MAIJAN ASIAT.
Reading edition
Totta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen kuin näki Koivikon.
Ei niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon emäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että vasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi mieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla, mutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan rakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa sieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään asuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa kaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa.
Sitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon nähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin ei Helgen veroista miesten joukossa.
Ja vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska herrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge oli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se Maijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän helkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään. Sillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa odotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista Koivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen.
Mutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin Maija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai vähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka voisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha syntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen.
Öisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän jo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt sodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa Tampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen kirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen näissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei ollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan sitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat tuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa, ja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten tulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina, pääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan hommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin, joilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he olivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä ihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat nauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta he kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien aikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan säästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää turha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet häistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät horjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut hänet palveluksesta ennen Vappua.
Pääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään.
Maija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat häntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin kirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän olisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen läpi.
Pääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo pelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta Maija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli.
Vihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku Maijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta itkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva maksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja Maija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin olisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin vähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa, ja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen tekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana luhistuisi kokoon.
Tykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli.
Ihmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike pysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun he villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset tykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät kuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön tytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen: "Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!" Maija katsahti kadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa, ettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: "Kumpi on näistä tärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?"
Ja ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge hakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä mies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä Maijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä Helge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen yllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi horjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun purskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi kannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli siinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin.
Kaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta valloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille Maijan kuulutukset ja ostivat sormukset.