiti näkyi kompuroivan kuistin rappusia alas ja sitten kiiruhtavan suinpäin Helgen jälkeen. Sisaret tulivat myöskin tuvasta ja tahtoivat mennä äidin perässä. Mutta äiti pysähtyi puolitiessä, kääntyi ja meni takaisin työnnellen tyttöjä edellään. Vielä hän kerran pysähtyi ja aikoi yksin mennä Helgen luo, mutta palasi sittenkin takaisin ja meni tyttöjen kanssa tupaan. — Mitähän tämä nyt on, — ajatteli Titta. — Olivatkohan Helge ja Maija keskenään riitaantuneet? Vai olivatko sisaret olleet hävyttömiä?
Näistä kysymyksistä täytyi Titan tietenkin saada selvää, vaikka hän olikin huomannut, että häntä tahdottiin pitää asioiden ulkopuolella.
Helgeltä ei ollut yrittämistäkään saada tietoja. Siis Titta ajatteli livahtaa tupaan niin huomaamatta, etteivät äiti ja sisaret pysähtyisi puheissaan, ja niin hänkin saisi olla mukana.
Jo eteisestä hän kuuli, että tuvassa kävi kiivas neuvottelu, ikäänkuin hätääntyneiden kesken. Mutta puhuivat taaskin kuiskutellen, niin ettei voinut oven läpi kuulla. — Koska kuiskutellen, niin tahdottiin siis jotakin salata. Keltä salata? Tietysti Titalta. — Ihmeellistä, kun ne eivät vaan voineet luopua vanhasta tottumuksestaan pitää Tittaa pienenä, vaikka hän oli jo yhtä pitkä kuin Mimmi!
Titta livahti keittiöön sinä hetkenä, jolloin puhelu tuntui nousevan kiivaimmilleen.
Kaikki ryntäsivät hänen kimppuunsa, kysyen yhtaikaa:
— Mitä hän sanoi sinulle?
— Jaa kuka? — kysyi Titta kostoksi.
— No Maija, Maija, mitä hän sanoi sinulle?
Titta näki aivan odottamatta nousseensa sivuhenkilöstä päähenkilöksi. Hänellä oli oivallinen valtti kädessään, sillä Maija ei nähtävästi ollut puhunut kenenkään muun kanssa kuin vain hänen. Hän viivytteli, jottei hekumallinen asema liian pian luisuisi käsistä.
— Niin Maijako? Mitäs hän muuta sanoi kuin hyvästi vaan, Titta.
— "Mitä hän muuta sanoi"! Minne hän sanoi lähtevänsä!
— Ai sanoihan se sitäkin.
— Mutta minne, minne, hullu tyttö!
— No sinne vaan — sinne vaan — Tampereen puolelle.
Seuraus: tytöt vain sanaakaan sanomatta katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, ja mitään enää kyselemättä toinen toisensa jälkeen alkoivat huveta keittiöstä huoneeseen.
Titta hankki astioita pesemään, jäädäkseen keittiöön.
Äiti sanoi:
— Kyllä minä tiskaan.
Ja meni hänkin huoneeseen, vieläpä veti oven perässään kiinni.
Odottakaapas, — ajatteli Titta, — otan minä tästä asiasta vielä semmoisen selvän, että kyllä kyselette! Mutta minäpäs en sanokaan.
Ja kyllä Titta ottikin selvän, vaikka siihen meni vähän aikaa.
Nämä ajat, jolloin Maija ei ollut Koivikolla, olivat Titan mielestä kaikkein ikävimmät mitä hän oli koskaan elänyt. Ihan kuin olisi maailma seisahtunut. Työt kyllä tehtiin, ja mentiin ja tultiin niinkuin ennenkin, mutta kaikki tuo oli vain käsien ja jalkain asiaa, ajatukset olivat ties missä eikä iloa kessään. Aina vain supatusta ja sitten huokaillen taas töihin.
Näyttipäs sentään sisarillakin olevan ikävä, koska olivat onkineet esille Lyydian seurakseen ja koettivat naureskella hänen kanssaan. Sillä Lyydia ei enää yhtämittaa itkenyt, vaan osasi ainakin Koivikolla olla hyvinkin iloinen, jopa oikein luonnottoman iloisesti kiljui juostessaan mehiläisiä pakoon, kun Helge otti hunajaa. Vai olisivatkohan sisaret koettaneet saada Helgen ja Lyydian toisilleen, koska jättivät ne usein kahden olemaan? Titta senjohdosta vähän vieroi Lyydiaa, sillä hän uskoi varmasti Maijan vielä palaavan takaisin. — Äiti näytti myöskin kylmenneen Lyydialle, arvatenkin sen johdosta, ettei Lyydia tullut Helgen ja Maijan häihin. Ja kerran Titta kuuli hänen sanovan sisarille, jotka kortta pureskellen seisoivat äidin kanssa pihamaalla ja puhe tuntui olleen Lyydiasta:
— Jos Herra tahtoo ihmisen voimia koetella, että kuinka kauan joku jaksaa pysyä pystyssä, ei suinkaan hän silloin avuksi kainalosauvoja lähetä.
Titta ei kyllä aivan käsittänyt, miten Lyydiaa olisi voinut kainalosauvoihin verrata, mutta että sanat olivat sittenkin Lyydiaa vastaan tähdätyt, sen hän varmasti vainusi. Tarkoitti kai vain, ettei Lyydia ollut Herran tänne lähettämä.
Kerranpa Titta sai sentään kuulla koko perheen keskustelun alusta loppuun.
Tapahtui niin, että hän, sisaret ja äiti olivat tupahuoneessa eikä puhuttu tietenkään mitään, koska odotettiin milloin Titta menee. Helge, jonka Titta ei ollut huomannut Maijan lähdön jälkeen kertaakaan puhelleen sisarien kanssa, tuli sisälle paperi ja lyijykynä kädessä ja naputeltuaan hyvän aikaa sormillaan ikkunalautaan, sanoi aikovansa nyt puhua asiasta, joka oli kyllä hänelle itselleenkin outo, mutta kaiketi vielä oudompi muille.
Äiti kohta häätämään Tittaa huoneesta.
Mutta — kutti sisarille — Helgepä sanoikin:
— Antaa Titan jäädä, asia koskee kaikkia.
Silloin Titta istui yksin keinutuoliin, joka oli muuten äidin paikka, mutta äiti oli Helgen tultua siirtynyt tuolille. Eikä Titta ollut koskaan edes sadun alkamista niin jännittyneenä odottanut, kuin nyt Helgen puhetta, joka oli koskeva häntäkin. Hän oikein mauskutteli suutaan ja työnteli itseään syvemmäs tuoliin.
Vihdoin Helgen laihtuneet huulet alkoivat liikkua. Mutta sanoja ei tullut. Oli kuin hän olisi vain itsekseen ensin koetellut, miten sanoa. Ja hänen otsansa alkoi hiestyä.
Heikentyneellä äänellä, joka ei enää tullut rinnasta, vaan huulilta, hän sanoi olevan tärkeätä tarkalleen määrätä, mikä täällä kotona kuului kullekin.
Äiti rupesi nousemaan tuolilta ja sanomaan:
— No mutta Helge…
Mutta Helge esti häntä ja sanoi uudelleen, että asia koskee kaikkia.
— Antaa Helgen vaan puhua, — sanoi Sigrid, ja toiset olivat samaa mieltä.
— Antaa vaan puhua, — sanoi Tittakin.
Helge otti taas alusta. Oli tärkeätä — sanoi hän, — että tehdään kirjallinen luettelo kaikista esineistä, kellekä ne kuuluvat, aivan niinkuin jos Anders isä olisi tänäpäivänä kuollut ja kysymyksessä olisi perinnönjako. Erittäin tärkeätä oli määrätä ensin Koivikon maan ja rakennusten hinta. Ja koska Anders isä ei ollut kuollut tänäpäivänä ja rahojen arvo on nyt toinen, on Koivikonkin hinta nyt toinen kuin silloin.
Äiti ja sisaret katselivat hämillään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään, vaikka Helge vaikeni ja suuntasi heihin kysyvän silmäyksen.
Helge jatkoi:
— Ja koska viime suvena huvilanrouva tarjosi minulle Koivikosta neljäkymmentä tuhatta, niin voitaisiin pannakin se hinta laskun pohjaksi. Ollaanko siitä yksimieliset?
Kun muut eivät puhuneet mitään, sanoi Titta tuoliltaan:
— Ollaan vaan.
Helge katsahti taas äitiin ja sisariin, ja napautti sitten hiljakseen kynänpäällä tuoliin, niinkuin teki huutokaupassa vasaralla, ja rupesi kirjoittamaan jotakin paperiinsa. Sitten hän puhui jälleen.
— Äidin osa siitä olisi kaksikymmentä tuhatta ja meille muille tulisi jokaiselle kaksituhatta kahdeksansataa viisikymmentä seitsemän Suomen markkaa ja yksi penni. Jos siis minä kuolisin…
Nyt rupesi äiti taas nousemaan ja puhumaan, ja kun Helge nytkin hänet vaijensi, jäi äiti heiluttelemaan päätään moittivasti tytöille, jotka eivät ymmärtäneet puhua silloin kuin olisi pitänyt.
Silloin Sigrid ei voinut enää pidättyä, vaan sanoi, että Helge hyvä, sinunhan tämä Koivikko on. Ja Dagmar sanoi: Mitä osaa meillä tähän olisi, sinähän tämän rakensit. Ja Mimmi sanoi, kun äiti oli häntäkin puhumaan nykäissyt: Voi, voi, ja kuinka monta ilmaista työpäivääkin olet tähän pannut, ja jos rahaakin olemme vähän lähettäneet, niin se on ollut mammalle, sinähän olet mammaakin elättänyt ja Tittaa…
Mimmi olisi vieläkin jatkanut puhetulvaansa, ellei Sigrid vuorostaan olisi nykäissyt häntä vaikenemaan.
Helge piti päätään niinkuin olisi kattoon katsonut, mutta hänen silmänsä olivat sisarten puheen aikana ummessa, aivan kuin olisi jokin kova kipu ollut valittamatta kärsittävä, tai hän olisi muistellut jotakin entistä kipeää.
Kun sisaret olivat vaienneet, avasi hän silmänsä ja sanoi vieläkin hiljaisemmalla äänellä:
— Minä kirjoitin nämä numerot paperille, että tietäisitte, jos niin sattuisi, että minä kuolisin, ja silloin olisi Maijan osa tuhat neljäsataa kaksikymmentä kahdeksan Suomen markkaa ja kuusi penniä.
— Niin vähän! — sanoi Titta. Ja hän kun oli luullut, että kaikki oli Maijan. Oikein hänen tuli surku Maijaa, joka oli kaukana poissa ja sillä aikaa jaettiin.
— Minä ainakin annan oman osani Maijalle, — tokaisi hän melkein vihaisena.
Muut sisaret vetivät suunsa vähän nauruun, mutta äiti huiskutti Titalle kättään, torjuen puhumasta.
— Sitten on meidän — sanoi Helge — otettava lukuun irtaimisto ja merkittävä mikä on kaikista näistä esineistä kenenkin, huoneissa, ulkohuoneissa, navetassa ja aitassa.
Ja Helge rupesi yksitellen luettelemaan eri tavaroita, merkiten niitä, joita saattoi pitää jonkun yksinomina. Enimmät hän merkitsi äidin omiksi, mutta oli siinä sisarienkin tavaroita.
Titta jaksoi kauan olla vaiti, mutta vihdoin sanoi päättävästi:
— Pannut ovat ainakin Maijan.
— On siinä äidinkin pannuja — tiuskasi Mimmi hänelle korvaan.
— Mutta kupariset ovat Maijan, — huusi Titta.
Ja heidän välillänsä olisi tullut riita, ellei äiti olisi taas hyssyttänyt vaikenemaan.
Eihän siitä heidän tavarain arvioimisestaan näyttänyt tulevan mitään. Kuka siinä tiesi, mikä oli kenenkin. Eivätkä he olleet vielä ikinä mitään kaupitelleet keskenään ja rahojen tarjoominen toinen toisellensa jostakin esineestä olisi varmaan saanut perheenjäsenistä jokaisen punastumaan. Nyt piti kaikesta sanoa: tämä on minun ja tuo on sinun ja vieläpä panna kaikelle hinta. Se oli niinkuin heidän välillensä kasvaneiden hienojen lankain repimistä, eikä Tittakaan, joka muuten innostui kaikkeen, voinut siihen innostua.
Helge oli jo alusta asti yhtämittaa pyyhkinyt hikeä otsaltaan, vaikkei ollut kuuma, ja vihdoin alkoivat äiti ja sisaretkin hikoilla.
Ei tullut mitään tästä ensimmäisestä istunnosta.
Mitä tuli seuraavista, jotka muina päivinä pidettiin ulkohuoneissa, navetassa ja aitassa, ei Titta tiennyt. Sillä äidin ja sisarten onnistui Helgen huomaamatta sulkea Titta niistä pois.
Titan lievä kostonhalu muuttui pontevammaksi ja hän oli jo kirjoittamaisillaan Maijalle: Tule pian kotiin, täällä tehdään ihmeitä. Mutta päätti sentään ottaa ensin asioista vielä tarkemman selon ja jatkaa havaintojansa.
Sen hän oli jo kuitenkin nähnyt, että viimeisen istunnon päätyttyä Helge aitasta ulostullessaan antoi luettelopaperit äidin käteen ja näytti sanovan jotakin painavaa.
Sitten hän jonkun ajan kuluttua havaitsi, että äiti poltti paperia hellassa ja sisaret seisoivat ympärillä.
— Mitäs papereita ne olivat? — kysyi Titta.
— Ne olivat silakan ympäriltä, — sanoi Mimmi, ja toiset rupesivat nauramaan, mutta ei äiti, joka oli kovin totinen siinä toimituksessaan.
Mutta senverran Titta ehti sentään vielä palamatonta kulmaa nähdä, että hän melkein varmasti tunsi paperit samoiksi, jotka Helge oli äidille antanut. Ja hän oli vähältä mennä Helgelle kantelemaan. Mutta pelkäsi, että Helge suuttuu ehkä äidillekin, eikä mennyt.
Helge oli käynyt vihdoin niin unettomaksi, ettei moniin öihin voinut hetkeksikään nukkua. Hän koetti torkahdella päivällä, maaten selällään kamarin vuoteella, mutta nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Äiti koetti puolestaan monenlaisia ryytejä, — ei niistäkään ollut apua.
Sitten äiti otti laatikosta uudet silmälasit ja pani ne nenällensä. Ne oli Helge tuonut kaupungista, kun he tulivat Maijan kanssa. Äiti oli kuitenkin sanonut Titalle: Kyllä Helge nyt luulee pääsevänsä raamatun lukemisesta, kun minä muka voin noilla itsekin lukea, mutta saammepa nähdä. Oli pannut lasit takaisin koteloon ja laatikkoon, ja kohta ensi ateriasta alkaen luettanut Helgellä Davidin salmeja. — Nyt hän kaivoi lasit uudestaan esille, pani nenällensä ja pujotti sangat korvien taakse.
— Näillähän minä näen läheltä aivan selvästi — aivan selvästi! — sanoi hän kirkastuen ja hetkeksi unohtaen surumielisyytensä. Sitten hän avasi raamatun, katseli siihen vähän aikaa, ja avonainen kirja kädessä meni ilosta hytkien kamariin, jossa Helge makasi, ja sulki oven jälkeensä.
Muutaman ajan kuluttua alkoi kamarista kuulua äidin yksitoikkoinen ja harras lukuääni. Sitä kesti noin puolisen tuntia, kunnes hiljakseen vaikeni, eikä kuulunut enää mitään.
Sen sijaan alkoi ovi avautua aivan pienelle raolle, sitten yhä suuremmalle, ja niin hiljaa, ettei vähintäkään narahdusta kuulunut. Ensin ilmestyi kynnyksen yli vääränä äidin jalka. Sitten hän itse pujottautui raosta eteiseen, sulki oven yhtä hiljaa kuin oli avannut, kääntyi varovasti, ja varpaisillaan, jalat luokkana, eteni säteilevänä ovelta, sormeansa heristäen keittiössä olijoille ja kuiskien:
— Nukkuu! — Nukkuu!
Kaikkien piti hiipiä pihalle, eteisen lautain narahtamatta.
Aina ei tämä uusi nukutuskeino kuitenkaan auttanut. Erittäinkään ei äiti sanonut auttavan yön aikaan, vaikka olisi tuntikausia lukenut. Helgen silmät vain pyörivät luomien alla. Välistä kuului kyllä torkahtavankin, mutta hengitys alkoi silloin käydä yhä harvempaan, kunnes peräti loppui, ja säpsähtäen Helge kavahti taas valveille, joskus parahtaenkin ja pyysi jälleen lukemaan.
Jos Titalla ei olisi ollut sentään omiakin asioita, olisi hän luullaksensa ihan kuollut näihin ikäviin oloihin. Mutta hänelläpä olikin omia asioita, joita hän itsekseen mietti ja tavattiin usein syyttä myhäilevänäkin. Jopa hän joskus aivan itsekseen istui polulla, sisarien tavalla kortta hypistellen, ja haaveili silmät ummessa, antaen ilta-auringon paistaa suoraan kasvoihinsa. Greeta näki kerran hänet noin, ja ajatteli, että enkelitkin iloitsisivat Titan lapsekkaan ihanasta näöstä, mutta ihmiset eivät olleet vielä huomanneet.
Mutta olipa yksi, joka oli huomannut, ja häntä Titta juuri ajattelikin.
Tällä yhdellä oli pikimustat viikset, molemmin puolin töpöiksi leikattuina, ja tuuheat mustat kulmakarvat, mutta silmät lempeät kuin vuonan. Hänellä oli omituinen tapa naurahtaa joka sanalle, ja myös ihmeellinen tapa sanoa päivää niin, että sanoi hiljaa päi-, mutta huusi -vää. Joka tapa oli suuresti miellyttänyt Tittaa ja jonka hän sisarten ihmeeksi oli omistanut, ties mistä, tervehtien heitä jokaista suomeksi: päi-vää!
Yksi oli tavattavissa suuren kuusen luona, jonka toisella puolella, edempänä tien varrella, asui hänen äitinsä sievässä mökissä.
Yksi tuli aina kotiinsa lauantaisin katsomaan äitiänsä ja viipyi sunnuntain yli, sillä hän oli rautatieläinen ja asui kaupungissa. Hän kertoi naurahtaen joka sanalle, että hänellä oli vapaat matkat, matkustipa minne tahansa. Ja tämä seikka miellytti Tittaa vielä enemmän kuin se "päivää". Mutta kun yksi naurahtaen joka sanalle kertoi, että rautatieläisten vaimotkin saavat matkustaa vapaasti, niin tuo ei enää ainoastaan miellyttänyt, vaan välähytti ajatuksen, joka pani Titan haaveilemaan. Ja haaveiluista johtui se, että se yksi miellytti häntä, vaikkei sillä olisi ollutkaan vapaalippuja, vaan ainoastaan töppöviikset, tuimat kulmakarvat ja lempeät silmät.
Ja Titan yksi oli nimeltänsä Mauno Flinkman. — Salaisuus.
Näitä samoja hän haaveili silloinkin, kun hän istui yksin Koivikon polulla, paistatellen kasvojansa ilta-auringolla ja haistellen kytösavuja.
Greeta oli mennyt toiseen suuntaan vähän metsäpolkua, katsahtaakseen minne ihmeeseen sen tytön oli tullut tavaksi välistä kadota. Mutta Greeta oli mennyt väärään suuntaan senvuoksi että oli mennyt vääränä päivänä, sillä nyt ei ollut lauantai eikä sunnuntai, jolloin Titta kyllä myöskin meni samalle metsäpolulle. Mitään löytämättä Greeta siis palasi ja kiertäen Koivikon ympäryksen tuli kaivopolulle. — "Mutta tuossahan tuo kultainen tyttö istuu kotirinteellä", — ajatteli Greeta ilostuen, ja silloin hän juuri olikin ajatellut enkeleitä. Hän vetäysi Titan huomaamatta takaisin ja kiersi toista tietä asunnolle.
— Äh, — pani Titta, nousten istualtaan, kun aurinko oli laskenut ja hän kyllikseen ajellut junavaunuissa ympäri maailmaa. — Se on sitten tämä Koivikko tullut niin ikäväksi, niin ikäväksi. Todella, ainoa hauskuus oli panna maata.
Ja siellä äidin kanssa nukkuminen samassa vuoteessa oli Titasta oikeinkin hauskaa. Titan kanssa äiti puhui Titan asioista eikä muista. Puhui uudesta esiliinasta, kengistä, tukan pesemisestä ja silitti hänen päätänsä ennen nukkumista. Äiti makasi selällään. Titta kipristi toisen polvensa äidin lonkkaa vasten ja antoi toisen jalkansa olla suorana. Hänen oli hyvä olla, ja nieleskellen nautinnosta hän ummisti silmänsä nukkuakseen haaveiluihinsa.
Aamulla herättyä Titta kysyi:
— Kuulkaa äiti, mitä te yöllä unissanne puhuitte ja sanoitte: Herra, herra, minä en jaksa lentää?
Greeta olisi mielelläänkin kertonut Titalle yhä uudistuvasta unestaan, mutta hän ei tahtonut kuohuttaa lapsen mieltä.
— Mitä lienen uneksinut. Helge ei saanut yöllä ollenkaan unta. Eikös Titta ole koskaan unissa lentänyt?
— Olen minä useinkin lentänyt. Jonnekin minä aina olen lentävinäni eikä tarvitse muuta kuin vain kovasti räpyttää käsiä, kyllä pysyy.
Greeta sanoi ajatuksissaan:
— Jos ei olisi pitelijää, ei siellä kukaan pysyisi.
— Pysyvätpäs lentokoneessakin ilman pitelijää. Ai, ai, ollappa siellä, se olisikin vasta poikaa! Uusia maita, toisia tulee, toiset jäävät … huh! Ja kaikki näkyy yhtaikaa, Tamperekin, jossa Maija on, ja meidän Koivikko ja se Vestankylä, josta te aina puhutte.
Greeta sanoi:
— Taivaasta näkyy kaikki yhtaikaa, siksi sielu sinne halaa niinkuin janoinen hirvi veden partaalle. Mutta lentokone on synti. Ne kuuluvat nostavan pommeja sinne missä Herra asuu, ja pudottavat maahan, jota Herra rakastaa.
— Ovatko junatkin syntiä? Junia minä aina unissani näen ja ajankin niillä.
— Mitä junia ne on?
Titta oli sanomaisillaan mitä junia ne on, mutta huomasi ajoissa, että hänen salaisuutensa olisi voinut tulla ilmi, ja sanoi nauraen:
— Vai mitä junia, vai mitä junia — —.
Hän alkoi kutittaa äitiä joka puolelta.
— Piu, piu, vai mitä junia, piu, vai ollaan uteliaita, piu, piu…
Ja teki itselleen huolestuneen totisesta äidistä nauravan ja kikattavan tyttösen.
— Sanokaapas ensin itse, mitä papereja te poltitte? Vai ette sano — piu — vai ette sano — piu, piu…
Greetan ei auttanut muu kuin nousta pian ylös. Hän alkoi kiirehtiä Helgen luo.
Ja paperiasia jäi kuin jäikin Titalle salaisuudeksi.
Hän jatkoi siis havaintojansa.
Oli kulunut jo kaksi viikkoa Maijan lähdöstä, eikä kirjeitä tullut. Mutta tämän saman päivän iltapuolella tarjoutui Titalle oivallinen tilaisuus havaintoihin.
Hän havaitsi ensiksikin vieraan herran ja rouvan puhelevan Helgen kanssa liiterin luona. Titta oli tullut rannasta vaatteita pesemästä ja muutamia hän tahtoi vielä huuhtoa kaivovedellä, koska rantavesi oli ollut mutainen. Hän aikoi juuri laittautua liiterille kuuntelemaan, mutta silloin vieraat jo rupesivat lähtemään. Herra vähän aikaa vielä pyöritti keppiä vinhasti ympäri, ja sitten lähti rouvan jälestä.
Mutta kun Titta näki, että äiti oli tullut alas kuistilta ja lähestyi liiteriä senmukaan kuin vieraat etenivät, päätti hän juosta lepikon läpi liiterin taakse kuuntelemaan mitä äiti ja Helge toisilleen sanovat. Siellä oli nurkan vierimmäisestä laudasta oksa kolissut pois, ja Titan nenä ilmestyi rakoon juuri kun äiti ehti liiterille.
— No mitä ne? — sanoi äiti epävarmasti katsellen ylös Helgen silmiin — ja koettaen edeltäpäin arvata, mitä tällä oli mielessä vieraiden johdosta.
Helge tähtäili kauan jotakin laudankaistaletta, oliko hän höylännyt sen suoraksi, ja vihdoin sanoi:
— Taas ostamassa Koivikkoa.
— Joko oikein ostamassa, — sanoi äiti ja katseli, mitä Helge semmoisesta itse arveli.
Ruuvattuaan kaistaleen höyläpenkkiin ja kaivellessaan höylää selkeäksi Helge sanoi:
— No nyt, äiti, voisitte ostaa talon vaikka Vestankylästä. Ne hullut tarjoovat kahta senvertaa kuin viime vuonna.
— Mitäs sinä sanoit heille?
— Mitäs minä sanoin, teidänhän se on sanottava.
— Helge, Helge, kuinka sinä noin voit puhua? Tämä on kaikki sinun. Ja me olemme polttaneet sinun laskusi ja luettelosi.
Helge oli pitkän aikaa vaiti. Sitten sanoi synkästi:
— Minä pelkään ajan tulevan, että sitä kadutte.
Äiti vastasi vähän kiivaasti:
— Ei ikinä kaduta, ja jos tämä on minun, niin tätä ei ikinä myydä, mutta tämä ei ole minun, vaan tämä on sinun, ja myy jos tahdot, mutta minä en tule ikinä Vestankylään.
Kun Helge oli vaiti, tuli äiti ihan hänen viereensä ja sanoi lempeästi:
— Kirjoittaisit Maijalle…
Silloin Helge kumarsi päänsä alemmas ja sanoi:
— Se on jo…
Mutta Titta ei kuullut mitä se jo on, kirjoitettuko vai ehkä Koivikko jo myyty. Sillä Titta ei ollut nähnyt mitään kirjettä menevän Maijalle ja hän piti tätä asiaa kyllä tarkasti silmällä.
Äiti sanoi hymyillen:
— No sittenhän on kaikki hyvin.
Mutta Helge sanoi:
— Kun tietäisi vain Maijan osoitteen.
Silloinpa Titta ei enää malttanut piilossa olla.
Hän aikoi juuri hyökätä esille ja sanoa: minä tiedän, mutta viime hetkessä huomasi, että valtti oli menossa, muutti päätöksensä, tuli esille ja sanoi:
— Minäpä tunnen tuolta huvilasta tytön, joka varmasti tietää Maijan osoitteen.
Helge ei tullut sen iloisemmaksi, vaan sanoi, ettei asialla ollut mitään kiirettä.
Ja jokainen meni omalle taholleen, äiti tupaan, Titta takaisin kaivolle ja Helge metsään, lauenneita pauloja kokemaan.
Yöllä oli Helge taas niin huonona, että äiti koko ajan valvoi hänen kanssaan eikä raamatunkaan lukeminen enää auttanut.
Aamulla äiti tuli aivan rauenneena Titan luo, suljettu kirje kädessä. Kuoressa oli postimerkki, mutta ei osoitetta. Äiti sanoi:
— Nyt se vihdoin nukkui. Mutta vie nyt vaan tämä kirje sen tytön luo ja pyydä kirjoittamaan osoite, ehkä se silloin tulee lähetetyksi. Minä löysin sen Helgen pöytälaatikosta.
Äiti oli niin väsyksissä tai mikä sillä lie ollut, että niine vaatteineen rentonaan heittäysi vuoteeseen, edes peitettä altaan silittämättä, ja ummisti silmänsä.
Titta ajatteli: Helge voi kuolla, ellei Maija pian tule, mutta pahempi vielä, että äitikin voi kuolla.
Ja hän päätti vetää asiain eri päät tiukkaan solmuun ja omin käsin.
Hän meni aittaan osoitetta kirjoittamaan, ja kirjeen kuori oli niin huonosti liimattu, että toinen puoli oli lonkallaan, eikä tarvinnut kuin vetää vähän sormella, niin toinenkin puoli aukesi.
Kylläpä se Helge oli kirjoittanut lyhyen kirjeen! Ei siinä ollut mitään kotiintulemisesta. Ei yhtään muuta kuin:
"Rakas Maija.
Testamentti on kirjoitettu ja vain sinun allekirjoitusta vailla.
Helge."
Testamentti! — ajatteli Titta. — Mikä testamentti? — Vaikka olisi kuinka päin ajatellut, ei sitä voinut ymmärtää. Eikö testamentti ollut jotakin semmoista, jota tehtiin vasta kuolinvuoteella? — Mutta sen ainakin saattoi ymmärtää, ettei Maija nyt tuommoisen kirjoituksen tähden kotia tule.
Ja Titta siis lisäsi lyijykynällä alemmas:
Tule pian kotiin taikka ne myy. — Titta.
Kasteli kuorenreunan hyvin märäksi ja painoi kauan, että kyllä pysyi kiinni.
Sitten hän kirjoitti kuoren päälle Neiti Maria Sofia Nyholm, ja alemmaksi Lempäälän postiin, ja vei kohta asemalle asti, ja kirje sanoi kopsis kun putosi laatikon pohjaan.
Tämä oli tapahtunut viikon alkupuolella. Mutta jo seuraavan viikon tiistaina Titta sai Maijalta kirjeen, että hän tulee lauantaina.
Kaikki oli hyvä, paitsi että juuri lauantaina, sillä se oli sopimaton päivä Titalle. Mutta hän ajatteli voivansa kyllä vasta sunnuntainakin iltapuolella mennä kuusen juurelle, ja silloinpa sen voikin tehdä hyvin, kun kaikki tietysti häärivät Maijan ympärillä eivätkä pane huomiota.
Näissä asioissa täytyi alkaa olla varuillaan, sillä äiti tuntui jo katselevan Titan matkoja vähän vinosilmin ja kulmain alta.