GREETAN UNI.

"Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli, lähtee kotoansa?"

Näin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin valmistuessaan levolle.

"Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten edeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään vene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän koskaan mitään sano?"

Ja Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin valmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen mankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä yössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille mankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta, joka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä ihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä vaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki mitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa.

Kovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista, jotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista omaisrakkautta.

Niin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua paitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä hän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet yllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian.

Sinä yönä näki Greeta unta.

Merkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien vuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi, että Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan.

Greeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo poskille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, — jonka sumentuva näkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, — joka ei ole eläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa pysyä, — joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja onnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, — hänkö nyt Herraa vastaan!

Uni oli tällainen:

Herra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja ihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen temmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs tuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta siinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia uimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja Herra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta, jota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä poika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili.

— Etkö jo käännytä häntä? — uskalsi Greeta sanoa Herralle.

Mutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa.

Ja Greeta toisti nöyrästi:

— Antaa vain koetella voimiansa.

Poika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti meloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja. Sillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä.

— Etkö sentäänkin käännytä? — uskalsi Greeta uudelleen.

Herra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin, vastatuuleen.

Silloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa. Poika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista rantaa tavoittamaan.

— Se jo väsyy, — sanoi Greeta. — Kannattaisit häntä.

Mutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta ajatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. — Ja kääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan Sinuun, Herra!

Sitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi alas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi.

— Herra, Herra, se on minun poikani! — huusi Greeta ja riuhtoi kättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan.

Mutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain koetella voimiansa.

Silloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa vastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi:

— Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka —!

Greeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo alkoivat loppua, hän toivottomana huusi:

— Peto sinä olet etkä Jumala!

Silloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli kadonnut.

Mutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja ponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka vapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun kättä.

Se olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse. Ja vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää kohonnut upoksista.

Herraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla.

Nyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs, missä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo pohjamudan untuville.

Kaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen ruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja hänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja kello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta.

Sentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän olisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan voi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! — ajatteli hän, miettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja kohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista, palasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei koeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli osoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko hän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran kädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen oli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan?

Kuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä Helgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän jaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain tavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, — vain semmoinen pieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin voimallisilla keinoin koetella.

Ja niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille nuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa. Silloin kuului jokin risahdus ulkoa. — Helge tulee kotia, — päätti hän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, — kattilaa, — jäikö kissa ruuatta, — oliko huomenna kannettava perunoita tupaan, ja muuta sellaista.

Ja kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus: jospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa!

Greeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan uutimen toista syrjää.

Hän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä.

Sitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön kurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli käsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat.

— Joko tänne yökulkijatkin osaavat! — ajatteli Greeta, ja kun teroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen.

Rajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja polvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään käsien varassa.

— Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa… Enkö minä tätä jo kauan sitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla! Enkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: "Kun Helgelle se aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää vierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin serkuista." Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin huono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien: meidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut, ehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se tule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään! Voi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat täyttämättä?

Ja Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa Töötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen, mieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan viisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan välttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa.

— Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää taistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua jälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle.

Greetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli.

Silloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja sitten hiipiviä askeleita eteisestä.

Greeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli sikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa laidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi arvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti pilalle.