MAIJA PÄIVÄNVALOSSA.

Tulihan niitä kuutamoitakin sentään vielä sinä kesänä, voi, herranen aika, tulihan niitä!

Sateli ensin viikon päivät perjantaihin asti. Lauantaita vastaan ripotteli vain yön.

Lauantaina päivällä Helge tapasi Maijan.

Koivikon puutarhassa oli sisar ollut kokoomassa pensasmarjoja, viedäkseen ne kaupaksi huvilain herrasväille.

Helge oli tullut siihen liiteriltä, veneenteosta ja sanonut:

— Minä vien marjat.

Olihan tämä ollut sisaresta ihmeellistä, mutta sentään mieluistakin, sillä hän oli kovin ujo kauppaamaan ja lisäksi pelkäsi rakkeja, joita Helge sanoi huviloissa olevan.

Helge oli auttanut vielä poiminnassakin ja kanniskellut kupin toisensa jälkeen tuokkoseen, että tytön piti oikein ihmetellä sitä vikkelyyttä näissä naisten töissä.

Ja lähti nopeasti, tuokkonen käsivarrella.

Helge kävi melkein kaikkien huvilain kyökit ennenkuin löysi Maijan. Missä kyökissä ei Maijaa ollut, oli pannut marjoille niin kovan hinnan, ettei niitä ostettu, ja vienyt seuraavaan.

Rakkihuvilan keittiössä oli ollut Fluura, vielä kauniimpana kuin silloin yöllä. Ja kuinka iloisena hän otti vastaan marjamiehen. Hän olisi maksanut minkä hinnan tahansa. Mutta Helge kehoitti sentään herrasväeltä kysymään. Ja kun Fluura meni, lähti Helge marjoinensa.

Maija löytyi vasta tehtaita lähimmistä huviloista. Helge oli jättänyt tuokkosen ulko-oven suulle, aikoen vain katsahtaakseen kysyä ylimalkaan, tarvitaanko täällä marjoja, sillä hän ei oikeastaan luullut Maijan asuvan siinä.

Silloin seisoi Maija ilmoisen elävänä hänen edessään.

Tai ei oikeastaan seissut, vaan liikkui hyvinkin navakasti edestakaisin tiskaustöissä ja lauantaikiireissä, asetteli astioita, märkiä lautasia sinne kuivia tänne, välillä heristellen vettä sormistansa.

Ehti sentään päällänsä nyökätä hyvänpäivän ja kysyä mitä oli asiaa.

Helge sanoi kohta ensimmäiseksi:

— Hautakirstukin on kyllä ihmiselle tarpeellinen asia, mutta venettä minä niistä laudoista sentään meinasin.

Maija sai ensin silmänsä suuriksi ja pysähtyi, sitten alkoi niitä räpytellä, ja yhtäkkiä purskahti nauruun.

Naurettuaan hän sanoi:

— Hei vaan!

Ja rupesi taas touhuamaan.

Eivät he paljon puhuneet keskenään. Maija istutti vieraansa tuolille ja kävi entistäkin toimekkaammin jälleen astiainsa kimppuun. Sellaista kätten taitoa ei Helge ollut vielä ikinänsä nähnyt. Jessus, kuinka ne lasit kilisivät ja kahvelit helisivät! Ja lusikat ja veitset ja sen seitsemät hopeiset renkaat ja kupposet ja ristikot ja rastikot lentelivät tarjottimelle ja taas tarjottimelta lootiin. Ja minä hyrränä se pyyhintukko pyöri lautasella ja kuinka kätevästi lautaset kalisteltiin kasoihin ja taas uusia pyöriteltiin.

Maija ei näkynyt olevan mitenkään vihoissaan hänelle, vaikka pahimman touhun aikana posket olivatkin pullollaan ja silmäkulmat rypistyksissä. Päinvastoin tuntui pohjalta Maijan hyvämieli, että osattiin sitä muka olla työssä jos oli osattu kujeillakin.

Kun työ hellitti joskus vähemmälle ja Maija poispäin kääntyneenä pää kumarassa kalisteli laatikoissa, näkyi hänen niskakiehkuransa ohitse milloin toinen milloin toinen poskipää. Ja Helge ei voinut olla takaa merkille panematta, että ne olivat pyöristyneet koholle kuin myhäilyyn. Siitäpä Helge päättikin, että tuo tuimuus oli vain — noin muuten.

Tukka oli Maijalla solmuun nostettu ja siihen solki vinottain isketty.

Hame oli Helgen mielestä lyhyenlainen, mutta helmapyrstö laskoksineen heilahteli miellyttävästi Maijan liikahtaessa.

Jaloissa oli sirot puolikengät.

Vain sukat eivät oikein miellyttäneet Helgeä, sillä ne olivat samanlaiset kuin äsken Fluuralla: olevinaan mustat ja kuitenkin paistoi iho läpitse.

Paremminkin kuin noista tuollaisista vehkeistä ja korkeista koroista, hän olisi pitänyt sisarten harmaista sukista, vaikkapa poimuihinkin laskeutuneista, ja vinotossuista, jotka käydessä vetivät heillä takahelmaa mukanansa.

Oikein harmitti nuo sukat. Olisi vaikka lähtenyt.

Mutta kun Maija sitten äkkiä kääntyi kohti katsomaan, — kun se pystynokka tyttö taas alkoi räpytellä silmiään ja suu kysyvässä naurussa pani: ha? — unohtui Helgeltä kaikki vaatteiden arvostelu. Maijan silmät ja suu olivat hänelle nyt päivänvalossa kaikkia kuutamonäkyjäkin ihanammat. Kuin suokanervan tuoksua, kuin ilolintujen viserrystä. Kuin aamukaste. Kuin päivän nousu itäisen kukkulan takaa. Kuin sumujen hajoomus. Kuin tuuli, kuin vihurituuli, ja reveltyjen valkohattarain juoksu sinisellä taivaalla.

Helge kohosi istuvilta. Hän olisi tahtonut katsoa läheltä Maijan silmiin, niinkuin heidän ollessaan silloin lautakuormalla, kun heidän välillänsä ei ollut mitään. Sitä varten hän aikoi ensin muitta mutkitta sulkea tytön syliinsä.

Mutta kun hän tämän teki, alkoi Maija hätäisenä ympärilleen katsoen vääntäytyä irti, ja päästyänsä sanoi taajaan hengittäen:

— Oho, poika!

Helge oli niinkuin laudalla päähän lyöty. Oli niinkuin olisi häneltä riistäytynyt jokin peräti hänen omansa, viety hänen kellonsa tai hänen paitansa. Ja hän olisi viipymättä rynnännyt tempaamaan viejältä omaansa takaisin.

Mutta kun vääryydentekijä oli Maija, joka tuolta ikkunan luota jo taas suu naurussa räpyttelee silmiänsä, ei Helge voinut asialle mitään. Väkivaltaan Maijaa vastaan, pois se! Asia oli menetetty.

Helge hiljeni.

Suu samanlaisessa jähmettyneessä hymynirveessä, kuin Maijan hypättyä laudoilta, Helge sanaakaan sanomatta, hitain liikkein nostaa maasta lakkinsa, jonka oli istuutuessaan laskenut tuolin viereen, ja kääntyy lähteäkseen.

Silloin Maija tuli ikkunan luota ja ryhtyen jälleen töihinsä sanoi:

— Huomenna se on sunnuntaikin.

Helge pysähtyi miettimään miksi Maija oli juuri tuon sanonut. Tietenkin siksi, että lauantaina on kiireitä, mutta sunnuntai on Herralle pyhitetty lepopäivä. Mutta jos Maija oli tätä tarkoittanut sanoa, niin kaiketi hän tarkoitti myös, että sunnuntaina paremmin sopisi puhella kuin lauantaina. Ja ehkä vielä, että: tuleppas tänne huomenna!

Nyt heräsi Helgessä oivallinen aate.

— No ei se Maija ole enää Fluuran kanssa kävelyllä ollutkaan, — kysyi hän verkalleen.

Maija sanoi tulleensa Fluuran kanssa vähän niinkuin riitoihin.

Tämäkin oli hyvin soveltuvaista Helgen aatteeseen.

— Maija tulee minun kanssani, — ehdotti hän. — Jos vaikka huomeniltana.

— No, jos selkiää, — Maija sanoi.

Juuri rupesi Helge poutaa ennustamaan, kun Maija pelästyneenä juoksi hänen taaksensa ja alkoi töykkiä häntä selkään, ohjaten kiireesti ovelle päin.

Maija oli kaiketi kuullut askeleita toisista huoneista.

Ja oli siinä vähän sitäkin, että muka selkään siitä äskeisestä, mutta kovatkin iskut tunsi Helge pelkäksi ystävyydeksi.

"Jos selkiää!" — ajatteli hän ulkona, Maijan sanoja matkien. — Etteikö selkiä! Tuuli on pohjasta ja jo lännenpuolikin pilvetön ja: "jos selkiää!" — No on ne säänennustajia, se hameväki!

Onnellisena ja iloisena toi Helge marjat takaisin kotia.

Sisar kysyi:

— Eikös niitä ostettukaan? — Ja hänen alahuulensa meni kurttuun ja alkoi täristä.

Silloin Helge sanoi:

— Kuulehan, mene sinä siihen huvilaan joka on ennen viimeistä. Siellä luvattiin hyvä hinta. Siellä on kyllä rakki, mutta ei se marjamiestä puraise.