GREETAN SALAJUONET.

Sillä Greeta tunsi tarkkaan Helgen luonteen ja tiesi, että jos vain ei joku tuuma syntynyt Helgen omassa päässä, oli melkein turhaa yrittääkään sitä sinne ajaa. Ja erittäinkin, jos asiata ajoi salateitä, peitetysti, ja Helge pääsi jotenkuten huomaamaan. Sillä hän oli nopsa arvaamaan mitä toinen ajatteli, vaikka kieli olisi kuinkakin kaukaisia rantoja kiertänyt.

Tärkeintä oli siis saada tuuma syntymään Helgen omassa päässä.

Greeta ymmärsi hyvin, että sellaiset tuumat syntyvät omassa päässä vain silloin, kun mies itse kiintyy johonkin tyttöön eikä toisen tyrkytyksestä. Mutta miten tehdä matka Töötariin niin, ettei Helge sen tarkoitusta arvaisi ja kohta ottaisi tyrkytykseksi? Kas siinä koko kysymys. Vain Herra yksin osaa panna asian alulle niin viisaasti, ettei Helge mitään tyrkytystä huomaa ja rakastuu johonkin Töötarin lesken tytöistä.

Sen vuoksi tässä ei ollut neuvona muuta kuin jäädä odottamaan Herran tietä.

Greeta antoi seuraavan päivän mennä, ollenkaan omasta alotteestaan virittämättä minkäänlaisia pauloja Helgelle. Että asialla oli kiire, senhän toki Herra ymmärtää paremmin kuin Greeta.

Illan tultua Helge läksi taas kylälle.

Greeta antoi kolmannenkin päivän mennä ryhtymättä mihinkään omiin suunnitteluihin. Senverran vain, että puolista syötäessä, huolettomasti huokaisten sanoi tahtovansa laskea, miten monta vuotta he jo olivatkaan olleet näkemättä yhtäkään sukulaistaan.

Silloin Helgen silmät nousivat lautaselta suoraan äitiin ja jäivät häneen tuijottamaan.

Greeta teki pian asiaa pankon luokse, hieroskeli siinä jotakin, pakeni vielä kamariin ja siellä tuskissaan kyseli itseltään: jokohan, jokohan se olisi huomannut!

Asiaa ei voinut parantaa muuten, kuin viemällä Helge harhaan.

Mutta ei Greeta vielä sinä päivänä mitään sanonut. Seurasi vain salavihkaa Helgen ilmeitä ja eleitä, pääsemättä selvyyteen, oliko Helge huomannut vai ei.

Illan tultua Helge — ei lähtenytkään kylälle, vaan jäi yöksi kotiin.

Se oli Greetan mielestä merkki pahaan suuntaan, nimittäin että Helge oli kuin olikin huomannut. Ja Greeta syytteli itseään Herran edessä, ettei ollut voinut pitää suutansa kiinni, ja koko yön hän mietti keinoja miten erehdys olisi vielä korjattavissa ja miten Helge olisi eksytettävä epäluuloistaan. Aamupuoleen asia selvisi hänelle.

Heti suuruksen jälkeen hän sanoi, että voisikohan Helge jäädä yksin kotiin, jos hän tämän Titan kanssa tästä lähtisi Töötarissa käymään?

(Titaksi sanottiin Helgen nuorinta, kotona olevaa sisarta).

Helge vastasi iloisesti:

— Miksei!

Ja Tittakin rupesi ilosta hyppimään.

— Antaisikohan se isäntä hevosta? — sanoi äiti.

Helge vastasi vielä iloisemmin:

— Miksei se sitä antaisi. Hyvä mieshän se on.

Äiti sanoi:

— Kun ei vain antaisi sitä villiä hevosta. Osanneeko Titta sitä ajaa?

Titta rupesi kiivaasti väittämään voivansa ajaa mitä hevosta tahansa, ja Helge vain kannatteli Tittaa eikä ollenkaan sanonut: ehkä olisi parempi, että Titta jäisi kotiin ja minä lähtisin äitiä viemään. Olisi toki luullut Helgen niin sanovan. Oikein täytyi ihmetellä, miten se Helge saattoikin olla noin epäkohtelias. Antoi heidän vain mennä, villi hevonen, autoja vastaan, kääsit ojaan … ja Helge vain: miksei, hyvä mies! Ja niin iloisesti! Aivan kuin sitä vain toivoisikin, että äiti ja Titta lähtisivät ja hän jäisi kotimieheksi.

Jotta Helge vihdoinkin ymmärtäisi peräti mahdottomaksi jättää koti naisväettä, oli Greeta juuri sanomaisillaan: Entä lehmä? kuka sitä lypsäisi? Mutta älysi aivan viime nipassa, kuinka varomatonta olisi niin sanoa, sillä Helgehän heti huomaisi hänen pitävän välttämättömänä jättää Titta lehmää hoitamaan. Hän siis teroitti koukun paremmaksi ja huomautti lehmäasiasta toisin sanoin:

— Kyllähän Helgekin osannee lehmän lypsää niinkuin Tittakin hevosta ajaa.

Titta tuli kohta totiseksi, sillä hän ei voinut mitenkään kuvitella Helgeä lypsäjänä ja alkoi aavistaa ketä äiti oikeastaan tahtoi mukaansa.

Mutta Helge sanoi reippaasti:

— Miksi en minä osaisi? Vetää vain, kyllä heruu.

Nyt Greeta suorastaan kiukustui:

— Vetää, vetää, niin että nänni käteen heltiää.

Helge katseli äitiä vähän pitkään ja sanoi:

— Minuako äiti mukaan tahtoo? Olisitte kohta sanonut.

Nyt alkoivat Greetan asiat mennä aivan pilalle. Hän kiukustui siitä vielä enemmän ja sanoi:

— Soh lapset, hiljaa! Minä lähden Titan kanssa ja sillä hyvä!

Ja nyt olivat Greetan asiat pirstaleina. Aivan auttamattomasti. Hän itkeskeli itsekseen monta kertaa sinä päivänä, milloin kamarissa, milloin navetassa, milloin pankonkin ääressä, jos sattui yksin tupaan.

Mutta jo seuraavana Helge kysyi, että milloinkas äiti Titan kanssa lähtee?

Greeta sanoi, että täytyy vähän tytön vaatteita korjailla.

Illalla ennen kylälle lähtöä Helge kysyi, joko ne Titan vaatteet olivat korjatut?

Greeta, joka ei ollut ottanut mitään vaatteita esillekään, sanoi, että pianhan ne vaatteet korjaa, kunhan saisi marjatkin noukittua, suotta joutuvat rastaitten ruoaksi.

— Kyllä me — kyllä minä ne noukin, — ehätti Helge sanomaan.

Seuraavana huomenna Helge tuli tupaan kiiruusti kuin hyvänkin asian suoritettuansa ja kertoi isännän luvanneen valakan, joka ei autoja pelkää eikä ollut vauhko, tuskin sitä piiskallakaan sai juoksemaan.

Titta meni aivan surulliseksi, sillä ellei villiä hevosta, niin yhtä hyvä kotona.

Greeta ajatteli, että jos näin jatkuu, niin toden teolla tästä tulee lähtö Titan kanssa. Mutta hänellä olikin jo uusi juoni mielessä.

Hän meni puutarhaan, jossa Titta oli jo innokkaassa marjain poiminnassa, istahti tämän viereen muka päivää paistattaakseen, huokasi ja sanoi:

— Enpä ole sinulle vielä milloinkaan kertonut miten minut nuorena tyttönä — noin juuri sinun ikäisenäsi — jätettiin ensi kerran yksin pitämään taloutta vanhassa kodissani.

Titta noppi marjoja, pani jonkun suuhunsakin, ja odotti jatkoa ensin mitään sanomatta. Sitten istahti viereen.

Greeta alkoi kertoa, miten hauskaa hänen oli ollut, kun hän, hame nostettuna vyötäryksen alle, ensi kerran sai itse kuoria ja siivilöidä maidot, kaataa astioihin, ja muuta sellaista!

Mutta Titta ei vain innostunut, saati vaihtanut Töötarin matkaa maitoihin. Kävi ilmi, että häntä oli vietelty toiseltakin taholta. Helge oli — sanoi Titta — vähän aikaa poiminut hänen kanssaan marjoja ja kertonut isännän kyllä antavan sen villinkin hevosen, ja että sitä kun kiristi ohjaksista, niin se totteli kuin koira, ja autojen vastaantullessa ei tarvinnut kuin kääntää ympäri, niin se ei hievahtanutkaan. Helge oli sitäpaitsi sanonut, ettei tarvitse kaikkia marjoja noukkia, hän ottaa kyllä apulaisen.

Greeta alkoi siis esitellä vain uusia matkan viivytyksiä. Ja mitä parempia hän päivä päivältä keksi sitä innokkaammaksi Helge kävi matkaa kiirehtimään. Kun Titan vaatteet yhä pysyivät korjaamatta, kantoi Helge ne tuvan pöydälle ja alkoi itse arvostella, mitä niille olisi tehtävä. Hevosen, sen valakan, toi kerran nähtäväksi ja pyöritteli sitä pihalla, hosuen piiskalla selkään, mutta hevonen nosti vain päätään ja käveli.

Ottipa Greeta lopultakin voiton.

Eräänä päivänä näytti Helge laimentuneelta. Ei kertaakaan kysynyt milloin lähtö tulee. Oikein häntä tuli surku. Ja kun Greeta hänelle lohdutukseksi itse sanoi, että ehkä ensi viikolla lähdetään, sanoi hän vain: hm, onko tuolla niin kiirettä.

Sillä välin oli jo syksy tullut tai oikeastaan vasta se aika, jolloin siellä täällä koivu kellastuu ja kesävieraat tavarakuormineen ja piikoineen palaavat kaupunkiin. Helge oli lainannut hevosen ja vienyt hänkin jonkun huvilan tavarat asemalle.

Juuri siltä retkeltä palattuaan näytti hän niin alakuloiselta, että Greetan sydäntä vihloi ja hän sanoi:

— Minä lähden huomenna Titan kanssa.

Sillä hän ajatteli: lähden ja viettelen Töötarin lesken tulemaan jonkun tyttärensä kanssa täällä meillä käymään. Näkevät Koivikon ja ihastuvat. Ja jos Herra tahtoo, kiintyvät nuoret toisiinsa.

Silloin Helge sanoi:

— Niinkuin äiti tahtoo, ja kaiketi minä saisin hevosen jo huomisestakin, mutta eikö olisi parempi minun lähteä äidin kanssa?

Greetan kasvot menivät aivan punaisiksi. Hänen ilonsa oli niin suuri, että hän olisi suin päin lentänyt Helgen kaulaan, mutta silmänräpäyksessä hän oli älynnyt, kuinka tärkeätä oli salata juuri ilonsa. Hän otti kaikkein surullisimman huokauksensa ja sanoi sopivan väliajan kuluttua:

— Ehkä olisi niin parasta.

Muuta hän ei uskaltanut lisätä äänen värisemisen tähden, ja piti sitä hyvänäkin, sillä tiesi mitä liikoja hän olisi voinut innoissaan purkaa.

Tittaa he nyt vain saivat vuorotellen lohduttaa, joka itki silmänsä ihan turvoksiin.

— Ei tästä äkkiä lähdetä, sanoi Helge hänelle. — Pitäähän meidän yhdessä vielä hunajakin koota.

Mutta Titta vain itki ja ahmasi ilmaa. Hän hellitti vähän vähemmälle vasta kun äiti keksi sanoa:

— Kirnutakin saat. Ajattelepas — kirnuta! Hur-hur…

Sillä kirnuaminen oli todella Titan haaveiden huippu. Ja kun hän asiaa ehti tarpeeksi sulatella, tyytyi hän liiaksikin kohtaloonsa. Siten liiaksi, että alkoi alinomaa riipuskella äidin kupeella ja kiusata kiirehtimään lähtöä: milloinka menette ja ettekö jo lähdekin.

Mutta Titan suruksi äidin matkatouhut kävivät päivä päivältä yhä vähemmän kiireellisiksi, ja tyyntyivätpä melkein yhtä laimeiksi kuin olivat Helgen, senjälkeen kuin Helge ei enää ollenkaan käynyt kylällä.

Helge oli Greetasta muuttunut taas aivan entiseksi hyväksi Helgeksi. Luki jälleen raamattua milloin ja mistä kohdin äiti vain tahtoi. Kerroskeli satuja ketun viekkaudesta niin että vesi valui Titan suusta. Ja joskus valvoi, noin vain kirjoittaa rapistellakseen jotakin paperille kamarin pöydän ääressä. Nukkui yönsä rauhallisesti kuorsaten. Ja aamulla jo sangen varhain meni töihin. Palannut oli takaisin ihana, vanha kotirauha. Miksipä siis Greetalla olisi ollut erikoista kiirettä sitä matkoilla häiritsemään!

Siihen aikaan Helge taas ajoi lautoja, ei tosin venelautoja, vaan tavallisia yksituumaisia ja kolmivartteja, eikä ajanut liiteriin, vaan toi ihan tuvan ääreen.

Heillä oli sellainen tapa, ettei äiti mielellään kysynyt, mitä tuosta nyt tehdään, vaan juuri sillä kysymättömyydellään tahtoi osoittaa Helgelle täyttä arvonantoa, niinkuin isännälle, joka tietää mitä tekee. Ja Helge puolestaan, joka ei yleensäkään mitään kyselyjä rakastanut, oli tästä äidin arvonannosta erittäin tyytyväinen. Kyllä hän aikanansa itse sanoi, jos sanominen oli tarpeen.

Kovasti tuo lautain tuonti ihan tuvan ääreen sentään kutkutti Greetan uteliaisuutta, ja vallankin kun Helge tuli metrimitta kädessä sisälle, katseli kattoon ja seiniin, ja mittaili välimatkoja. Vihdoin Helge puhkesi puhumaan ja sanoi ajatelleensa, että tästä tuvasta voisi hyvin tehdä kaksi, toisen kyökiksi ja toisen kamariksi. Ovenpuolinen, pienempi osa olisi kyökkinä ja isompi kamarina.

Greeta alkoi uskollisesti kuvitella mieleensä tätä tupaa jaettuna valkoisilla laudoilla kahteen osaan, ja kun kuva sitten piirtäytyi hänen eteensä, oli se niin hämmästyttävän mahdoton, että hänen tuli oikein surku Helgeä. Mutta hän sanoi sentään kohtuullisen myöntyisästi:

— Niin, kuinkahan olisi? — Ja oli hänkin katsein mittailevinaan suhteita.

Mutta kun Helge sitten sanoi, että olisi myöskin hyvä laittaa oikea hellauuni tuon pankon ja kolmijalan sijaan, niin Greeta jo peräti hämmästyi ja häpesi. Hän alkoi noloudessaan hiljaa hieroa polveaan eikä voinut olla painamatta silmäluomiaan alas.

— Mitä minä vanha ihminen tässä vielä hellalla, — sanoi hän.

Helge ei sanonut mitään, vaan jatkoi mittauksiaan välikaton rajasta laittaan ja pankosta seinään. Sitten seisahti keskivälille ja naputellen mitanpäällä permantoon kysyi:

— Tähänkö se ovi tulisi?

Greetan täytyi ottaa hylätty kuva uudelleen esiin ja ajatella siihen ovikin. Mutta kuinka voi päättää mihin ovi tulee, ennenkuin ymmärtää mihin tarkoitukseen huonekaan tehdään? Ketä sen oli tarkoitus kyökistä erottaa? Helgen sen näkyi vain aina pitävän jotakin rakennella, siinä taisi olla koko asia, ja kun kotona ei enää ollut mitään suurentamista niin piti ruveta pienentämään! Kyökki kuin mikäkin karsina. Mitä ihmeitä se poika ajatteli?!

Vastaus Helgen kysymykseen alkoi jäädä jo liian pitkän ajan taaksi, mutta kun Greeta ei vieläkään voinut keksiä tarkoitusta huoneelle ja Helge yhä naputteli, pani Greeta kysymyksen ja vastauksen välille aluksi vain:

— Hm.

Ja jatkoi sitten miettimistään. Mitä ihmettä tuolla huoneella voisi tehdä? Maitohuoneeksi? Liian lämmin. Tyttöjen huoneeksi? Miksi ei nukkua tuvassa niinkuin ennen? Vai Helgekö tahtoi ruveta nukkumaan häveliäästi naisista erinänsä?

Silloin, juuri sinä hetkenä, singahti Greetaan kuin salamana uusi ajatus: Jos Töötarin leski jonkun tyttärensä kanssa todella tulee vastavierailulle ja jos Koivikon pitää heitä miellyttää, niin ei se ainakaan ilman hellaa heitä miellytä.

— Hella, hella, tietysti, — sanoi Greeta kohta.

— Niin, mutta ovi? — kysyi Helge ja taas naputteli.

Greetan mittasuhteet olivat tuossa tuokiossa selvinneet. Hän meni koko joukon kauemmas sitä seinäviivaa, jota Helge oli osoitellut. Kyökki tuli siten paljon tilavammaksi kuin Helgen ajattelema.

— Ja ovi? — toisti Helge.

— Niin oviko? — sanoi Greeta etusormi huulilla, ja tavoitteli askelillaan sitä paikkaa, missä hänen mielestään kyökin oven tuli olla.

Ja tapahtui, että Helge oli muuttanut naputtelemaan juuri sille kohtaa, mihin Greeta asettui ja he sanoivat yhtaikaa:

— Tähän ovi.

Nytkös he alkoivat olla yhtä mieltä kaikessa! Eivät vain oven ja seinän asioissa, vaan: missä pöytä, missä kaappi, missä astiahyllyt, missä vesikorvo… Sen toisen huoneen asioihin ei kumpikaan tullut kajonneeksi.

Ja samaa iloista yksimielisyyttä jatkui sitten rakentamisenkin aikana. Greeta katseli kaikki lautain nostot ja kiinnitykset, piteli laudan toisesta päästä kun Helge tarkkasi vatupassia, hyöri ja hääri, suorastaan — rakensi.

Niissä puuhissahan ajan pitkään Tittakin lohduttautui. Hän sai tämän tästä juosta tehtaalle kauppiaalta uusia nauloja ostamaan. Ja se se hauskaa oli. Sentään vieläkin hauskempaa oli Helgen kanssa ajaa tiiliä kotiin, noppia niitä kuormaan ja kuormasta. Ja hauskinta kaikesta saada sekoittaa muurisavea ja hiekkaa, kun Helge perusteli hellauunin pohjaa. Mutta kaikkein-kaikkein hauskinta oli silloin, kun he äidin kanssa, äiti maaten yläruumis pöytää vasten ja Titta kokonaan pöydällä katselivat ikkunasta ja odottivat Helgeä, joka oli lähtenyt asemalta vankkureilla tuomaan hellatarpeita.

Syksy oli silloin jo niin myöhäinen, että maa oli paksussa roudassa, ja jo kaukaa kuului vankkurien lähestyminen. Mutta mättäisessä, jäätyneessä kotiviidakossa oli pyöräin kolina ja rautain räminä niin ankara, että heidän täytyi ihan katketakseen nauraa.

Varmaankin hevonen ei ollut jaksanut vetää yhteen menoon ylämäkeen, koska kolina pysähtyi ja tuli ihan hiljaista.

— Se lepuuttaa hevosta, — sanoi äiti.

Silloin kuului Helge laulavan, ei tosin mitään virttä, vaan sellaista iloista hoilotusta.

— Mitäs te itkette, äiti? — kysyi Titta.

— Sitä minä — sanoi Greeta — että näin vanhaksi olen jo elänyt enkä sittenkään tahtoisi ikinä kuolla täältä Koivikolta.

Titta, joka oli niin nuori, että hänen rintansa oli juuri vasta alkanut paisua, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tuollaisia puheita, vaan huusi että nyt se jo taas tulee!

Ja Helge ajoi hella-aineet törmälle.

Mutta kaikkein hauskintakin hauskempaa oli Titan mielestä liikutella heliseviä hellanrenkaita, ihmetellä paistinuunia ja sen irtonaista peltiä, väännellä vesisäiliön vaskitappia, ymmärtää pesän osastot, nähdä kuinka hellalevy sovitettiin tulenkestävien tiilien päälle, kuinka sitten kaikki oli paikoillaan, säiliö täytettiin, lastut pantiin pesän yläosaan ja tuli pohisten paloi kovassa vedossa, tiputellen tuhkakipunoita alaosaan.

— No nyt äiti, perunat tulelle, — sanoi Helge tuoden kamarin uunista sen pienemmän padan, jolla he olivat keittäneet muurauspuuhien aikana.

Greeta oli katsellut hellan komeroita ensin vähän oudostellen. Mutta siitä asti kun hän huomasi, että perunapadan poristessa kävi toisella hellanreiällä yhtaikaa kahvivettäkin kiehuttaminen, ja vielä lisäksi, että samalla tulella kuumeni sekä säiliö että paistinuuni, mieltyi hän hellaan peräti ja se tuli hänelle pian yhtä rakkaaksi kuin kodin muutkin laitokset. Titan kanssa heille usein tuli melkein riita, kun hellan ääressä ei ollut sijaa kahdelle ja Titta ei mitenkään olisi malttanut pysyä poissa keittohommista. He olivat joskus molemmat ihan punaiset liiasta hellanääressä seisomisesta ja hellakin oli Helgen mielestä usein turhaan noin tulikuumaksi hehkutettu.