PYRY SUOSII GREETAN MATKAA.

Tuisku ei hellittänyt kertaakaan koko päivänä.

Helge ajoi ensin hyvääkin vauhtia, kun oli kylän kujista ja sokkeloista päästy valtamaantielle. Mutta hevonen väsyi jo puolipäivän aikoina eikä sitä voinut juoksuttaa muutakuin missä tuuli oli tien laassut. Lumipaikoissa piti tuntikausia ajaa käyden. Kahlatessaan elukka sekä höyrysi että kilisteli jääpuikkoja kupeillaan, pää painuksissa vastatuulta vältellen.

He eivät olleet mitään puhuneet keskenään, — Helge, koska ei varmasti tiennyt oliko äiti jo leppynyt aamuisesta, ja Greeta, kun ei voinut kääntyä, ja ääni ei kuulunut vaippojen alta.

Ison mäen alla Helge nousi käymään reen perässä. Hänen tuli kovin surku äitiä, joka siinä nytkyi, vaipan tötterö lumisena ja kallelleen painuneena. Hän harppasi reen luo ja kävi jalaksille. Olisi tehnyt mieli sulkea syliinsä tuo pieni mummo, joka oli hänen äitinsä. Hän tiesi hyvin äidin olevan nolona ja suruissaan sen johdosta, että oli aamulla ollut suutuksissaan. Sillä äiti lakkaamatta opetti, ettei saa lähimmäiselle edes suuttua saati häntä tappaa, vaan joka suuttui, teki jo sillä suuttumisellaankin tappamisen veroisen synnin. Ja äiti oli aina kärsinyt suuresti, kun luuli omalla käytöksellään horjuttaneensa lapsiin istutettua uskoa. Mutta jalaksilla seistessään Helge oli kuulevinaan, että äiti sentäänkin puhuu hänelle jotakin. Se oli siinä tuiskun suihkeessa kuin kaukaista myminää. Helge ajatteli, että äiti on saattanut näin haastella jo alkumatkasta, hänen sitä kuulematta. Ja kun hän meni viereen kävelemään ja kallisti korvansa äidin suun tasalle, sanoen: mitä? — nytkähti äiti itsensä vähän käännyksiin ja ääntänsä korottaen yli tuulen suhinan sanoi puheensa jatkoksi:

— Sitä minä vain, että ihmisen ei pitäisi milloinkaan suuttua, vaikka minä vanha ihminen…

Hänen äänensä meni tökerryksiin voimatta enää kuulua. Helge vilkaisi edestäpäin häneen eikä voinut päättää, oliko äidin silmäin alla sulaneita lumihiutaleita vai oliko hän itkenyt.

Nyt saattoi Helge vaivoin hillitä haluansa syleillä äitiä. Hän ihmetteli mistä hänelle sellainen syleilemisen halu tuli, jota hän ei ikinä ennen ollut äitiä kohtaan tuntenut, mutta varmaankin se johtui siitä, että hän oli niin paljon ajatellut rakkautensa osoittamista sillä tavalla Maijaa kohtaan, ja nyt se siirtyi äitiinkin. Kunpa saisi ne toisen toiseen, ja toisen toiseen käsivarteensa ja puristaisi molempia! Hän karisti lumen äidin olkapäiltä, oikaisi päähineen, kiristi vaipan selkäsolmun lujempaan ja istui jälleen ajamaan.

Rupesi olemaan jo pimeä ja he olivat vasta vähän yli puolivälin matkaa. Alkoi olla epäilyttävää, voivatko he enää sinä päivänä ehtiä Vestankylään, jos vielä olisi ruvettava evästelemään. Äiti tahtoi kuitenkin matkan jatkamista, sillä Helgen kysymykseen hän vastasi, ettei ollut ollenkaan nälkä.

Pilkkopimeässä vielä pari tuntia hoputeltuaan hevosta juoksun tahtiin Helge huusi äidin korvaan, että nyt täytyy hakea yösijaa.

Greeta huusi vaippojen sisästä:

— Jos ajat vielä virstan verran, pitäisi olla Susannan mökki tällä vasemmalla puolen tietä, mäen rinnassa, hän ottaa meidät, ja on hänellä vaja hevosellekin.

Mistä ihmeestä äiti saattoi noin tarkkaan tuntea tien tässä pimeässä?

Valontuiketta ei mökin ikkunasta ruvennut pyryssä näkymään ennenkuin melkein kohdalle tultua.

— Tässä, — sanoi äiti.

Valontuike valaisi mökin oven eteen kasaantuneen kinoksen.

Helge pysäytti hevosen, joka kohta rupesi lunta hamuamaan, heitti sille tukon heiniä ja kahlasi hapuillen mökin ovelle, johon koputti.

Samassa tuike sammui.

Helge koputti toisen kerran.

Ei kuulunut mitään liikettä tuvasta.

Helge jyskytti kolmannen kerran ja huusi hyvällä suomenkielellä mikä heillä oli asiana.

Ei mitään vastausta.

— Odotappas, minä tulen, — sanoi Greeta Helgelle, kompuroi ulos reestä, kahlasi eväskonttia perässään vetäen ovelle ja kakistaen kurkkunsa selväksi huusi ruotsiksi:

— Minä olen se Greeta Hemmingintytär, sen Vestankylän Skurubölen Nyholm vainajan pojan, sen Anders Nyholmin leski.

Valontuike syttyi uudelleen.

— Asuuko Susanna Jeerhardintytär vielä täällä?

Mutta vaikka mökissä oli jo toisia asukkaita, auttoi ruotsiksi puhutteleminen kohta. Porstuassa jo kolistiin, ja monia salpoja poistettaissa ja monia lukkoja avattaissa Greetalle vastasi oven takaa ruotsiksi aivan vieras eukon ääni.

— Vai kysytään Susanna Jeerhardintytärtä? Susanna Jeerhardintytär on jo viisitoista vuotta ollut vainajana. Mutta rauhallisilta ihmisiltä ei meilläkään ole ollut tapana yösijaa kieltää.

Ovi työnnettiin auki ja tulijat otettiin vastaan ystävällisesti. Jo eteisessä, missä lumia puisteltiin, kävi suukopu kahden eukon ja Greetan välillä kuin vanhojen tuttujen välillä. Yösija luvattiin moneen kertaan ja Helgelle sytytettiin lyhty, vajaan vietäväksi. Kovasti vain ihmeteltiin, miten tulijat olivat niin pitkälle päässeet, ja kysyttiin eikö heille ollut matkalla mitään erinomaista tapahtunut, sillä tie — sanottiin — oli ollut täynnä ilkivallan tekijöitä, pyssyt käsissä. Greeta sanoi, ettei koko päivänä tavattu ainoatakaan vastaantulijaa. — Sehän ihme oli — sanottiin siihen — sitten on pyry teitä auttanut ja karkoittanut pahantekijät, mutta paras sittenkin olisi aamulla pimeän aikaan palata kotiin, sillä Vestankylään asti oli suomalaisten rosvojen tähden tuskin mahdollista päästä.

Helge kyllä arvasi minkälaisista rosvoista tässä oli kysymys, ja hän olisi voinut kertoa äidille ja eukoille, että tehtaat olivat pysähtyneet ja että näytti olevan ikäänkuin aikomuksena panna viralta kaikki pomomiehet valttareista ja tirehtööreistä alkaen, jotka olivat jättäneet asiat hoitamatta ja lähteneet karkuun, ja joita nyt kaiketi sen vuoksi vahdittiin teillä. Mutta juuri kun hän rupesi tätä selostaakseen sanomaan, että hänenkin mielestään olisi viisainta palata, ehätti Greeta sanomaan:

— Mene sinä Helge vaan hevosta katsomaan.

Ja oikein työnsi Helgen menemään.

Olikin se hyvä, sillä tuuli oli hajoittanut heinät hevosen edestä ja orhi teki kotiin päin kääntymistä.

Helge ajoi reen vajaan, ruokkosi hevosen kuivaksi, sitoi vällyt lujasti sen ympärille, heitti heiniä eteen, ja itseänsä niistä puhdistellen meni tupaan.

Siellä olivat eukot levittäneet eväät pöydälle, panneet kahvipannun tulelle ja päät yhdessä päivitellen supattivat ajan ihmeellisistä oloista.

Mutta Helgen astuttua sisälle äiti äkkiä käänsi puheen toisaalle. Eväitä syötäessä ja kuumaa kahvia härpättäissä ei kukaan päässyt puhumaan muusta kuin Hemmingeistä, Berteleistä, Nyholmeista, Vestankylän oloista, Töötarin väestä, sukulaissuhteista, ketkä elivät, ketkä olivat kuolleet, ketkä menneet naimisiin, ketkä vielä menemättä.

Helge ihmetteli miten elpynyt äiti oli, miten suulas, miten sukkela kysymään ja vastaamaan, ja vielä ihmetteli äidin puheenpartta. Siinä oli uusia nasevia sanoja ja sulavia käänteitä, joita äiti ei ollut milloinkaan kotona käyttänyt.

Mutta Greeta ei ollut vielä puoliinkaan kysyttäviään päässyt, kun Helge, joka istui vuoteen laidalla, ensin kellistyi kyynärpään varaan, sitten nosti varovasti toisen jalkansa vuoteelle, sitten antoi pään retkahtaa alukselle ja nukkui sikeään uneen, Maijan maailmoihin.

Tästä unesta äiti hänet töykkäsi vierestään hereille jo neljältä aamulla, sanoen että hevonen oli syötettävä.

Vajaan juottovettä viedessään Helge ajatteli: Jaha, saivatpa ne eukot äidin järkiinsä ilman minuakin.

Eukot olivat näin varhain vielä kovin väsyksissä eilisistä. He vain vuoteestaan kurottivat kätensä, kiitokset ja hyvästit vastaanottaakseen ja matkaonnea itse toivottaakseen.

Helge veti äidin vaipanpäät taas kireään solmuun selän taakse, auttoi hänet rekeen, hyppäsi itse viereen portin luona ja antoi hevosen iloisesti loikata alamäkeen oikealle, kotiin päin.

Silloin Greeta huusi:

— Minne sinä nyt ajat! Eihän Vestankylä tuollapäin ole! Herran nimessä, — vasemmalle, vasemmalle!

— Jaha, — sanoi Helge. Hän käännytti vastahakoisen hevosen vasemmalle vastamäkeen kahlaamaan.

Pyry oli kutakuinkin entisellään.

Mutta aamun alkaessa valeta tuuli ajoittain tyyntyi ja silloin putosi suuria kimpaleita niin sakeasti, että loimi oli pantava hevosen selkään, ja vällyt ja mytyt ja Greetan vaippa olivat paksusti valkoisina. Joskus lumentulo äkkiä lakkasi, ja silloin näkyi pilvien lento ja taivaan sini pilkisti repaleiden välistä. Puut seisoivat molemmin puolin tietä liikkumattomina lumipainojen alla, oksat nuokuksissa, latvat kumarassa, jotkut kaariksi maahan asti taipuneina.

Auringon nousuksi pilvet hajosivat ja tuuli tyyntyi kokonaan.

Pitkän, metsättömän mäen keskivaiheilla, kun hevonen hetkeksi pysähtyi, Helge otti loimen sen selästä, pyyhkäisi lumet reestä, aukaisi äidin vaipan ja karisti lumen siitäkin.

Greeta kohotti päähineen silmiltään ylemmäs otsalle, jätti vaipan vain hartioilleen ja katseli ympärilleen kuin herännyt lapsi.

— Tuossahan on jo Braskari, ei tästä enää pitkä matka ole, kohta se näkyy, — sanoi Greeta, ja kuulakkaassa ilmassa hänen äänensä kajahti niin selvänä, että Helgeä oikein nauratti.

Braskarista lähti ratsumiehiä liikkeelle.

— Mitä rosvoja täällä olisi, ei mitään rosvoja ensinkään, — sanoi hän taas. Helge sanoi hevosta hoputtaen:

— Ei täällä ole kuin lunta ja kinoksia.

Mäen harjalle päästyä Greeta käski Helgen katsoa oikealle ja sanoi että se on Vestankylä.

Helgen silmien eteen aukesi kauas kantava lumilakeus sinisissä aamuhuurteissansa. Mutta usvain keskeltä selvään ilmaan kohosi suuri kalliorykelmä, täynnänsä pieniä ja suuria taloja, ylimmäisten katot punervassa auringonvalossa.

— Tuo iso kaksikerroksinen, — osoitteli Greeta — tuo petäjän viereinen, se oli vanhan Nyholm vainajan talo, vaikka se sitten myytiin Gunnar vävylle. Gunnars on sen takana pohjoispuolella, mutta kyllä sen savupiippujen sentään pitäisi näkyä, vaikken minä eroita. Ja Skurubölen navetta näkyy vasemmalla, siellä minä tyttönä lypsin. Jaa-a, näillä mailla sinun isäsi Anders ja minä olemme lapsina leikkineet.

— Entä tuo tuolla alempana oikealla? — kysyi Helge.

— No se on juuri Töötar, — sanoi äiti, — se, johon me menemme sisälle. Hänen seitsemästä tyttärestään sanoivat eilen kahden olevan vielä … tuota noin, viiden olevan jo naimisissa.

Greeta pani tämän jälkeen suunsa tuppeen.

Mutta Helgen ajatukset kulkivat oudoissa maailmoissa. Ensi kerran hän kuvitteli äitiänsä lapseksi, ja isänsä ei hän ollenkaan voinut kuvitella semmoisena koskaan olleen. Ja vielä vähemmin, että isä sitten oli kosinut äitiä ja he olivat viettäneet häitä, ja… Mutta miksi he oikeastaan olivat muuttaneet pois noin kauniista ruotsalaisesta kylästä?

Mäen alla kylä katosi jälleen näkyvistä toisten mäkien taakse. Ratsumiehet saavuttivat heidät ja kysyivät suomeksi minne matka oli.

— Teutariin, — sanoi Helge.

Sitten kysyivät oliko lupalippua.

Helge sanoi:

— Ei ole lippuja, on vain oma lupa.

Ratsumiehet ajoivat edelle ja pysähtyivät tienhaaraan sille kohtaa missä toinen haara kääntyy tasangolle Vestankylään. Kun miehet näkivät heidän sinne ajavan, eivät he enää seuranneet.