SATAA.

Seuraavana päivänä oli pouta ja ensimmäinen päivä Helgen elämässä, jona hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt. Ja kun hän oli työttömyyteen peräti tottumaton, hän päätti ruveta sittenkin höyläämään.

Ensin hän puolen päivää teroitteli höyliänsä ja hioi niitä melkein turhan tarkkaan. Mutta kun se kaikki oli vihdoin tehty, ei ollut muuta kuin alkaa noiden onnettomien lautain käsittely. Hän pani suolaa kastuneihin päihin, etteivät halkeilisi kuivaessaan.

Lastut tekivät hänelle kiusoja.

Ne sihahtelivat esille niin ihanissa kiehkuroissa, ettei Helge malttanut olla panematta höylää pois ja hypistelemättä niitä, oikein hänen piti joskus haistella niitä. Voimakas pihkan tuoksu vei marjamaille. Käy kuuman sihinä. Muurahaiset juoksevat. Tikka naputtelee…

Olisi vaikka kuinka kauan pitänyt lastua nenänsä alla. Tai silitellyt sen puuhun jättämää jälkeä, siloista kuin vaatteen alta paljastettu ihmisiho.

Se oli Maijan ihoa ja Maijan tuoksua.

Taas sydänveret kuohahtavat.

— Ui, ui, arkuntekijä!

Ja taas kuohahdus muuttuu tuskanparahdukseksi, kun tunti seuraa tuntia, kun aurinko jo nousee puolitaivaalle, ja Maija hetki hetkeltä yhä vahvistuu siinä uskossaan, että Helge tekee kauppoja silloin kun ihmisiä on haudattava.

Tosin Helge oli jo poikana rakastanut kaupata toisille pojille kaikenlaista pikkutavaraa, mitä sattui olemaan, kuten vanhaa linkkuveistä, ruosteesta puhdistettuja kellonperiä, jos joku sellaisia halusi, jopa suuresti nauttinut kun joku tyhmyyttään maksoi sellaisista liikoja. Mutta ruveta valmistamaan ruumisarkkua siltä varalta, että joku varmasti kuolee, sitä ajatusta hän ei ollut vielä ikinä päähänsä saanut. Ei silti, että tuo ajatus olisi ollut mikään tyhmä ajatus. Ihminen kuolee. Ruumis alkaa mädätä kolmen päivän kuluttua. Puuseppiä ei ole. Tyhmä leski tulee Helgen luo henki kurkussa arkuntekoa pyytämään. Voiko kunnollista arkkua kolmessa päivässä rakentaa! Helge sanoo: tuolla liiterissä on valmis arkku, mutta se maksaa. Ja leski maksaa. Ei ollenkaan tyhmä ajatus. Päinvastoin oli ihmeellistä, ettei se ollut milloinkaan ennen hänen päähänsä pälkähtänyt. Veneitten rakentaminen oli kannattavaisuuden puolesta varmasti tyhmempää. Ihmiset eivät milloinkaan lakkaa kuolemasta, mutta huvilalaiset ostavat kukin veneensä ja kuka niitä sitten enää ostaa?

Ensimmäisen höylätyn laudan kiinnittäminen pohjapuuhun ja päihin onnistui kaikkia odotuksiakin paremmin. Liittyi kuin juotettuna kokan uurteeseen. Ei vähintäkään halkeamisen oiretta. Siinä se nyt kaarsi niin sulavasti, että edeltäpäin saattoi arvata koko laidan muodon.

Mutta kohta kun tuo ruumisarkkujen kannattavaisuuden vertaus veneenteon kannattavaisuuteen oli syntynyt Helgen aivoissa, oli kuin olisi jokin välttämätön työhalun jänne sittenkin hänessä herpautunut. Sillä Helge ei voinut tehdä täydellä halulla mitään työtä, joka ei ollut kaikilta kannoilta täysipitoisen viisasta, vaan joltakin kannalta tyhmää.

Hän sentään tietenkin ajatteli kiinnittää vielä toisen pohjalaudan ja nosti sen jo paikoilleen, mutta ilta oli alkanut hämärtää.

"Johan se Maija tuostakin arvaa mitä tässä on tekeillä", — hän ajatteli ja päästi laudan lappeelleen.

Hän oli lujasti päättänyt houkutella Maijan vielä tänä iltana koivikolle asuntoa katsomaan. Viedä liiterin eteen ja näyttää tekeleensä.

"Arvaa se sen veneeksi, vaikka onkin hameväkeä."

Hän punnitsi tarkkaan joka sanan, minkä aikoi sanoa, kun tapaa Maijan huvilatiellä, miettipä vielä keinot, millä saa sen Fluuran heistä erkanemaan ja millä palauttaa eiliset huolettomat välit Maijan kanssa.

Tulihan se pimeän aika vihdoinkin hirmuisen pitkän päivän perästä. Laulurastaskin jo luirutteli koivikossa. Ja viime yön salaperäinen hurma palasi mieleen jo kuviteltunakin. Kirkkaana välähteli ensi yön kuutamo Helgen mielessä.

Mutta ettei mieltä painaisi yöjalallekaan lähtö, hän illasteli tavalliseen aikaan äidin ja sisaren kanssa, luki heille koko pitkän raamatunpaikan, söi kiirehtimättä, oli syötyä vielä niin puhelias ja leikkisä, että äidinkin piti naurahdella, telmi sisaren kanssa, kun tämä alkoi makuulle laittautua, ja rauhoitukseksi sitten kertoi sadun, miten kettu petti varikselta juustopalan ja miksi karhulla on häntä vain typykkänä. Kun tyttö oli jo makuulla sanoi Helge äidille:

— Menenpähän vähän vielä ulos, ei äiti huoli odottaa, jos viivähtäisin.

Ja ovessa:

— Sammuttaa vain lampun.

Hän tuli tuvasta, pujahti lepikkoon oikopolulle. Rinta hytkähtelee odotuksesta. Kas kun ei kuu jo paista. Johan sen pitäisi olla noussut tähän mennessä.

Kun Helge lehväin välitse tavoittelee taivasta nähdäksensä mikä vikana, tipahtaa pienen pieni pisara hänen kasvoillensa. Joku tähti kimaltelee sumupilven läpi. Tuossa toinen, vähän vetisempi.

— Pian selkiää, hän päättää.

Mutta lehdikossa alkaa tuskin kuuluva, hiljainen rapina. Se taukoo.

— Taisi olla vain kastesumun laskua, — sovittelee Helge. — Kohti kurkkuaanhan se rastaskin vielä laulaa.

Mutta jo taas rapisee. Peltopolulla rapina tosin jääpi kuulematta, mutta pilven, joka kuun peittää, on reunat vetisinä repaleina ja alta taivaanranta pimeänä. Sitäkö vaan, että ruislintu yhä rääkkyy ja keskitaivaalla joku tähti vielä sipristää juoksevien sumujen takaa.

Elopeltojen halki tultua jalka jo liukastuu saveen ja tähkät ovat painuksissa. Sadetta tämä on. Ja rankkaa. Mutta eivätpä tytötkään liene sokerista tehtyjä. Ja mitä rankemmin tulee sitä äkimmin loppuu. Silloin se vasta kuunpaiste voi olla heleä!

Ajotielle päästyä sataa niin, että Helge suojautuu kuusen alle ojan tuolle puolen. Ja hänen mieltänsä alkaa kuohuttaa.

Äiti tosin oli sanonut, että olisi hyvä panna merkille mitä vähäistäkin eteen sattuu. Ja tämähän voisi olla merkkinä siihen, että olisi parasta palata takaisin äidin luo ja kääriytyä vuoteeseen päineen jäsenineen. Mutta mikähän se oli antanut sellaisen merkin tähän rintaan, että hänen täytyi, täytyi tavata Maija? Mikä oli istuttanut Maijan hänen viereensä ja antanut hänen hengittää ihanan ihon tuoksua? Oliko niitä kaksi Herraa? Ja kumpi oli oikea, sekö, joka oli kompastuttanut hänet ohjanperiin ja nauranut pilvistä vai sekö, joka oli hänen rinnassaan ja joka ei nauranut?

Mutta olipa niitä vaikka kolminaisuus, nyt loikkasi Helge takaisin ojan yli.

Huvilatiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, vaikka hän kulki sen päähän asti. Kuului vain sadetta ja juoksuveden lirinää. Harjanteelta huvilain ikkunoista loisti vetistä valoa tielle asti.

Helge painalsi ylämäkeen.

Joutui piirretyille hiekkakäytäville ja nyt vasta huomasi, ettei ollut tietoa, mikä huviloista oli Maijan. Yksi parhaiten vastasi mielikuvitelmaa. Siinä se varmaan asuu. Siellä sen silmät räpyttelevät.

Tavallisestihan nuo tytöt sateella juoksevat kaappaamaan räystäskaivosta vettä kyökkiin, mutta nyt pysyivät ovet visusti suljettuina, vaikka olisi kuinkakin kierrellyt, käyskellyt ja odotellut.

Jokohan tästä tulee lähtö alamäkeen!

Jokin nauraa hänelle, jokin nauraa, mutta jokin on myös nauramatta.

Kun edes vilaukselta saisi nähdä, vaikkapa vain lasinkin läpi. Mutta ikkunat ovat korkealla ja valo harson sumentama.

Tuolla kolmannessa huvilassa ovat kyökinpuolen lasit muita matalammalla eikä taida olla harsojakaan. Ikkunassa on valoa.

Siinähän tuo asuneekin. Mennään sinne!

Varjo liikahtelee silloin tällöin sisäpuolella milloin vasemmalta oikealle, milloin oikealta vasemmalle. Mutta lähemmäksi tultua, vaikka harsoa ei ollutkaan, sekaantui sisällä kaikki viljavien vesiviirujen vuoksi, joita vierivieressä vuoti lasilla. Eikä edes varjostakaan tule enää selkoa.

"Siellä se sittenkin räpyttelee!" — päätti Helge, astui ikkunan ääreen, kurotti kätensä ja koputti.

Sisällä tuntui käyvän ikäänkuin jokin täräys ja kuului rakin vihainen haukunta.

Sitten kuului kolinaa eteisestä ulko-oven takaa.

— Nyt! — ajatteli Helge. Joku jo astuu rappusia alas, kohta avaa.

Ovi avautuikin. Mutta vain sen verran, että kiljuva rakki päästettiin ulos livahtamaan. Sitten painautui jälleen kiinni.

Rakki tarrasi Helgen housunlahkeisiin. Ei välittänyt potkuista, ei ärjymisestä. Eikä se peto hellittänyt ennenkuin vasta mäen alla. Vielä elopelloltakin asti yhä kuului Helgen korvaan sen vihainen haukunta.

— Maltas ukko, ajatteli hän ennen likomärkänä tupaan astumista, — vielä sinä kuutakin paistatat!

Näin hän puhutteli sitä toista, sitä pilvien pitäjää, joka hänelle nauroi.

Se toinen se ei nytkään nauranut.