MAIJA KOIVIKON EMÄNTÄNÄ.

Mutta jos Maija olikin kuulutusaikana pidättäytynyt kaikista taloustoimista, niin kyllä hän häitten jälkeen otti emännyyden kokonaan omiin käsiinsä.

Hän muutti tavaransa luhdista tupahuoneeseen.

Greeta sanoi tahtovansa mieluummin asua tupahuoneessa, koska hän siten oli lähempänä keittiötä, mutta Maija sanoi, että juuri senvuoksi hänkin tahtoi asua tupahuoneessa, tai jos se ei käynyt laatuun, niin hän asuu kyökissä mieluummin kuin kamarissa, joka on eteisen toisella puolella. Helgen tähden, joka joutui riidan ratkaisijaksi ja näytti onnettomalta, Greeta muutti Titan kanssa suosiolla kamariin eteisen toiselle puolelle, ja näin tupahuone joutui Maijan ja Helgen asunnoksi.

Seuraavana aamuna jo viiden aikaan Greeta kuuli Maijan viskelevän hellanrenkaita ja herätti Titan lypsylle. Mutta kun Titta otti eteisen maitokarsinasta kiulun, pisti Maija päänsä tuvanoven raosta ja sanoi Titalle:

— Syötät vain lehmän. Minä tulen itse lypsämään.

Titan kiehahti pahasti sydänalassa. Oliko hän joutunut Maijan piiaksi? Hän jätti kiulun eteiseen ja meni takaisin kamariin kysymään mitä äiti käskee hänen tekemään, sillä äiti oli Titan oikea käskijä, eikä mikään Maija.

Greeta rupesi nopeasti pukeutumaan.

"Nyt tästä jotain tulee", — ajatteli Titta hyvillään. Mutta äiti pukeutuessaan nuhteli häntä, sanoen että ihmisen ei pitäisi koskaan suuttua ja että ellei riidanhenkeä kohta alussa tukehuta, niin siitä paisuu kauhea Herran vitsaus, joka voi turmella koko olon ja elämän.

— No annanko minä siis hänen lypsää? — kysyi Titta. Äiti sanoi yhä kiireesti pukeutuessaan:

— Mene sinä syöttämään, minä tulen itse lypsämään.

Titta tuli voitokkaana eteiseen, eikä löytänyt kiuluansa ja ajatteli jättäneensä sen varmaan navettaan. Mutta sinne tultuaan hän näki Maijan jo istuvan pallilla ja lypsävän niin että maito tirskui. Titta viskasi lehmälle heinätukon.

Maija sanoi lypsyltään:

— Ja pese se kirnu oikein puhtaaksi. Kirnuamme entiset herat ja sitten alotamme vähän uudella tapaa.

Titta meni navetasta ja äiti tuli jo tiellä vastaan.

— Se jo lypsää, — sanoi Titta.

Oliko äiti juossut, kun oli ikäänkuin hengästynyt, vai oliko vihastunut, koska kädet vähän vapisivat. Niin äidillä aina kädet vähän vapisivat, kun hän aikoi suuttua. "Kohta Maijalle pamahtaa", — toivoi Titta.

Mutta äiti veti suunsa hymyyn, pani kätensä Titan olalle ja sanoi:

— No, Titta, mennään me sitten emännälle kahvia keittämään.

Ja he menivät käsikynkässä.

Mutta keittiön hellalla puski kahvipannu jo kiehuvaa höyryä suustaan, ja pöydälle oli valkoiselle liinalle asetettuna kauniisti neljä kuppia aluksineen ja lusikoineen, keskellä lasinen sokerirasia Greetan omasta piirongista.

Helge tuli samassa iloisena tupahuoneesta keittiöön.

— Maija pyysi juomaan, hän tulee kun joutaa, — sanoi Helge viattomasti ja istui pöytään. Tavallisesti he olivat juoneet aamukahvin vain kukin kaataen kupposeensa pannusta, joka oli hellalla, ja milloin mikin, mutta nyt oli Maija asettanut pannunalusen pöytään ja hänellä oli kaiketi ollut tarkoitus kaadella kaikille, niinkuin herrasväessä tehdään.

Greeta toi pannun pöytään ja sanoi Titalle:

— Menepäs sinä käskemään Maija kahville.

Titan mentyä hän sanoi Helgelle:

— Sinun pitäisi selittää Maijalle, että minä olen tottunut lapsuudesta pitäen lehmänhoitoon ja minusta tuntuu oudolta jäädä sitä työtä vaille.

— Mutta eikö äidin ole jo tullut aika levähtää paljoista töistä, — sanoi Helge.

Greeta katsahti häneen pitkään ja sanoi vähän ivallisesti:

— Kas vaan, kun en ole omaa raihnaisuuttani itse ensimmäiseksi huomannut. No mennään me sitten Titan kanssa vain kamariin istumaan.

Greetan alkoi sydäntä kirveliä kohta kun hän oli tämän sanonut, sillä hän huomasi, miten Helgen kasvot menivät laskoksiin mielipahasta.

— Taas on minun tänä yönä varpaitani kivistänyt, — sanoi hän. Mutta kun Maija tuli maitoineen keittiöön, puhui Greeta hänelle iloisen lempeästi:

— Onpa minulla näppärä miniä, kahvit pöydässä, maito kiulussa ennenkuin vanha on silmänsä unesta hieronut.

Maija ymmärsi kehumisen ja tuli iloiseksi. Hän meni pöydän luo ja kaateli emäntänä kaikille kahvit.

Greeta näki Helgen kasvojen jälleen pyöristyneen ja loistavan mielihyvästä, ja hän ajatteli: Voi, kun nyt saisi sydämensä aina pakoitetuksi! Herra pitelethän Sinä kädestäni! Minä en erkane sinusta, vaikka näen selvään, mitä allani tapahtuu.

Greeta oli taas alkanut ajatella kaikkia asioita tuon merkillisen unensa puitteissa. Helge oli uivinaan aallokossa, Herra sanovinaan: antaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja hän itse puolestaan oli tehnyt päätöksen pidellä Herran kädestä loppuun asti.

He pysyttelivät Titan kanssa todella paljon kamarissa. Äiti kertoi Titalle nuoruutensa muistelmia ja he istuivat molemmat vierekkäin vuoteella, niinkuin Titta halusi.

Sitten he katselivat kauan puutarhaa ja äiti koetti olla hyvin huvitettu rikkaruohon nyppimisestä porkkana- ja punajuurikasrivien väliltä, joka oli Titan vastahakoisimpia töitä, mutta nyt äidin kanssa mieluista. He kuulivat kuinka keittiön ovi paukahti auki ja Helge telmi Maijan kanssa eteisessä, niinkuin oli ennen telminyt Titan kanssa. Nyt hän tuli eteisen ovensuulle ja huusi:

— Titta hoi, sonta kuuluu olevan vielä luomatta navetasta.

— Menenkö minä? — kysyi Titta hiljaa äidiltä, johon äiti vastasi:

— Tietysti menet, ja pese kirnukin puhtaaksi, niinkuin Maija on käskenyt. Sillä meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niinkuin Herran käskystä eikä ihmisen, jos kerran sonta on luotava ja kirnu on pestävä. Ja että sinä tämän oppisit, niin katso, minä teen sen kaiken itse, mutta sinun käsken jäämään tähän kitkemään, kunnes minä palaan.

"Äiti se tulee taas päivä päivältä yhä hurskaammaksi", — ajatteli Titta, kun näki äidin todella kompuroivan törmännettä ylös navetalle päin.

Mutta Maija oli varmaankin ikkunasta nähnyt Greetan menevän, koska juoksi nopeasti pihan yli navettaan, kooten hamettansa vyötärysten alle.

Sinne tultuaan Maija kohta tempasi sontataikon Greetan käsistä, ja nyt näki Greeta todellakin paljon heikontuneensa, sillä kyllä hän piti kaikin voimin vastaan. Nytkäys vain, ja taikko oli Maijalla. Greeta sydämistyi niin tästä väkivallasta, että olisi lyönyt vaikka kihvelillä Maijaa päähän. Mutta onneksi hän oli juuri opettanut Tittaa. Hän oikaisihe, katsahti kattoon ja sanoi aivan nöyrällä äänellä:

— Käskin Titan kitkemään, mutta voinhan lähettää hänet tännekin.

— Ei tarvita, — sanoi Maija tuimasti.

Nyt olisi Greetan tehnyt mieli ottaa kihveli oikeaan käteensä, ja hän ajatteli, miten hän vasemman kätensä ojentaa ovea kohti ja huutaa Maijalle: mene ulos täältä! Mutta mieluisan intohimon luoma kuva sai jo ennen täyttymistään hänen sydämensä niin kouristumaan, että hän peräti heikkeni, ja Herraa kiittäen siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, hän hoipersi ulos navetasta, istui törmän kivelle, ummisti silmänsä ja antoi kyynelten vuotaa. Hän teki uuden päätöksen olla milloinkaan suuttumatta Maijalle, nousi, tuli Titan luo ja sanoi:

— Meneppä sinä nyt pesemään kirnu, se on tuolla kaivolla turpoamassa, ja hankaa se oikein puhtaaksi, että Maija kiittää.

Maija tulikin kaivolle, vettä navettaan hakien, ja kiitti Tittaa, sanoen juuri noin pitävän hangata, että kirnu oikein puhdistuu.

— Saat kohta kirnutakin, sanoi hän viputtaessaan vesiämpäriä ylämäkeen.

Mutta Helgenpä näki Titta joutuvan sinäpäivänä vielä kovempaan souviin. Maijalle piti laitettaman keittiöön uusia hyllyjä entisten sijaan, ja paljon hyllyjä, toiselle puolelle pienempiä, toiselle isompia, joista kaksi oli kaidattava niin, että lautaset saivat olla kallellaan ja vierekkäin. Junalta tuotiin Maijalle laatikko, johon hän oli koonnut rouvalta häälahjaksi saamiaan astioita ja muuta keittiötavaraa. Yhdeltä kälyltään hän oli saanut tinatun kuparipannun, kuppeja ja lusikoita, ja vielä kaksi muuta vanhaa pannua. Näitä kaikkia tavaroita hän tahtoi pitää näkösällä ja siksi piti hyllyjä olla niin paljon, kunnes Helge joskus joutaisi laittamaan oikean, puoleksi avonaisen keittiökaapin Maijan selitysten mukaan. Sitäpaitsi oli Maijalla pitkiä uutimia, joihin Helgen piti laittaa kuosikkaat pitimet ikkunain yläpäähän nostettaviksi. Ja vielä korvon alle ristikko tehtävä ja väliovi keittiöstä eteiseen nostettava, ettei se lonksottanut. Niin, ja sitten tahtoi Maija erikseen hellapöydän, jossa olisi laatikot alla, mihin saisi panna haarukat, veitset ja lusikat.

Helge höyläili ja sahasi keittiössä, vei vanhoja lautoja pois tieltä ja toi taas uusia, joten keittiö oli useita päiviä täynnänsä höylänlastuja ja laudanpätkiä ja Maija kattoi ruokapöydän kamariin. Itse hän kuuraili ja hankasi, ensin luutusi kaikki seinät ja käväisi katonkin, sitten lattiat, sitten löysi lutikoita jostakin rakosesta ja alkoi uudestaan seiniä pestä, hääti syöpäläiset tärpätillä ja rupesi tutkimaan kellaria, johon mentiin keittiön lattialuukusta.

— Mikä ihme siellä haisee, — kysyi hän moneen kertaan. — Kohta ensipäivästä kun tulin, tuntui nenääni sama outo haju.

Greeta ei voinut pidättäytyä sanomasta semmoista, jota itse kohta katui sanoneensa:

— En minä ole täällä mitään hajua tuntenut ennen Maijan tuloa, — sanoi hän.

— Mikäs tämä on? — huusi Maija lattian alta ja samassa lensi puolimädännyt riepu aukosta Helgen lastujen päälle. — Ja tässä! (Taas riepu). — Entäs tässä! (Taas riepu). — Ja tässä ja tässä, ja tässä… Ja nyt sieltä alkoi tulla jos jotakin, vanhoja rotanloukkuja, käpristyneitä vanttuja, kengänjätteitä, tilkkumaton rääsyjä, tulipa paperipakettiin käärittyinä silakanruotojakin ja loppujen lopuksi säkki, jonka pohjaan oli unohtunut jonkunverran viimevuoden perunoita ja joka lentäessään hajosi, päästäen osan perunoista takaisin kellariin ja osan lastuille, toiset kyynärän pituisilla valkoiduilla, toiset mätinä.

Greeta oli tällä välin kamppaillut ankaran taistelun itsensä kanssa, tarttunut hädissään Herran käteen ja päässyt voitolle. Kääntäen asian leikiksi hän sanoi Maijalle, joka nousi ylös kellarista ja löi käsin hamettaan puhtaaksi:

— Niin, Maija, syvällä näkyvät olevan vanhain syntien juuret.

Maija ei ymmärtänyt ruotsalaista lausetta ja luuli saaneensa Greetalta uuden näsäyksen. Hän sanoi tuimasti:

— Minunko tultuani nämä ovat ruvenneet haisemaan. Hyi sentään.

Näin sanoen hän kahmaisi osan kellaritavaroita syliinsä ja läksi viemään niitä ulos.

Helge sanoi äidille Maijan mentyä:

— Maija on vähän tuittupäinen. Mutta miksi menitte sanomaan, ettei huoneissa tuntunut hajua ennen Maijan tuloa.

Greeta ei vastannut mitään, sillä osaksi tuo sana satutti häntä ja osaksi tapahtui oikeastaan ensi kerran, että Helge moitti äitiä. Nuo seikat yhtyneinä saivat aikaan sen, että Greeta myöskin ensimmäisen kerran eläessään tunsi katkeruutta poikaansa kohtaan.

Kun äiti ei puhunut mitään, sanoi Helge vielä:

— Jos näin on alku, millainen tuleekaan loppu?

Nyt Greeta alkoi vavista pelkästä ponnistuksesta olla vieläkin mitään sanomatta, mutta se meni yli hänen voimiensa, ja hänen äänensäkin rupesi vapisemaan:

— Tuon sinä olisit voinut sanoa myöskin Maijalle, — sanoi hän ja sanoessaan hengästyi niin, että viimeinen osa lauseesta tuli vain vaivoin sanotuksi, mutta tuli sentään.

Helge huokasi syvään ja näytti Greetasta peräti murtuneelta. Rakastiko Helge siis tuota Maijaa niin, että pieninkin soimaus häntä haavoitti? Vai katuiko Helge sydämensä pohjassa, että oli mennyt naimisiin Maijan kanssa? Täynnä tyytymättömyyttä itseensä, mutta voimatta vielä mitään sovinnollisuuden sanaa keksiä Greeta sulkeutui kamariinsa, vaikka tunsi tälläkin loukkaavansa Helgeä.

Helge sanoi Titalle, että nyt on keittiössä kaikki valmiina ja lastut kannetaan vajaan sytykkeiksi.

Titta rupesi kohta innokkaasti toimeen.

Maija tuli keittiöön ja ilostui, kun näki että siellä ei ollut Greetaa. Kohta hän alkoi tehdä selvää kellarista, ja kun se oli perin pohjin siivottu ja lastut viety pois keittiöstä, alkoi hän pestä keittiön seiniä ja lattiaa, mutta Helgen pani tupahuoneessa naputtamaan Titan kanssa uutimia puupitimiin ja sitten nostamaan ikkunoille.

Kaiken tämän aikaa istui Greeta yksin kamarissa hartaissa itsetutkisteluissa, ja tällä kertaa hän suorastaan puolusteli käytöstään Herran edessä, joka tuntui vaativan katumista. Hän koetti todistaa Herralle, kuinka välttämätöntä oli, että Helge huomaisi minkälainen Maija oikein oli ja että siis oli ollut hyvä auttaa häntä sitä huomaamaan. Greeta sentään jo tiesi, mihin nämäkin itsetutkistelut päättyvät, nimittäin siihen, että Herra taas sanoo: antaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja Greeta olisi ollut melkein jo suostuvainenkin sellaiseen tulokseen, ellei perinpohjaista syventymistä kysymykseen olisi häirinneet äänet ja koputukset, jotka kuuluivat tupahuoneesta ja keittiöstä. Mitä ihmeitä he siellä oikeastaan naputtelivat? Hän kuuli ilmeisesti iloisia ääniä, Titan kikatusta ja Maijan naurua, varmaan oli Helge sanonut jonkun sukkeluuden. Mutta että sentään voidaan nauraa ja iloita kohta tämmöisen pöyristyttävän tapauksen jälkeen, jolloin olisi odottanut haudan hiljaisuutta ja ihmismielen matelemista tuskan häpeässä ja katumuksessa! Ja Tittakin! Greeta oli huomannut selvästi, että Titta, vaikka kyllä kanteli alinomaa Maijan rikoksia, oli alkanut olla innoissaan Maijan teettämistä töistä, ikäänkuin Titta ei olisi milloinkaan saanut kirnuta ennenkuin nyt vasta Maijan luvalla! Ja vesiämpäriäkin oli Titta kantanut aivan selvään Maijaa matkivasti vipuuttaen toista kättään. No olkoon, lapsen mieli on häilyväinen. Mutta Helge! Vaikka Helgen ääntä ei kuulunutkaan, ei ollut mitään epäilemistä, että juuri Helge oli saanut tämän ilotuulen aikaan. Sen sijaan että olisi huomauttanut Maijalle, miten sopimatonta on viskellä tavaroita kellarista ihmisten kasvoihin! Mutta Helge ei sanonut Maijalle milloinkaan moitteen sanaa, aivan kuin olisi pelännyt tuommoisen tyllerön siitä rikki menevän. Äidille niitä näytti voivan sanoa, ja äidin edessä huokailla. Näytti kuin ei Helge olisi enää voinut olla iloinen muuten kuin Maijan seurassa! Olkoon sitten, kyllä Greeta jaksaa istua kamarissa vaikka ikänsä.

Ja Greeta istui.

Nyt oli vähän aikaa naputtamatta. Mutta ei suinkaan loppuakseen, vaan ainoastaan siirtyäkseen keittiöön. Ja sieltäkin saattoi kuulua innokasta puhelua, Titan hyppäämistä jostakin korkealta, pöydän siirtelemistä ja taas naputtelua. Ja vielä hellarenkaitten rämistelyä.

Greeta kävi niin uteliaaksi, ettei hän voinut olla raottamatta kamarin ovea ja pistämättä päätänsä ulos paremmin kuullaksensa. Silloin hän huomasi, että keittiön ovi oli vähän auki. Ja hän ajatteli, että yhtä hyvä hänen on istua yksikseen jollakin puutarhan kivellä kuin jököttää koko aika kamarissa. Puutarhaan mennessään hän tietenkin vilkaisi myös keittiön ovelle päin. Ja vilkaistua ei auttanut muu kuin pysähtyä vähäksi aikaa katsomaan ihmeellistä näkyä:

Helge seisoi pöydällä ja kiinnitti pitkiä kaksinaisia, pitseillä reunustettuja uutimia keittiön ikkunaan. Maija seisoi hellan ääressä keittämässä ruokia. (Kas kun hän antoi pannun seistä vain suljettujen punaisiksi kuumennettujen renkaitten päällä; Greeta oli aina puiden säästämiseksi antanut tulen käydä suoraan pannun pohjaan). Maijalla oli kädessä haarukka ja hän katseli ylös Titan toimiin, joka seisoi hellan vieressä toisella pöydällä ja naputteli uusiin hyllyihin sahalaitaisia, punakukallisia reunaliuskoja. Titta oli ilmeisesti innoissaan. Ja olisihan Greetakin sitä tointa vähän pitemmältä katsellut, ellei olisi ollut mentävä puutarhaan kivelle istumaan.

Siellä kivellä hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Ei tahtonut oikein mikään huvittaa, vaikka aurinko paahtoi kuumasti selkään, vaikka varpuset iloisesti tirskuivat navetan luona, vaikka kana kaakattaen ilmoitti munineensa ja vaikka punajuurikkaan lehti oli jo niin suuri, että näytti keltaisia suonia punaisella pinnalla. Ilma tuntui liian lämpimältä, viserrys kimakalta, kaakatus ja punajuurikas ikävältä. Mutta jossakinhan hänen sentään piti olla, niin tarpeettomana ja liikanaisena kuin häntä saattoikin pitää. Kyllä hän osasi tästedes aina olla yksin, koska hän näytti tuottavan vain murheen huokauksia, jos oli seurassa. Ja taas, jos Helgen ilomielisyys riippui vain siitä, että Greeta valheellisesti mairitteli Maijaa ja teeskenteli ystävyyttä, niin sellaista hän ei tahtonut enää jatkaa. Totuus ennen kaikkea. Parempi lihava riita kuin laiha sovinto. — Niin Maijakin näytti ajattelevan, ja siinä kohden oli oikeammassa kuin Helge. — Herra tietenkin tuntui yhä hokevan: älä sinä valehtele rakastavasi, vaan rakasta. Mutta ei Greeta nyt jaksanut asiaa näin päin ajatella, tässä ikävässä yksinäisyydessä, ja kun ne siellä tietysti yhä vain ilakoivat. Eikä tiennyt kuinka sinne edes kehtaisi mennäkään näin pitkän ajan perästä, kun oli kerran ruvennut olemaan yksinäisyydessä ja ne siellä varmasti hänen päätöksensä huomanneet.

Silloin hän kuuli hirmuisen huminan ilmassa. Tosin hän oli sitä jo pitkän aikaa kuullut, vaikkei ottanut huomioonsa. Hän katsahti ylös ja näki että mehiläiset parveilivat. Suuren, entisestä asuinpaikasta siirretyn omenapuun latvapuolella, tiheässä oksistossa, roikkui niitä jo aika rypäle ja ilma oli aivan sakeana samaan oksistoon pyrkijöitä.

Nyt Greeta ei ainoastaan mennyt, vaan hameittensa etumusta kannatellen juoksi muiden seuraan.

Kuistilla hän vähän pysähtyi ottaakseen henkeä asian rauhallista ja arvokasta ilmoittamista varten. Sitten meni hitaasti keittiön ovelle ja sanoi, huokaisten kuin maailman vähäpätöisintä asiaa:

— Mehiläiset parveilevat.

Ja nytkös Helgelle ja Titalle kiire tuli! Helge ei näissä Maijan teettämissä puuhissa ollen ollut ehtinyt varustautua parvea vastaanottamaan, vaikka oli sen tuloa kaikista merkeistä päättäen odottanut. Nyt oli parvikoppa halkovajan orsilla, pohjia ei löytynyt yhtäkään ja täytyi käyttää korvon kantta, tikapuut oli haettava, sillä parvi istui korkealla, ja Titta ne vihdoin löysi liiterin takaa. Olihan Helgellä hansikkaatkin ja kasvojen suojus, mutta kuka niitä nyt jouti hakemaan. Titta ei löytänyt. Greeta toi ne vihdoin, mutta silloin oli Helge jo puussa ja ravisti suuren parven koppaan, jonka käänsi nurin kannen päälle ja asetti maahan. Titta oli kaivolta vettä tuomassa, jota Helge tarvitsi ruiskutukseen rauhattomien mehiläisten tyynnyttämiseksi. Hän oli juuri panemassa kiilaa pohjan ja korin väliin, etteivät mehiläiset tukehtuisi, eikä sen vuoksi voinut mennä auttamaan, vaikka kuuli kimakoita hätähuutoja.

Maija, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt mehiläisten parveilevan, oli tullut uteliaana katsomaan, miten mehiläisiä otetaan muka kiinni. Hän aikoi tietysti mennä sinne missä Helgekin oli, mutta ei päässyt kuinkaan lähelle ennenkuin alkoi perääntyen puhaltaa mehiläisten päälle ja huitoa vimmatusti käsillään niitä pois. Samassa hän kiljaisi ja huusi: "Pisti! Pisti!" Eikä saanut kättänsä niin kauas niskan alle, että olisi ylettynyt kipupaikkaan. Ennenkuin kukaan ehti apuun huusi Maija uudelleen: "Ai, ai, ai, ai, ai!" — ja haroi päätänsä, työntäen sormet tukkaan ja taas viskaten ne ulos. — "Helge, Helge, ne meni tukkaan!" — huusi hän istuen maahan kyykylleen ja haroi yhä silmät umpeen puristettuina.

— Etkö sinä jo joudu apuun? — kysyi Greeta Helgeltä. Mutta Helge jatkoi vain työtänsä ja viekkaasti katsoen äitiin sanoi:

— Antaa vähän pistää, ei se ole pahaksi.

Greeta sanoi:

— Oletko sinä hullu? Pistää! — Ja hän meni sitä menoaan Maijan luo. Hän selvitti mehiläiset Maijan hiuksista ja sitä tehdessään ajatteli: onpa sillä kaunis ja tuuhea tukka! Mutta tutkiessaan niskaa, olisiko oka pistoksen jäleltä sinne jäänyt, hän ajatteli: siinä nyt sait, kun pidätkin noin avokaulaista puseroa!

Maija käski hakemaan alempaa, paljon alempaa.

Hakiessaan alempaa Greeta ihmetteli Maijan ihon valkeutta ja sileyttä, ja ajatteli: sitäköhän se Helge tuossa tytössä rakastaa? Kuitenkin hän itsekin hierasi liiemmän kerran kipeätä paikkaa, ja ehdotti että sitä voideltaisiin hunajalla, niin se ei turpoa.

Näin siinä naurussa ja hälinässä unohtuivat äskeiset välit ja iloisempaa oloa tuli sijaan. Niinkauan kuin vaan puhui mehiläisistä, näytti sitä hyvää oloa voivan jatkua kuinka pitkälti tahansa. Mutta vaikka Titta ja Maija menivät takaisin keittiöön ja Greeta jäi Helgen kanssa vielä mehiläisten luo, puhui Greeta Helgenkin kanssa vain mehiläisistä, niin hauskaa oli olla sellaisissa keveissä ilosuhteissa hänen kanssaan taas pitkästä aikaa. Ja he nauroivat yhdessä monelle äskeisessä hälinässä tapahtuneelle seikalle, erittäinkin Maijan hätähuudoille, ja menivät naurusta välistä oikein kippuraan.

Mehiläisasiat rupesivat kuitenkin väkisinkin loppumaan, kun ei tiennyt mitä niistä vielä enempiä sanoisi, ja vaara uhkasi, että puhe nyt-nyt suistuu mehiläisraiteilta johonkin totisempaan, esimerkiksi todella Maijaan.

Onneksi Titta kuistilta huusi ruualle. Ja toisten kanssa saattoi mehiläisistä olla vielä paljonkin puhuttavaa.

— Tule jo, — hoputti Greeta Helgeä, joka oli vienyt parven perunakuoppaan iltaa odottamaan.

He menivät yhdessä tupaan.

"Nyt vain mehiläisistä, nyt vain mehiläisistä!" — hoki Greeta ajatuksissaan, antaen omalle itselleen ankaria käskyjä pysyä aisoissa.

Mutta keittiöön tultua unohtuivat mehiläiset silmänräpäyksessä, niin valtava oli se näky, joka hänet kohtasi.

Ikkunan edessä oli uusi uudin, tai oikeastaan kaksiosainen pitsikartiini, kauniisti hajoitettuna ja koreilla nauhoilla ikkunan pieliin sidottuna. Vanhan laatikkokaapin peitti ommeltu kaitaliina, ja sen päällä seisoi kaksi korkeata hopeanhohtavaa ja sisältä kullankiiltävää maljaa, jotka Maija kuului saaneen häälahjaksi palvelustovereiltaan. Ruokapöytä oli katettuna valkoiselle vaatteelle ja kunkin istujan kohdalle oli asetettuna kaksi lautasta, matala alle ja syvä päälle, viereen veitset ja haarukat, kaiketi ruokapalojen ottamiseksi vadista ensin lautaselle ennenkuin suuhun pantiin. Uusi porsliininen kukallinen leipäkori seisoi valmiiksi leikattuine leipäviipaleineen keskellä pöytää, vieressä pieni voilautanen, jonka reunalla oli veitsi, muita veitsiä pienempi, ja suolarasia. Toisella puolella koria oli uusi laskusuinen kaljakannu, josta kalja oli kaiketi myöskin ennen juomista kaadettava jokaisen eteen pantuihin laseihin. — Lattialle oli ripoteltu katajanhakosia — mutta millä ihmeen hieromisella se keittiön lattia oli niin valkoiseksi saatu?

Kaiken kruununa oli sentään se mihin Greetan katse oli oikeastaan ihan ensimmäiseksi lentänytkin, vaikka silmä siirtyi pöytälaitoksiin, — nimittäin uudet kukkareunaiset hyllyt, joiden ylimmällä loistivat aurinkoina Maijan punakupariset kastrullit ja kahvipannu, ja alemmilla kahvimylly, korulautasia, vateja ja kuppeja. — Oli selvää, että Maijalla on täytynyt olla edeltäpäin tieto siitä mitä talossa oli ja mitä ei ollut, ja niistäpä asioista ne Helgen kanssa kaiketi kirjoittelivatkin toisilleen koko talven, samoin kuin varmaan myös tuvan jakamisesta kahteen osaan ja hellasta. Nyt alkoi Greetalle moni asia totisesti selvitä, eli oikeastaan yhtaikaa kaikki asiat.

Hän olisi sentään katsellut kauemminkin noita kupariastioita ja myös nauloissa riippuvia seuloja, kauhoja, sihvilöitä, vispilöitä, ratteja, … mutta häntä häiritsi se, että muut koko ajan katsoivat häneen nähdäkseen ja saadakseen kuulla minkä vaikutuksen tuo kaikki loisto nyt muka on häneen tehnyt. Häneen tuli sen johdosta kova halu kertoa jotakin omista entisistä elämyksistään. Ja Greeta alkoikin jo puhua, miten hän oli ennen vanhaan nähnyt samanlaisia — juuri yhtä loistaviksi hiottuja kuparikastrulleja kotipuolensa pappilan keittiössä, jota katsomaan hänet oli vienyt itse rovastinna. Mutta silloin Greeta huomasi, että tämä puhe ei ollut Maijan mieleen, sillä Maijan suu oli mennyt ryppyyn. Sen vuoksi Greeta nopeasti käänsi puheen takaisin mehiläisiin, kysyen ensiksi Maijalta, vieläkö se mehiläisen puru teki kipeätä.

Maija rupesi nauramaan ja niin rupesivat kohta kaikki puhumaan taas mehiläisistä. Entinen ilo otti uuden vauhdin erittäinkin kun he mehiläisistä yhä puhuen istuivat pöytään Maijan ruokalaitosten ääreen.

Maija käski ottamaan voita leivän päälle.

Greeta hieraisi vähän voita leivälleen, ja nykäsi Tittaa, kun tämä aikoi mennä voihin omalla veitsellään eikä pienellä eri veitsellä.

Sitten Maija pyysi Greetaa ottamaan lautaselleen lientä, jota oli posliinikulhossa kantanut pöytään. Liemen syötyä hän vei päällimmäiset lautaset pois ja toi padasta koottuja lihapaloja perunain kanssa valkoisessa vadissa. Sitten kaateli kaikille kaljaa laseihin ja istui itsekin syömään.

Helge oli repäisevän iloinen, vaikkei paljoakaan puhunut parvestaan. Hänellä oli suu medellä eli niinkuin hän olisi joka hetkenä aikonut sanoa jonkun sukkeluuden.

Titta vilkui koko ajan Maijan käsiin ja koetti tehdä kaikki syömisasiat juuri niinkuin Maija ne teki. Hänkin koetti pistellä paloja suuhun vain haarukalla, veistä siihen käyttämättä, ja jätti parhaan loppumehun syömättä, niinkuin Maija.

Greetan täytyi myöskin välistä vilkaista, ja syönnin päättyessä Greeta punastui, kun Titasta huomasi, että hänenkin olisi ehkä pitänyt syödä haarukalla, ja hän oli syönyt veitsellä kaiken. Mutta mehiläiset hänet tästäkin ikävästä auttoivat ja pian taas naurettiin.

Näin oli Maija ottanut Koivikon emännyyden täydellisesti käsiinsä.