PAMAHTAA.

Jos sitten Titan havaintopiiristä siirtyy Helgeltä itseltään kysymään, kuinka oli mahdollista, että hän, Helge, niin tarkasti punnitseva mies, piti kirjettä avonaisessa pöytälaatikossa, josta äiti saattoi sen milloin tahansa löytää ja Titta viedä postiin, eikä pitänyt lukitussa kaappilaatikossa, jonne ei kellään olisi ollut pääsyä, niin täytyy tulla siihen outoon johtopäätökseen, että oli olemassa oikeastaan kaksi Helgeä eikä vain yksi. Näistä molemmista toinen tahtoi lähettää kirjeen, jopa kiireellisesti, mutta toinen oli kieltänyt sen lähettämisen, tai ainakin sanonut, ettei asialla ole mitään kiirettä.

Ja vaikka nuo molemmat Helget asuivat samassa ruumiissa, olivat ne aika riitaisia keskenään, jopa joskus uhmailivat toisiansa, sanoen:

Toinen: Pyydä Maija kohta tulemaan, ja anna sisarien mennä.

Toinen: Älä pyydä Maijaa tulemaan, äläkä karkoita sisariasi.

Toinen: Olet itse sanonut Maijalle: kaikki on minun, ja äiti ja sisaret sen vahvistavat, siis kirjoita testamentti, ja sopikoot ihmiset kuoltuasi mikä on ollut sinun mikä ei.

Toinen: Älä kirjoita testamenttia, ethän voi sillä kuitenkaan antaa Maijalle muuta kuin oman osasi Koivikkoon.

Toinen: Maija ei tiedä mitä testamentti onkaan ja tahtoo vain kirjallista vahvistusta, mutta ei hän suinkaan luule saavansa enempää kuin mitä luulee ilmankin sitä saavansa. Siis kirjoita, muuten Maija ei tule ensinkään.

Toinen: Älä vahvista entistä valhetta uudella.

Mutta ruumis on sellainen, ettei se voi liikkua, jos toinen jalka tahtoo yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ei voi tehdä mitään, elleivät molemmat kädet pyri yhteen tarkoitukseen, eikä nähdä mitään, elleivät molemmat silmät katso samaan esineeseen.

Vaan sellaisessa kamppailussa, jos sitä viikkomääriä kestää, ruumis laihtuu ja lakastuu, ja koko elämä alkaa olla vain kuoleman tekemistä.

Ja kun Helge tahtoi vain kerrankin ennen kuolemaansa nähdä vielä Maijaa, eikä siihen muuta mahdollisuutta ollut kuin kirjoittaa testamentti, ajatteli hän näin:

Minä kirjoitan testamentin ja Maija tulee. Mutta maatessamme luhdissa minä sanon Maijalle: Maija, tuona kuutamoyönä minä rakastin sinua ylitse kaiken ja jos sinä olisit silloin jättänyt minut, en minä nyt eläisi. Sen vuoksi ennen vaikka valehtelin, kuin olisin nähnyt sinun menevän. Mutta nyt sanon sinulle: Koivikko ei ole minun, ja saat lähteä luotani, jos tahdot. — Voihan olla, että Maija, nähdessään suuren tuskan ja katumuksen, heltyy ja antaa anteeksi. Mutta jos hän sanoo: sinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi, ja lähtee siinä luulossa, silloin ei ole edessä muuta kuin ottaa henki itseltänsä.

Näin tapahtui, että Helge kirjoitti keskinäisen testamentin, jossa hän ja Maija määräävät kaiken mitä omistavat sille heistä, joka jää toisen jälkeen elämään, — ja lukitsi paperin kaappiin.

Mutta että hän pani Maijalle kirjoittamansa kirjeen avonaiseen pöytälaatikkoon, josta äiti saattoi sen löytää ja Titta viedä sille tytölle, joka tiesi osoitteen, se johtui siitä, että Helge ei lopultakaan jaksanut ratkaisevaa päätöstä tehdä, vaan jätti asian sattuman varaan.

Ja senvuoksi, kuultuansa, että kirje oli jo mennyt, hän oli melkein hyvillään, koska ei hän, vaan sattuma oli asian ratkaissut.

Greetan vuoteeseen raukeeminen tuona aamuna, jolloin hän toi kirjeen Titalle, johtui taas siitä, että hän oli juuri sinä yönä valvoessaan Helgen kanssa, lopullisesti päättänyt jättää kaikki asiat Herran huostaan, mutta kirjeen löydettyänsä ei malttanutkaan olla sekaantumatta asioiden kulkuun, vaan vei kirjeen Titalle, vaikka melkein varmaan tiesi, että Titta vie sen postiin eikä tuo enää takasin.

Sisaret, kuultuansa Greetalta kuiskauksena, että nyt Maija arvatenkin pian palaa, rupesivat valmistamaan lähtöänsä, aikoen toimittaa sen niin, ettei Helge suinkaan otaksuisi heidän lähtevän Maijan tähden.

Mutta perjantaina, kun kaikki olivat koossa, katsoi Titta vihdoinkin pitkien ja vaikeiden pidättämisten jälkeen otollisen hetken tulleen, jolloin hän suurimmalla mahdollisella nautinnolla saattaa kaikille yhtaikaa ilmaista tietonsa. Astuen sisään kaikkien keskeen hän tiedoitti juhlallisesti ilosanoman:

— Maija tulee huomenna.

Omituista, ettei vaikutus ollut sellainen kuin Titta oli odottanut. Sanoivat kyllä: vai jo huomenna, mutta ei sen enempää.

Helge tuli vähän levottomaksi. Ja hän meni ulos, sillä Greeta pyrki taas hänen silmistänsä arvaamaan ajatuksia. Mutta Greeta tuli levottomaksi, koska näki Helgen menevän ulos. Sisaret taas tulivat levottomiksi, koska heidän oli aivan mahdotonta näin äkkiä lähteä antamatta Helgen selvästi huomata, että he siis kiiruhtivat pois ennen Maijan tuloa. Ja oli siis jääminen.

Mene tiedä heitä, — ajatteli Titta ja lähti polulle nuoraa hyppimään. — Toinen tuopi heille ilosanoman, ja he vain: vai huomenna, ja taas huoneeseen supattamaan!

Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Greeta pani silmillensä uudet lasit, otti käteensä kamman, sakset ja pyyhinliinan, vei pihalle tuolin, huusi Helgen siihen istumaan ja keritsi hänen niskatukkansa lyhyemmäksi.

Helge lähti yksin asemalle. Oli vain kuultu hänen kamarissa avaavan ja taas sulkevan kaappia.

Junan tultua Maija hyppäsi vaunun ensimmäiseltä astuimelta iloisena ja huolettomana suoraan Helgen eteen, ja pyöräytti hänet kerran ympäriinsä.

— Ai, ai, millaiseksi sinä olet käynyt! — sanoi hän, pidellen Helgeä käsivarsista. — Mutta kyllä minä sinut kerrankin lihotan! Ja pyöräytti uudelleen ympäriinsä. Maija oli käynyt Helgen mielestä vielä ihanammaksi kuin oli ennen.

Matkalla Maija kertoi vilkkaasti Tampereella käynnistään, koskesta, Pyynikistä, huveista ja teatterista, mutta lopetti sanomalla huolestuneesti:

— Voi sentään, tiedätkö, kyllä minun täytyy saada se äiti pahanen tänne, nyt kun tytötkin ovat lähteneet.

Helge sanoi:

— Tytöt eivät ole lähteneet, mutta taitavat lähteä.

Maija pysähtyi ja kävi totiseksi. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi:

— Kuuleppas, onko sinulla se testamentti mukanasi?

Helge vastasi:

— On.

Ja rupesi viemään kättänsä povitaskuun.

— Ei, — sanoi Maija, — älä sitä vielä näytä, vaan mennään tuonne isännän tupaan ja siellä minä kirjoitan nimeni sen alle.

— Onkohan sillä niin kiire, — sanoi Helge.

— Ei kiireen puolesta, — Maija sanoi, — mutta minulle sanoivat, että testamentti on salainen asia, josta ei puhuta, ja missä sen kotona niin salaa tekee, kun pitää olla todistajatkin. Ja jos me taas muulloin mennään isännän luo, niin kysyvät: mitähän nuo nyt sinne yhdessä menivät?

Isännän luo tultua Maija otti paperin Helgeltä ja näytti isännälle, sanoen:

— Tämmöinenkö se nyt pitää olla?

Isäntä istutti vieraat pöydän ääreen, sulki ovet, toimitti kahvit, istui itsekin pöytään ja rupesi paperia silmäilemään, sanoen:

— Niin no — kyllähän Helge sen tietää — mitäs — oikeinhan tämä on — mutta tähän täytyy olla todistajat.

— Eikös isäntä kävisi todistajaksi? — ehätti Maija.

— Niin minäkö? Niin no — miksi en minäkin, mutta tähän täytyy olla kaksi. Malttakaahan…

Näin sanoen isäntä meni ulos, viipyi siellä hyvän aikaa ja johdatti tupaan suuren renkinsä Juhon, joka käteltyään vieraita jäi ovensuuhun penkinpäähän istumaan ja pyöritteli lakkiansa.

Isäntä toi pöytään mustepullon ja kynän, ja sanoi:

— Olen asian selvittänyt Juholle, osaa se nimensä kirjoittaa, eikä turhia jaarittele. Mutta tämä on ensin luettava. Tule sinä Juho tähän pöydän eteen istumaan riviin muiden kanssa ja Helge istukoon toiselle puolen pöytää ja lukekoon testamentin.

— Lukee vaan itse, — sanoi Helge.

— No luetaan, menee se niinkin, ei laki sitä kiellä.

Isäntä istuutui pöydän toiselle puolelle, otti paperin käsiinsä ja luki testamentin, joka oli jäljennetty lakiasiainoppaasta keskinäisen testamentin kaavan mukaisesti.

Senjälkeen Helge täytti päivämäärät ja Maija kirjoitti nimensä siihen paikkaan, mihin oli lyijykynällä valmiiksi viivoitettu, ja kirjoitti vielä: omaa sukua Lehtonen, mutta Helge ympäröitsi ne sanat sulkumerkeillä. Sitten piirusti Juho kauan nimeänsä, isännän painaessa paperia sormillaan pöytään ja siristäessä silmiään savukkeen vuoksi, jota ei voinut ottaa suusta. Viimeiseksi kirjoitti nimensä isäntä itse ja silloin oli testamentti valmis.

Se luettiin vielä kertaalleen alusta loppuun.

Maija oli koko ajan kovin jännityksissään. Ei hän ollut luullutkaan toimituksen käyvän näin juhlalliseksi, aivan käräjäin kaltaiseksi. Senvuoksi hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina, kun he tulivat tuvasta.

Näin oli nyt Maija mielestään Koivikon laillinen emäntä, eikä häntä enää mikään estänyt ilmoittamasta sitä suurta salaisuutta.

Mutta Helgellä oli edessä elämänsä kovin koettelemus, nimittäin sanoa Maijalle, että tämä testamentti ei oikeastaan merkinnyt mitään, koska siinä ei edes mainittu Koivikkoa, ja Helgen kuoltua Maija siis saa vain Helgen osan Koivikosta.

Tämä sanominen oli ajatuksissa ollut helppo, mutta nyt heidän kotiin mennessään se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta.

Kotilepikon varjostoon tultua Maija pysähtyi:

— Ja mitä minun pitää ajatella siitä, että sinä et ole vielä minulle päivääkään sanonut? Toinen olisi toki jo muutakin tehnyt sinun sijassasi.

Helge veti värähtelevät, kapeiksi laihtuneet huulensa noloon hymyyn, kumartui, ja Maijaa suudellakseen hamuili huulillaan hänen poskeansa korvatukon luota.

"Mikähän sillä on vielä sanomatta, koska se ei voi suudella", — ajatteli Maija. — "Kun minä hänelle sen salaisuuden sanoisin, niin kylläpä suutelisi. Mutta hänen vaan pitää ensin suudella."

Kotiin tultua oli Maija ylen ystävällinen kaikille, sisarillekin, ja valitteli ettei ollut näille tuonut tuomisia, vaan ainoastaan äidille ja Titalle.

Koko ilta istuttiin yhdessä, milloin tupahuoneessa, milloin keittiössä. Maija kertoili kertomistaan. Oli aivan kuin jokin uusi, melkeinpä ensimmäinen tuttavuus olisi perustunut sinä iltana Maijan ja koivikkolaisten välille. Mikä ihme sen Maijan oli muuttanut?

Helge, joka tiesi mikä oli muuttanut, ei ottanut iloitakseen, vaan istui vähän erillään ja tuntui ikäänkuin odottavan jotakin. Maija kyllä tiesi mitä hän odotti, mutta tahallansa kiusasi häntä, viipyen pitempään ja pitempään.

Vihdoin Maija sanoi hyvää yötä ja tuli Helgen kanssa luhtiin, jonne Greeta oli toimittanut Helgenkin vuodealuksen.

Riisuuduttuaan Maija käpristyi peitteen alle ja sanoi sieltä:

— Hui, kun minun on vilu, tule pian, tule pian.

Helge kuitenkin riisuutui hitaasti, ja Maijan viereen tultuansa laskeutui selälleen, pannen kätensä niskan taakse, niinkuin Maija oli huomannut hänellä olevan tapana tehdä milloin aikoi ruveta ennen nukkumista jotakin kertomaan.

"Mitähän sieltä nyt tulee?" — ajatteli Maija, ja odotti kauan.

Helge ei sanonut mitään ja tuntui Maijasta värähtelevän, kai vilusta niinkuin hänkin.

Mutta Helge värisi sen johdosta, mitä hänen kohta oli sanominen Maijalle ja jota hän yhä selvemmin tunsi mahdottomaksi sanoa, kun oli nähnyt Maijan niin iloitsevan testamentin tähden ja niin muuttuneen sisariakin kohtaan.

Tarpeeksi odotettuaan Maija veitikka kurotti hiljaa kätensä peitteen alla ja kutitti Helgeä kainaloon.

Helge nytkäytti kätensä alas niskan takaa ja kohottausi.

"Nyt hän kohta tulee entiselleen", — ajatteli Maija ja ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

Silloin Helge sanoi voivotellen:

— Maija, Maija!

Ja painoi päänsä Maijan alastomalle rinnalle.

Niin laihaksi oli Helge käynyt, että kun Maija sivusi hänen käsivarsiansa ja sitten olkapäätä, oli lapaluun alla melkein nyrkin kokoinen kuoppa.

Eikä Helge tullutkaan entiselleen, vaan päinvastoin Maija tunsi rinnalleen jotakin kuumaa valuneen hänen silmistään.

"Olisikohan se siitä testamentin kirjoittamisesta noin pahoillaan", — ajatteli Maija ihmeissään. — "Tai surreeko raukka omaa heikontumistansa?"

Maijan tuli surku Helgeä ja itsekin vetistellen hän alkoi harailla Helgen tukkaa, lohdutukseksi hänelle ja itselleen.

Mutta Helgessä heräsi siitä päänsilityksestä ihmeellinen aate: Mitäpä jos olisi karata Maijan kanssa kauas, tuntemattomien merten taa? — Ja kohta alkoivat maat liikkua ja meren aallot käydä. Ja hän löysi sellaisen maan, jossa ei ollut ihmisiä, ei Greetaa, ei sisaria, ei ketään. Eikä mitään muistoa entisestä. Vain he kahden Maijan kanssa. Ja maa kasvoi ihania, villiä omenoita, joita he kokosivat, hän puussa oksain päällä ja Maija alhaalta kättänsä kurkottaen ja koppaan asetellen, ja he molemmat tietäen, että kun koppa on täysi he heittäytyvät pitkään ruohokkoon lepäämään. Voi vapauden viileää ihanuutta ja unohtamuksen paratiisia! Hän Maijassa ja Maija hänessä, eikä heidän välillänsä mitään — ei mitään!

— Kuuleppas Helge, ei sinun ole siinä hyvä nukkua, mutta minä panen päänaluksen tähän luokseni ja kallista sinä siihen pääsi.

Maija sovitti Helgen pään alukselle, kiersi käsivartensa sen ympäri, ja Helge nukkui uneen niinkuin ennen muinoin lapsena, hellän äidin kainalossa.

Valkeni sunnuntai-aamu.

Ja Titalle tuli se päivä, jonka iltapuolella hänen oli aikomus kadota. Asiat olivat hyvällä tolalla. Sisarten ja Maijan väli oli yhtä hyvä kuin eilenkin, vaikka Maija olikin aamutuimaan ollut muille vähän ärtyisä.

Kun Titalta olivat kaikki yllätysuutiset loppuneet eikä ollut enää muuta kerrottavana, ei hän voinut olla Mimmille suurimpana salaisuutena ja vaitioloon vannottaen ilmaisematta, että Helge ja Maija olivat tehneet testamentin. Mutta eikös vaan tästäkin ollut seurauksena, että sisaret hupenivat kamariin ja kuiskutukset taas alkoivat!

Greeta sillävälin teki lähtöä kirkkoon. Hän oli oppinut Maijan seurassa aika hyvin suomea käyttämään, kun lisäksi alituisesti kuuli Titan ja Maijan suomalaista puhetta. Ja nyt hän sanoi tahtovansa koetella minkäverran suomalaista saarnaa jo ymmärtäisi.

Hän vei Titan mukaansa taloon ja sieltä he isännän seurassa ajoivat hevosella kirkolle.

Kirkossa hän kuunteli tarkkaan papin puhetta ja iloksensa ymmärsi melkein kaiken. Mutta kun hänen uskonnollinen tunteensa oli olojen pakosta kehittynyt ja kasvanut yksinäisyydessä, julkisen sielunpaimennuksen ulkopuolella, ei hän kaikin ajoin voinut pysyä kuulevana korvana, niinkuin hänen mielestään hetken juhlallisuus olisi vaatinut, vaan useinkin vajosi omaansa, josta hätäisesti taas repi itsensä irti, aivankuin olisi syntiä tehnyt, ja päätti kuunnella. Kun, papin sanottua Isämeidän … ja vaiettua, kaikkien päät painuivat äänettömään rukoukseen, ja Greeta oli päässyt sanoihin Tapahtukoon Sinun tahtosi, vajosi hän kokonaan taas omiinsa. Hänet valtasi sellainen hartaus, että hän toisti uudelleen ja uudelleen näitä samoja sanoja, ja yhä suuremmalla sielun voimalla. Todella hän ajatteli, että tapahtukoon Herran tahto, tapahtuipa mitä tahansa, kaikkein kauheintakin mitä saattoi ajatella ja jota hän usein oli jo ajatellutkin. Mutta nyt auttoi hänet erikoiseen innostukseen pienen pieni toivon tuike sydämen viimeisessä sopukassa, että ehkä sittenkin voi Helgen vielä käydä hyvin, sillä olivathan tytöt ja Maija olleet sopuisia keskenänsä. Tämä toivo antoi hänelle voiman avata sielunsa Herralle pohjia myöten ja sanoa tapahtukoon sinun tahtosi, myöskin tuossa jylhässä merkityksessä. Hän toisti toistamistaan, riemuiten antaumuksestaan Herralle.

Greeta oli painautuneena penkkiä vasten niin kauan, että koko kirkkoväki oli jo nostanut päänsä, ja Titan täytyi nykäistä häntä, sillä pappi luki jo evankeliumin tekstiä.

Hämillään ja häpeissään rupesi Greeta hakemaan virsikirjaa.

Tyttö kuiskasi:

— Ei nyt lauleta.

Ja silloin Greeta alkoi taas kuunnella.

Kirkosta hyvillä mielin palattuaan — sillä hänhän oli ymmärtänyt melkein kaiken — hän kuitenkin heti keittiöön tullessaan huomasi, että asiat kotona eivät olleet hyvällä tolalla. Maijalla, joka keitti kahvia, oli suu nypyssä, tytöt olivat punaposkisina vierekkäin ja Helge istui ovensuussa otsa hiestyneenä.

Ilmeistä oli, että oli riidelty kauan, jopa ankarastikin.

Ja Greeta katui lähteneensä kirkkoon, sillä hän olisi nytkin niinkuin aina keksinyt jonkun keinon kahakan välttämiseksi.

Hänen tulonsa oli saanut kaikki vaikenemaan, mutta uuden puheen virittämisestä ei vaan tahtonut tulla mitään. Greeta koetti kertoa papista ja kirkosta, puhui suomea, puhui ruotsia, — ei saanut vastaukseksi paljon muuta kuin äännähdyksiä.

Mutta heti juotua ensimmäisen kupin kuumaa kahvia Maija sanoi ikäänkuin entisen puheen jatkoksi:

— Ja saatte te nukkua luhdissakin, ettei sen puolesta tarvitse lähteä.

Hän katsahti tällöin Greetaan ikäänkuin sanoakseen, etten minä ainakaan ole riitaa alkanut.

— Kiitoksia, — sanoi Sigrid säyseästi, mutta venyttäen hyvin pitkään.

Maija jatkoi:

— Ei tarvitse kiittää, kyllä minä sieltä tulen vaikka kohta. Ja saatte nukkua, vaikka nukkuisitte…

— Kiitoksia, — sanoi Dagmarkin venyttäen niinkuin Sigrid, ja lisäsi:

— Mutta ei tässä ollut puhe nukkumisesta.

— Mutta mistä sitten? — kivahti Maija, eikä Dagmar osannut vastata.

Silloin Sigrid vastasi Dagmarin puolesta, hienolla, mutta taaskin venyttävällä tavallaan, josta Greetakaan ei pitänyt.

— No — vaikkapa juuri kiitollisuudesta.

Maija käänsi päänsä syrjään äkkiä niinkuin lintu, ja näytti jäävän miettimään mitä tuolla nyt taas tarkoitettiin.

Silloin Mimmi ehätti selittämään:

— Että saisi tässä joku toinenkin olla kiitollinen.

Maija sävähti punaiseksi.

— Kiitollinen?! — hän huudahti uhmaavasti.

Sigrid sanoi hitaasti:

— Ja vaikkei meillekään, niin ainakin… Hän teki viittauksen silmillään äitiin päin.

Greeta sanoi ruotsiksi:

— Minä en tahdo sekaantua teidän riitoihinne.

Sigrid sanoi ruotsiksi äidille:

— Kun näkisi joskus edes merkkiäkään kiitollisuudesta.

Tämä oli pahin sana, minkä Sigrid saattoi sanoa riidan lopettamiseksi. Sillä Maijaa oli jo alusta asti kismittänyt se, että luhdista puhumattakaan häntä kohdeltiin huomaamattomissa pikku asioissakin niinkuin kaikki mihin kajosi olisi ollut hänen omaansa vain siksi, että se oli annettu hänen omakseen. Nyt tämän kaunan kasvattama paise puhkesi sanoihin.

— Vai kiitollinen minun pitäisi olla, — sanoi hän, — ja mistä hyvästä? Siitäkö että Koivikko on Helgen eikä kenenkään muun? Siitäkö?

Helgeä ei tässä ristitulen tuoksinassa kukaan ollut huomannutkaan, niin tottuneita kaikki olivat hänen erillään istumiseensa ja vaikenemiseensa. Hän oli koko riidan ajan vain pyyhiskellyt otsaansa milloin toisella milloin toisella hihalla.

Titta, joka ei riidan aiheista voinut ymmärtää hölyn pölyä, ehti sentään tarkastella Helgeäkin, ja näki, että hänen huulensa joskus liikkuivat niinkuin hän olisi hakenut sanoja, joita olisi ääneen sanonut, eikä löytänyt, vaikka kuinka koetteli.

Mutta kun Maija sitten sanoi tuon Koivikosta, nousi Helge ylös koko pituuteensa ja sanoi ruotsiksi sisarille, melkein huutavan käskevästi:

— Näistä riidoista täytyy kerran tulla loppu, täytyy!

Sisarten suut menivät suppuun ja he olivat hiljaa kuin pelästyneet hiiret, jotka eivät tiedä minne paeta.

Mutta Maija kääntyi topakasti Helgen puoleen ja sanoi:

— Vai täytyy minun lopettaa, mutta etkö sinä itse sanonut silloin minulle…

Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, sillä Helge pani kätensä hänen olalleen ja huusi:

— Maijaa-a!

Ja ravisti häntä niin rajusti, että kampa putosi lattialle ja tukansolmu hajosi harteille.

Sitten jätti.

Maija katsoi ihmeissään Helgeen, viattomasti silmiänsä räpytellen, ja veti suunsa noloon hymyyn, niinkuin lapsi, jolle on erehdyksestä tehty pahaa.

Helge ajatteli: ihana olet sinä, Maija, noin sinä silloin ruispellollakin räpyttelit. — Ja hän katsoi kauan Maijaan. Mutta hänen silmänsä himmenivät himmenemistään ja kasvoihin tuli kuolleen totisuus.

Hän avasi hiljaa oven ja meni ulos. Keittiössä ei ensin kukaan sanonut mitään.

Maija istahti Helgen jättämälle tuolille ovensuuhun ja kampa huulien välissä rupesi panemaan tukkaansa uuteen solmuun.

Sitten sanoi Greeta ruotsiksi tytöille:

— Näin vanhaksi olen minä elänyt, enkä ole vielä ikinäni nähnyt Helgen suuttuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Enkä minä tahtoisi olla niinä, jotka nyt ovat olleet siihen syynä.

Ei kukaan puhunut mitään.

Titan tuli surku Maijaa, sillä tämän silmiin alkoi kiertyä kyyneleitä, ja hän meni senvuoksi muka auttamaan Maijaa tukan laittamisessa ja asettui Maijan eteen. Eikä Maija työntänyt häntä luotaan, päinvastoin asettui vielä paremmin Titan taakse, etteivät muut näkisi hänen itkevän, ja sanoi hiljaa:

— Kiitos, Titta.

Muidenkin sisarien tuli sääli Maijaa, mutta kukaan ei voinut keksiä mitä puhua tässä nolossa tilanteessa.

Silloin tapahtui sellaista, että Titan täytyi kaikin voimin hillitä nauruansa, sillä kaikki, Maija, äiti ja sisaret, hypähtivät yhtaikaa istuimillansa. Ulkoa oli kuulunut ankara pamaus.

— Hyi, taas niitä sunnuntaimetsästäjiä, — sanoi Maija.

Mutta Tittaa tämä yhtaikainen hypähtäminen hytkytti siihen määrään, että hänen täytyi juosta pihalle voidakseen olla ääneen tyrskähtämättä.

Ja keittiössäkin, vaikka paheksuttiin sellaista ampumista, oltiin tapauksesta hyvillään, sillä olihan nyt puhelun aihetta. Kaikki rupesivat kilvan sanomaan, että kun ampuvatkin noin ihan talon nurkissa, semmoinen pitäisi olla kielletty, ja oltiin aivan yhtä mieltä kaikessa.

Tämä sovinnollisuus olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, sillä kaikki halusivat vain, jo Helgenkin ilahuttamiseksi, puhaltaa sitä mahdollisimman korkeaan vireeseen.

Ellei Titta olisi palannut eteiseen ja avannut tuvanovea.

Hän avasi vain sen verran, ettei äiti voinut häntä nähdä, ja kalpeana, kauhu silmissä, käsillään huitoi sisaria tulemaan pian ulos.

Silloin Maija ja tytöt ryntäsivät suin päin keittiöstä.

Mutta Greeta ummisti silmänsä ja jäi istumaan vuodesohvalle, eikä liikahtanut paikaltaan, vaikka hänen ajatuksensa jo ennen Maijaa ja tyttöjä olivat ehtineet mankelihuoneeseen ja nähneet Helgen makaavan verissään lattialla.

Kun tästä kaameasta näystä hänen mielessään kaikki oli vyörähtänyt sijoiltaan, mennyt nurin niskoin, ympäri ja ylösalaisin, — kun hän niinkuin savuun tukehtuva oli turhaan hakenut selvää ilmaa ja tunsi jo menevänsä sekaisin, tapasi hän itsensä järjettömänä hokemasta: Herra! Herra!

Ja hän tarttui näihin omiin sanoihinsa ja toisti ne tietoisesti, aivan kuin olisi vieläkin ollut kirkossa ja lukenut isämeitää, ja sanomistaan sanoi: tapahtukoon Sinun tahtosi, — yhä enenevällä innolla ja yhä suurenevalla sielunvoimalla, kunnes koko hänen ruumiinsa värisi ja hänen sielunsa huusi voitokkaana, kellonsoiton pauhatessa hänen korvissaan:

— Herra, minä pitelen Sinun kädestäsi! Herra, minä olen valmis näkemään mitä ikinä minulle näytät, sillä minä pitelen sinun kädestäsi!

Ja kiireesti mennessään mankelihuoneelle, ettei hänen henkensä ylin saavutus pääsisi hajoamaan, hän höpisi itsekseen haltioissaan:

— Soittakaa kelloa, soittakaa kelloa, soittakaa kelloa!…

Helge oli todellakin ampunut itsensä mankelihuoneessa. Luoti oli mennyt rinnasta ja tullut hartiain välistä, rikkoen niskanikamat. Arvatenkin hän oli seisaaltaan jalallaan painanut liipasinta, kiväärin perän ollessa maassa ja suun rintaa vasten.

Hän makasi selällään, mutta pää retkotti poski vasten lattiaa.

Kun Maija oli polviltaan kädellä herätellyt häntä, sanoen: Helge, mitä sinä olet tehnyt! — oli Helge ikäänkuin tahtonut vielä nyykäyttää päätänsä, mutta ei voinut. Sitten silmät menivät puoliumpeen ja henki ei enää käynyt.

Titta oli mennyt nurkkaan ja repi siellä kiivaasti joitakin tikkuja seinälaudasta.

Sisaret seisoivat yhdessä kuin säikähtyneet karitsat ja neuvottelivat siitä, miten asia oli ilmoitettava äidille niin, ettei hän saanut halvausta tai mennyt järjiltänsä.

Viimein Sigrid rohkaisi mielensä ja lähti sanomaan.

Mutta Greeta tuli jo puolitiessä homsuttaen vastaan.

— Äiti, äiti, mitä te kelloista puhutte?

Silloin Greeta pysähtyi, pyyhkäisi hymähtäen otsaansa, ja sanoi:

— Ah, mitä minä… Sigrid, ole huoletta, minä tiedän kaiken.

Ja jatkoi kiireistä menoaan.

Mankelihuoneeseen tultuansa hän kohta kumartui haavoja tarkastamaan. Ja vaikka hän oli kasvoiltaan hyvin punainen, hän teki kaiken rauhallisesti.

Maija rupesi kertomaan, että Helge oli nyykäyttänyt päätä, mutta Greeta sanoi:

— Se on mahdotonta, näkeehän Maija, että niska on poikki.

Vielä vähän koeteltuansa hän huokasi tavallisen huokauksensa, joka hänelle aina tuotti kevennystä, ja sanoi huokaistessaan:

— Kuollut tämä on.

Näistä sanoista Maija muisti, että hänen salaisuutensa oli jäänyt Helgelle sanomatta. Hän kaatui polviltaan Helgen päälle ja itki valtoimesti.

Silloin sisaretkin rupesivat yhtaikaa itkemään.

Titta ei sittenkään itkenyt, vaan löysi seinästä vielä suuremman sälön repiäkseen, ja teki sitä silmät ankarissa rypyissä.

Greeta oli ainoa toimelias koko joukossa. Hän antoi kaikille muillekin toimitettavia: kuka sai tuoda vettä, kuka päänaluksen, kuka painaa vainajan silmät umpeen, kuka nostaa sen kädet yhteen. Mutta Titta sai tehtäväkseen viedä sanan isännälle.

— Sano hänelle ensin vaikka niin, että on voinut sattua vahingonlaukaus, ja soittakoon lääkärille.

Titta juoksi henki kurkussa.

Talosta palattuaan yhtä vinhaa vauhtia, Titta hengästyneenä kertoi isännän sanoneen näin:

— Tässä tarvitaan paitsi lääkäriä myös ilmoitus vallesmannille, sillä kuoleman syistä on kaiketi tutkinto pidettävä.

Ja vähän ajan kuluttua nähtiin isännän itsensä ajavan oriilla kirkonkylään päin, niin että rattaat hyppivät ja kivet sinkoilivat molemmin puolin tietä.

Näin Greetan rauhallinen älykkyys pani tärkeät asiat ajoissa käyntiin. Hän itse ei monien seuraavien puuhien aikana edes olisi joutanutkaan itkemään, paitsi milloin sattui yksinään jollekin polun paikalle, ja Herra antoi hänelle luvan vähän tihrauttaa.

Titta itki sentään jo samana sunnuntai-iltana. Eikä olisi vielä silloinkaan itkenyt, mutta hän löysi pihalta tupsun Helgen niskahiuksia, jotka äiti oli eilen leikannut. Ja silloin hän kenenkään näkemättä itkeä hihitti niin, että hänen lopulta täytyi heittäytyä maahan ja väännellä itseänsä.

Itkettyään kasvonsa ihan turvoksiin, hänen mielensä tyyntyi suloisesti ja hän muisti, että oli sunnuntai-ilta, ja että se oli kesän alusta asti ensimmäinen, jona hän ei ollut Maunon kanssa kävelemässä.

"Mitähän se Mauno ajattelee, kun en minä tullutkaan kuusenjuurelle?" — pahoitteli Titta.

Mutta Maunon rakkaus Tittaa kohtaan ei siitä asiasta missään suhteessa vähentynyt.