SISARET TULEVAT.

Titta oli ollut hyvä kynäilijä jo kansakoulussa, mutta sensijaan kuin muiden kansakoululaisten käsiala koulusta päästyä vähitellen kangistuu ja huononee, ja oikeinkirjoituskin käy usein virheelliseksi, niin Titan käsiala vain parani, kävi yhä tasaisemmaksi ja liukkaammaksi, eikä oikeinkirjoituksen mutkaiset kysymykset tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Sillä Titalla oli kirjoitusharjoituksiin koulunkäynnin jälkeen melkein enemmän tilaisuutta kuin koulussa. Hän näet piti ahkeraa kirjeenvaihtoa sisariensa kanssa, jotka puolestaan Tittaa siihen yllyttääkseen lähettelivät hänelle paitsi lukuisilla kysymyksillä varustettuja vastauskirjelmiä, myöskin silloin tällöin kaikenlaista pikkutavaraa, kuten pienen taskupeilin, jonkun huivin, erinomaisen sormustimen, neuloja ja muuta sellaista mitä Titta sattui tilaamaan, ja välistä vähän rahaakin.

Näin ei sisarille jäänyt salaisuudeksi mitään mikä koski Koivikkoa sen rakentamisesta asti, huoneiden uutta järjestelyä ja hellaa kaikkine mukavuuksineen, eipä edes sekään, että Helge oli laittanut sisarille luhtiaitan ja maalannut sen punaiseksi (Tätä vain ei saanut sanoa Titan ilmaisseen).

Mutta erittäin yltyi Titan kirjoitusinto heti Maijan saavuttua Koivikolle. Voihan sen arvata: kuulutukset, vihkimiset, häät! Sisaret saivat tietää Maijan ulkopuoliset piirteet, puserot ja puvut niin tarkalleen kuvattuina, että he jo ennen tuloaan tyystin tunsivat mikä otus se Maija oli. Ja kun Titan välit Maijan kanssa eivät alkupuolella kesää vielä olleet vakiintuneet niin, että Titta olisi ollut esimerkiksi erittäin innostunut Maijan teettämiin toimiin ja alituisiin juoksutuksiin, joita vastaankaan tosin ei uskaltanut mukista, niin hän purki sappeansa täysin mitoin sisarille, jopa kuvasi Maijan perin epäedullisissa väreissä. Muun muassa kertoi Maijan ensi töikseen siirtäneen sisarien aitassa olevat vaatteet yhteen läjään ja ripustaneen omansa nauloihin. Äidin oli Maija ajanut ulos navetasta, karkoittanut hellan äärestä ja erottanut kaikista emännyystoimista sekä sisällä että ulkona. Tittaa oli pitänyt pelkkänä piikanansa ja äitiä kohdellut niinkuin tämä olisi ollut Koivikolla mikäkin ruotivaivainen, joka ajetaan ryytimaahan rikkaruohoja nyppimään. Maija muka usutti Helgeä äitiä ja Tittaa vastaan, niin että Helge osasi olla iloinen vain Maijan seurassa, ja äiti oli sanonut Helgen laihtuvan ja surkastuvan päivä päivältä.

Myöhemmin, kun Titan ja Maijan välit paranivat, jopa Titassa heräsi Maijaa kohtaan ihailunkin vireitä, ei hän enää kirjoittanut Maijasta mitään. Mutta ei myöskään ymmärtänyt miten hän olisi voinut kirjeessä peruutella semmoista, joka kuitenkin oli tapahtunut ja tullut mainituksi.

Joten sisaret olivat täysiin panoksiin ladatut Maijaa vastaan jo ennen Koivikolle saapumistansa. He antoivat Titan kirjeiden kiertää toiselta toiselle ja kirjeellisesti päättivät määräajasta milloin yhdessä saapuisivat Koivikolle, käydäkseen siellä asioihin kiinni kovin kourin, vanhan äidin tähden erittäinkin, mutta myöskin Helgen tähden.

Kuitenkaan eivät he kaikki päässeet tulemaan, vaan ainoastaan kolme. Vanhin ei onnistunut saamaan lomaa, sillä herrasväet, joissa hän palveli, olivat kaukaisilla matkoilla, ja hänet oli jätetty kotiin emännöitsijäksi. Toinen oli joutunut naimisiin Ruotsiin eikä voinut jättää miestänsä ja lapsiaan. Niistä kolmesta, jotka olivat päättäneet yhdessä tulla, oli Sigrid naimisissa pomon kanssa Ekön satamassa, toinen Dagmar ompelijattarena Tammisaaressa ja kolmas, Mimmi, palveluksessa asemapäällikön luona lähellä Hankonientä.

Greeta oli elänyt kokonaan ulkopuolella Titan kirjeenvaihdon eikä siis voinut aavistaa mistään ukonpilvistä, joita tämä kirjeenvaihto vähitellen oli nostattanut Koivikon taivaanrannalle.

Kun hän sai Sigridiltä kirjeen, jossa tämä omasta sekä Dagmarin ja Mimmin puolesta ilmoitti heidän aikeestaan saapua kolmisin Koivikolle, ja Titta oli hänelle lukenut kirjeen sisällyksen, kiirehti hän, taas hameensa etumusta kannatellen, liiteriin, jossa Helge teki Maijalle pesupunkkaa. Riemukkaana kirjettä juostessaan viuhtoen hän huusi jo matkalla: — Tulevat! Tulevat! — Voimatta rajun hengästyksen vuoksi muuta lisätä hän antoi kirjeen Helgelle ja istui huohottamaan pukille katsoakseen miten kirje saa Helgen ilostumaan.

Mutta kohta hänen täytyi ihmeekseen panna merkille, ettei Helge ilostunutkaan uutisesta niinkuin hän oli odottanut.

— Nytkö he jo tulevatkin, — sanoi Helge ja otti huolestuneen uteliaana paperin käteensä.

Luettuaan kirjeen istuvillaan lautain päällä Helge huokasi ja sanoi:

— Näkyvät tulevan. — Eikä sanonut muuta.

Hänen kätensä vaipui kirjeen kanssa polvelle ja hän katsoi mietteissään alas maahan, jommoisena Greetan kokemuksen mukaan häntä ei ollenkaan auttanut puhutella; hän ei semmoisena kuullut mitään eikä vastannut mitään, ei vaikka olisi olasta heristänyt.

Greeta odotti kauan aikaa voimatta käsittää, mikä ihme poikaan oli tullut. Ei hän tuntenut Helgeä entiseksi. Entinen olisi semmoisesta uutisesta hypähtänyt ilosta hihkaisten ilmaan. Eivätkö he olleet juuri tätä hetkeä odotelleet, sitä varten ikäänkuin eläneet? Eikö Helge ollut luhtiaittaa sisarille rakentanut heitä sillä yllättääkseen, eikö heidän tulostaan oltu viime talvena ja muina talvina joka iltapuhteella keskusteltu? Ja nyt: "Näkyvät tulevan!"

Vihdoin Helge heräsi ajatuksistaan, ryhtyi äkisti jälleen työhönsä, ja katsahtaen Greetaan sanoi:

— Niin no, mikäs siinä on? Jos tulevat niin tulevat.

Se merkitsi Greetasta melkein samaa kuin olisi hänelle sanottu: mitäs siinä enää istuskelet? — Hän vetäisi henkeä nenäänsä ja nousi. Mutta ettei Helge luulisi hänen mitenkään suuttuneen, hän nosti ennen menoaan Helgen höylän lastujen seasta ja sanoi kevyesti:

— Kun ei vaan huku. — Sitten silmiään varjostaen katseli säätä ja huokaistuaan muka ajallisten asiain vähäpätöisyyttä; meni.

"Mikä tässä voi olla takana", — ajatteli Greeta syvästi huolestuneena. — "Kun vaan ei olisi Maija tässäkin! Ehkä he ovat keskustelleet jo ennen tyttöjen tulosta ja Maija kieltänyt niiden tulemisen. Ehkä Helgekin pitää vaikeana sijoittaa niin monta. Mutta lämpimäthän olivat yöt ja tytöt varmasti tyytyvät nukkumaan aitan luhdissa. Miksi ei Helge huoltansa sanonut äidilleen? Aikoiko Helge jo vieroittua hänestä?"

Muutaman päivän kuluttua Maija jo alkoi touhuta tulokkaiden vastaanottamiseksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli omien ja Helgen vuodealuksien siirtäminen luhtiin, sillä hän ajatteli, että saavatpa sitten Greeta ja tytöt olla lähempänä toisiaan, kun asuvat seinätyksin. Ja hän itse puolestaan mielelläänkin asui lämpimän ajan Helgen kanssa taas luhdissa, sillä luhti oli hänelle rakas paikka, missä hän oli opettanut Helgen suutelemaan ja he olivat ensi kerran armastelleet toisiansa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että hän silloin voi esimerkiksi iltaisin vetäytyä yksinäisyyteen luhtiin, kun nuo muut tietysti rupeavat kaikki kamalasti juttelemaan keskenään ja Helge heidän mukanaan sitä ruotsiansa, ja hän ei suinkaan tahdo siinä menossa olla vaunujen viidentenä pyöränä. Hän odottaa luhdissa Helgen tuloa ja omistaa sitten hänet kokonaan omakseen. Sillä Maijalla oli suuri salaisuus sanottavana Helgelle, nimittäin se, että hän luuli olevansa "sillä viisiä", joka merkitsi yhtä kuin että hän saattoi noin maaliskuun alussa, jos kaikki hyvin käy, tulla äidiksi. Varmasti hän tiesi, että Helge tulisi tästä asiasta kovin iloiseksi. Mutta hän tahtoi sanoa sen juuri sellaisena hetkenä, jolloin ei ollut Greetaa, ei Tittaa eikä ketään, vaan he vain kahden ja Helge Maijan yksinänsä. Paraiten jonakin iltana luhdissa.

Greeta otti kuitenkin Maijan järjestelyt mielenosoitukseksi. Sillä Helgen oli hänen arvelunsa mukaan tietysti täytynyt ilmaista Maijalle rakentaneensa luhtiaitan sisarilleen yllätykseksi, mutta Maija nyt ilmeisesti halusi osoittaa, että aittakin oli hänen emännyytensä alainen. Ja niinpä kävi Greeta taas ankaraa taistelua itsensä kanssa, voidakseen olla juuri ennen tyttöjen tuloa jälleen rikkomatta hyviä välejä Maijan kanssa ja Herran tahdon mukaisesti todella rakastaa Maijaa eikä vain Helgelle valehdella rakastavansa. Nythän piti sitä paitsi vielä tytöillekin saada selväksi, että jos Helgen onnea tarkoitettiin, niin oli Maijaa rakastaminen.

Ja tyttöjen vihdoin tullessa hän luuli jo täydellisesti hallitsevansa itseään.

Hän oli senvuoksi vilpittömästi hyvillään, nähdessään kuinka kohteliaasti ja naurusuin tytöt tervehtivät Maijaa, kun Maijan vuoro tuli heitä kätellä. Paljonpa olivatkin Greetan mielestä hänen tyttärensä maailmalla käytöksessään hienostuneet siitä asti kuin olivat kotoa lähteneet. Ainoa mikä pisti outona Greetan silmiin oli se, että he kaikki, tervehtiessä naurahdettuaan, luonnottoman pian muuttivat suunsa jälleen totiseksi. Ja hänet saattoi vähän hämille myöskin se, että he vilkuivat toisiinsa ja häneenkin, ikäänkuin häneltä jotakin yhteisymmärrystä hakien. Maija, vastatessaan kohteliaisuuksiin, nauroi Greetan mielestä vähän ylimielisesti, ikäänkuin ylpeänä siitä, ettei hänen suunsa mennytkään omin päin totiseksi, vaan pysyi naurussa kauemmin.

Sillä aikaa kuin Greeta, kaikki tytöt ja Helge kävivät joukolla katsomassa huoneita ja keittiötä ja sitten menivät navettaan, tulivat sieltä, katsoivat kanoja, kävivät pihalla joka polun, välistä istahtivat ja taas nousivat, puhuen koko ajan paljon keskenään milloin kaikki yhtaikaa milloin jotakin yhtä kuunnellen, — oli Maija keittiöhommissa. Hän näki ikkunasta, että kyllä niillä oli keskenään paljon hauskempaa kuin hänen seurassaan. Helge tuli kyllä parikin kertaa istumaan keittiöön, mutta ei heillä ollut paljon sanomista toisilleen ja Maija käski Helgen vain menemään muiden seuraan. Olihan kyllä selvä, että Greeta tämmöisenä juhlahetkenä unohti hänet keittiöön, vaikka tavallisesti tuli istumaan ja autteli kyllä nätisti. Mutta kismitti vähän se, ettei Titta tullut edes vettä kantamaan. Tai ei oikeastaan sekään, vaan se, etteivät nuo muut sisaret huomauttaneet Titalle, vaikka selvästi näkivät Maijan tuovan vettä kaivosta. Pitivät häntä piikanansa, jonka oli oltavakin keittiössä eikä heille taloa näyttämässä. Nyt näkyvät menevän taas joukolla Helgen liiteriin ja Helge näyttää heille tarvepuitaan ja pesupunkan tekelettään. Titta kiipeää veneeseen ja hänen jäljessään muut tytöt, ja he nauravat ja ovat soutavinaan ja yksi pitävinään perää. Nyt tulee koko perhe pois liiteristä ja kuljetaan luhtiaitan ohi, jonka jo olivat nähneet. Mutta Titta tietenkin juoksee uudelleen rappusia ylös ja kutsuu parvelta. Ja muut tytöt kiepsahtavat hänen jäljessään. He avaavat luhdin oven ja menevät sisälle. Vähän ajan perästä tulevat taas parvelle ja istuvat mikä sinne mikä tänne, kurkistaen kuin pääskyn poikaset pesästään. Greeta ja Helge seisoivat alhaalla katsellen. Perheellä tuntuu olevan ikäänkuin jokin neuvottelu. Käsillä viittailevat luhdin ovelle ja puhuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Puhuvat tietysti siitä, että tahtoisivat nukkua luhdissa. Greeta on ikäänkuin hädissään, lähtee tulemaan pois, mutta puolitiessä pysähtyy ja palaa takaisin, taas alkaa tulla ja taas palaa. Nyt lähtee Helge tulemaan. Kävelee yhä hitaammin ja tulee Maijan luo keittiöön. Istuu tuolille. Kieputtelee lakkia pyörimään sormiensa välissä. Katselee sitä ihmettä. Ei sano mitään. Maija odotti Helgen sanovan jotakin luhdista, esimerkiksi että olisi parempi antaa tyttöjen nukkua siellä, ja Maijalla oli terävä vastaus semmoiseen puheeseen jo valmiina. Mutta Helge ei puhunut mitään. Nousi ja meni takaisin. Ja lähtivät kävelylle metsään.

Illan tultua ja kohta ehtoollisen jälkeen, kun Maija ei tahtonut että joku tytöistä vuorotellen piti hänelle seuraa suomeksi, muiden puhuessa keskenään ruotsia, hän todellakin aikaisin vetäysi luhdin yksinäisyyteen. Mutta siellä tuli hänen peräti ikävä, sillä Helgeä ei kuulunut. Tietysti se siellä nyt palpattelee mielensä täydeltä, — ajatteli Maija ja totesi itsekseen, että Helge oli usein tuppisuuna hänen kanssaan ja tahtoi aina vain kuherrella. Kaksi kertaa Maija kävi tupahuoneen ikkunan alla ja näki, että asiat olivat juuri niinkuin hän oli kuvitellut. Vallaton suunkopu kävi asunnossa. Toisella kertaa Maija näki, että tytöt olivat jo alkaneet makuulle riisuutua ja että ovi keittiöön oli auki. Hän kurottausi vielä ylemmäs katsomaan ja näki, että heillä oli teetä lasissa ja kuppeja oli pöydällä. Siis olivat kuin olivatkin pitäneet emännyyttä hänen poissaollessaan! Helgeä ei voinut mitenkään päästä näkemään, vaikka olisi miten päin kurkistellut. Mutta että Helge oli siellä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sillä välistä vaikeni suunkopu äkkiä pitkäksi aikaa. Ja yhtäkkiä kuului hirmuinen naurunremahdus kaikista suista yhtaikaa, toiset oikein kiljuivat, aivan kuin olisi tehnyt kipeätä niin kova nauraminen. Maija tiesi varmasti, että Helge oli sanonut jonkun ruotsalaisen sukkeluutensa. Hänen olisi tehnyt mieli iskeä nyrkki koko voimalla vasten ikkunapuuta ja huutaa: etkö sinä hirtehinen jo tule sieltä! — Mutta sitä ei hän onneksi tehnyt.

Kuitenkin, kun Helge vihdoin tuli luhtiin, oli Maija kääntynyt seinään päin eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Riisuutuessaan Helge välistä oli ihan hiljaa ja tuntui kuuntelevan nukkuuko Maija. Mutta Maija silloin piti suutansa auki, niin ettei hengitystä ollenkaan kuulunut: antaa Helgen vain olla kahden vaiheilla nukunko vai enkö nuku.

Helge hiipi Maijan viereen ja asettui selällensä. Hän teki sen niin kuulumattoman hiljaa, että Maija tuskin olisi tiennyt hänen olevan takanaan, ellei olisi tuntenut selässään hänen lannettansa. Helge kuului huokailevan raskaasti, vaikka tuntui pidättelevän, ettei kuuluisi. Maija kesti koetuksen eikä kääntynyt. Kaikkein enin häntä kismitti se, että Helge sittenkin lopulta nukkui ennen häntä. Maija oli toivonut, että Helge olisi yhtäkkiä väkisin käännyttänyt hänet ja ruvennut suutelemaan. Silloin olisi Maija sanonut hänelle suuren salaisuutensa. Mutta Helge oli Maijan mielestä niin turhan hienotunteinen, ettei milloinkaan ruvennut rakastelemaan, jos luuli Maijan olevan jostakin vielä pahoillaan, eikä edes suuteloillaankaan koettanut lepyttää ennenkuin täysi sovinto vallitsi.

Aamun jo sarastaessa Maija kääntyi, katseli kauan kaunista Helgeänsä ja itki omaa pahuuttansa, jolle ei voinut mitään.

Hieno sade rapisi aitan kattoon, mutta rastas vielä lauloi.

Ja niin jäi häneltä suuri salaisuus sanomatta.

Mutta seuraavienkaan aikain vaihtelevat tapaukset eivät antaneet hänen löytää mieleistänsä tilaisuutta salaisuuden ilmaisemiseen.

Muutaman päivän kuluttua tapahtui niin, että Maija oli mennyt ostoksille tehtaiden torille, — sillä oli toripäivä, ja niitä oli kaksi kertaa viikossa. Mennessään hän oli lukinnut luhdin oven.

Maijan poissa ollessa Sigrid sanoi Greetalle, että kun aitta oli oikeastaan tytöille yllätykseksi rakennettu, heidän pitäisi saada nukkua siinä edes sen aikaa kun vielä ovat Koivikolla, ja että luhdin avain pitäisi antaa heille.

Greeta kävi kaksi kertaa katsomassa avainta, joka riippui naulassa muiden avainten joukossa, mutta vain katsomassa. Sillä molemmilla kerroilla hän kyllä otti sen käteensä, mutta pani takaisin.

Sitten hän meni ja sanoi asian Helgelle aivan Sigridin sanoilla. Omasta puolestaan hän lisäsi vain sen, että Helgen pitäisi puhua Maijalle ja pyytää avainta, joka riippui siellä ja siellä.

Helge ei sanonut mitään, vaan kääntyi poispäin. Sillä äidillä oli tapana kysellessään arkaluontoisia asioita niin tiukkaan tutkivasti katsoa toisen silmiin, että hän saattoi kaikitta sanoitta, jopa vastoinkin sanoja päästä toisen ajatusten perille. Ja sitä Helge ei tahtonut.

Greeta katsoi kuitenkin osansa tässä asiassa suoritetuksi ja kiipesi tikapuita myöten tuvan matalalle ullakolle, jonne ennen oli tavallisesti Titan lähettänyt. Siellä hän rupesi sahaporon seasta hakemaan ja kokoomaan vanhan rukin palasia, josta arveli kenties vielä voitavan saada ehjä rukki talveksi.

Kun tytöt hakivat häntä ja Titta neuvoi missä äiti oli, ei hän tullut alas vaan puhui heille ylhäältä keskeltä ullakkoa, sanoen ettei hänellä nyt ollut mitenkään aikaa ja että Helge kyllä tietää missä avain on.

Titta kuuli tämän puheen keittiöön ja antoi aitan avaimen sisarille.

He tapasivat Helgen juuri aitan kohdalla, ja sanoivat hänelle, että eikö aitta ollut heille rakennettu.

Helge vastasi totuuden mukaisesti:

— Oli.

Sisaret sanoivat:

— Etkö sinä Helge voisi Maijan kanssa nukkua kamarissakin?

Helge sanoi:

— Mikäs siinä on, ettemme me voisi nukkua kamarissa. Ja pianhan minä ne vuoteenalukset kannan, kunhan joudan, huomenna taikka noin. Nyt on vähän muuta asiaa.

Silloin sisaret menivät luhtiin, ja Helge säpsähtäen ihmetteli mistä he olivat avaimen ottaneet. Mutta hän ei tietenkään ottanut heiltä avainta pois, koska aitta oli heidän. Ei hän myöskään mennyt liiterille töihin. Hän sanoi vain menevänsä metsään katsomaan olisiko hänen pauloihinsa mitään tarttunut. Eihän pauloissa mitään ollut tähän vuoden aikaan. Kaikki loukut vialla, vireestä lauenneina. Ja saivat Helgen puolesta semmoisiksi jäädä. Hän vain käveli edemmäs ja edemmäs.

Syvään metsään tultuaan, missä mäntyjen latvat ylhäällä lauloivat, hän viskausi kanervikkoon pitkäkseen odottamaan ajan kulumista ja kadehti muurahaisia, jotka juoksivat polulla kuivettuneita havunneulasia kantaen; kanervia, jotka tekivät nyt jo kukkaa, vaikka piti vasta syksympänä; kahta oravaa, jotka vuorotellen piiloutuivat toisiltaan rungon taakse ja vuorotellen ajoivat toisiansa takaa tehden hurjia hyppyjä puusta puuhun. Mutta jos olisi kysytty, kenä noista huolettomista metsän olijoista hän olisi tahtonut olla, niin mieluimmin hän olisi ollut tuona maakivenä, joka ei tiennyt äidistä, ei Jannesta, ei sisarista, ei Maijasta, vaan oli osannut tehdä itsellensä ikirauhan tästä ajallisesta elämästä. Kalliisti oli tosin kiven rauha ostettu, sillä kivi ei voinut liikkua, ei nähdä, ei kuunnella, ei äännellä, mutta kun täyttä rauhaa ei näyttänyt voivan halvemmalla ostaa! Niinpä saattoi jonkun ihmisen koko onnettomuus johtua vain siitä, että hän ei ole osannut olla vaiti, vaan on puhunut. On voinut sanoa vain muutaman sanan, esimerkiksi: tämä on kaikki minun, ja niitä ei voi enää milloinkaan sanomattomiksi tehdä, vaikka niistä on johtunut ja yhä johtuu lukemattomia sydämen haavoituksia, raasteluja, verille asti repelyjä, uhaten yhä suuremmilla onnettomuuksilla. Tai on voinut sanoa: Janne on Kuulukassa, ja siitä on johtunut kuolema yhdelle ja kunniattomuus toiselle, ja kolmansille elämisen vaikeuksia, sillä kunniattomalta ei edes korvojakaan tilata saati ruumisarkkuja. Jospa olisi ruveta viinaa myymään. Siitähän moni rikastuu, ja sitä ostetaan petturiltakin. — Oh, oh sinä viisas kivi, joka ikuisesti vaikenet! Ellet olisi niin kova, niin mies painaisi poskensa sinua vastaan ja näkisi rauhan unta. Tai jos olisi kiivetä kuuseen ja sieltä heittäytyä päälaelleen sinua vastaan, ja sinun rauhasi vuotaisi kuolleeseen mieheen…

Helge heräsi synkistä mietteistään ja ajatteli: Nyt on Maija jo varmaan tullut, nyt hän on nähnyt mitä sisaret ovat tehneet, nyt he ehkä jo ovat repineet toisiaan tukasta. Mutta parempi oli sentäänkin lähteä kotiin vasta sitten kuin heidän verensä olivat kuohuksistaan laskeutuneet, sillä nähdä niin rakastettujen ihmisten keskenänsä tappelevan tuntui Helgestä kuolemaakin pahemmalta. Hän antoi siis vieläkin ajan kulua.

Näin Helge ja Greeta, toinen metsässä ja toinen ullakolla odottelivat asiain selviytymistä itsestään, ajan avulla.

Syynä Maijan viipymiseen tavallista kauemmin torimatkalla oli se, että isäntä, se vanhanpuoleinen nuorimies, jonka talosta Koivikko oli palstaksi erotettu, seisoi taaskin tupansa ikkunassa Maijan palatessa torilta, ja tapansa mukaan koputti ikkunaan, vinkuttaen kahville.

Maijalla oli raskasta kannettavaa, ja hän meni tällä kertaa, vaikka ei aina mennyt. Heistä oli tullut hyvät tuttavat. Isäntä oli auttanut häntä monissa Koivikon tarpeissa, mitä Maija vain kehtasi pyytää, ja hänestä oli hauskaa kuunnella isännän selvää suomea ja vastata vielä selvemmällä. Erittäin miellytti isäntä Maijaa sen vuoksi, että oli heti uskonut hänen vakuutuksensa Helgen viattomuudesta tuossa Kuulukkajutussa, ja ruvennut hokemaan:

— Niin no — heh — miksei se — onko se mikä ihme — vai petturi — harvoinkos sellaista sattuu — johan minä sitä — heh —

Ja ruvennut kertomaan ihmeellisiä sattumia oman elämänsä varrelta, joita Maija ei tullut tarkemmin kuunnelleeksi.

Vaikka hän siis oli isäntä ja talonomistaja ja häneltäkin oli viety sekä heinää että karjaa, ei hän ollut niinkuin muut hänen veroisensa, jotka sanoivat:

— Johan sinä Maija turhia suret, hyvä vaan että miehet tulivat kiinni.

Ja joita Maija ei ollenkaan voinut sietää.

Helgen vihamiesten joukossa Maija oli jo ehtinyt paljonkin käydä. Hän oli monessa paikassa pitänyt kovia selityksiä ja aika melskettäkin ja valloittanut puolellensa askel askeleelta tannerta. Nytkin hänellä oli tuotavana Helgelle tilauksia: kaksi korvoa ja yksi lapsen ruumisarkku, jommoisia Maija oli nähnyt Helgellä olevan liiterissä lastujen alla kaksi valmiina. Ja jos Helge olisi vaan malttanut viedä pyssyn pois ja lakannut sunnuntaisin käymästä harjoituksissa, olisi varmaan liike taas alkanut käydä hyvin. Mutta Helge oli tässä asiassa taipumattoman omapäinen.

Tällä kertaa Maija sentään puhui isännän kanssa vielä muustakin asiasta. Hän tahtoi tietää, miten se kauppakirja, jolla palsta ostettiin, oli oikeastaan kirjoitettu.

Isäntä veti laatikon auki, jossa oli paljon papereita, rullina ja suorina ja vähän sekaisin keskenään. Isäntä sekoitteli niitä vielä enemmän ja alkoi taas hokea:

— Kah, olihan minulla se paperi mutta — olihan se minulla — mutta mihin saakeliin — tuota noin että — mutta noin-nia-naa tuota — mihin hel — en minä sitä nyt löydä.

Maija huomasi, että isännällä oli laatikoissakin samanlainen epäjärjestys kuin muuten tuvassa.

Isäntä raapi vähän tukkaansa, joka oli kasvanut liian pitkäksi ja senvuoksi mennyt sekaisin. Mutta vasta piipun sytytettyään hän rupesi puhumaan, sanoen, että tuota niillä taisi se perunkirjoitus jäädä tekemättä ja tuota eivätkö ne liene jääneet jakamattomaan pesään, mutta kyllä hän vaan niin muisteli että — mutta mihin hel — tuota noin — Ja isäntä alkoi uudelleen sekoitella papereita. — Mihin helvettiin — en voi paremmin sanoa. — Maija toisti isännän edelliset sanat:

— "Mutta kyllä te vaan niin muistelette että" —?

Isäntä nosti äkkiä päänsä laatikosta ja huusi iloisesti kuin pinteestä päässyt:

— Niin, että Helgen nimiin se taisi tulla kirjoitetuksi.

Nyt ei Maija huolinut enää kolmatta kuppia, vaan kiiruhti kotiin. Oli mennyt paljon aikaa. Isäntä huusi vielä ovelta Maijan jälkeen:

— Mutta onhan Helgellä toinen kauppakirja.

Helge tullessaan metsästä näki Maijan vasta tulevan pellolla. Koko odotus oli siis turhiin rauennut. Metsään ei voinut enää palata.

Silloin Helge meni oikopäätä kamariin ja lukitsi oven.

Mutta ei hänen tarvinnut kauankaan odottaa suljetussa huoneessa asiain kehitystä. Sillä ovi oli avattava.

Hän kuuli miten Maija juoksi nopeasti kuistin rappuset ylös, miten kulki eteisen läpi, miten heitti käsistään kantamuksen ja jotakin vierähti lattialle. Ja kohta Maija koputti kamarin ovelle.

— Kuuleppas sinä Helge, — sanoi Maija sisään tultuansa, — sinähän taidat olla Koivikon isäntä, mutta sano minulle, kuka tässä talossa oikein on emäntä?

Helge oli takanojallaan laatikkokaappia vastaan ja käsivarret hänellä olivat ristissä rinnalla, kasvot aivan verettöminä ja huulet hiukan värähtelivät. Mutta hän oli vaiti kuin maakivi. Sillä hän tiesi, että sanoipa nyt mitä tahansa, onnettomuus oli siitä seurauksena.

— Katso! — sanoi Maija, ojentaen kätensä ikkunaan ja aitalle. — Katso, mitä he ovat tehneet!

Helge oli jo moneen kertaan sitä katsonut ja tiesi, että hänen ja Maijan valkoiset vuodealukset olivat pystyssä aitan seinää vasten. Hän vilkaisi vain Maijan tahtoa täyttääkseen osoitettuun suuntaan. Mutta ei sanonut sanaakaan.

Silloin Maija alkoi puhua Helgenkin puolesta.

— Sinä sanot, että tämä on kaikki sinun, niinkö? — Hyvä. Tämä on kaikki sinun. Mutta onkos se peru — peru — mitenkäs se taas sanotaan — se kun kirjoitetaan? — no olkoon mikä hyvänsä, mutta onkos tämä oikein sinun ja sinun nimellesi kirjoitettu?

Helge oli edelleen kuin kivi.

— Sinä sanot: on, mutta näytäppäs minulle se paperi.

Helge siirtyi pöydän nojaan, otti taskustaan avaimen, pani sen pöydälle ja vei kätensä taas rinnalleen.

Maija avasi kaapin laatikon.

Sinne ei ollut vielä kukaan katsonut muut kuin Anders vainaja, Greeta kerran hänen hautajaistensa jälkeen, ja sittemmin vain Helge.

Nyt katseli Maija.

Ja niin utelias kuin hän olikin näkemään papereja, joita näkyi olevan koossa laatikon toisessa päässä, ei hän malttanut olla tekemättä emännällistä yleiskatsausta siihen ainoaan paikkaan, jota hän ei ollut Koivikolla vielä tarkastellut.

Siinä laatikossa se vasta järjestys oli! Mitä oli setelejä, ne oli lajittain tarkasti yhteen pantu, muut rahat kokojensa mukaan ladottu. Maija ajatteli, että ne saattoivat olla myöskin vieraita huutokaupparahoja. Oli siinä vielä erinomaisia rautaporia ja lasinleikkuutimantti, kaikki vierekkäin kuin sotamiehet. Oli kapineita sellaisiakin, joita Maija ei ymmärtänyt. Mutta järjestyksen hän ymmärsi, ja kesken kuohuttavia omistuskysymyksiä rakkauden humaus kävi Maijan sydämessä Helgeä kohtaan.

Hän alkoi selailla papereita ja tuskin olisi päässyt perille oikeasta, ellei Helge olisi rykäissyt, silloinkun se oli Maijan kädessä.

Maija luki:

"Täten myyn minä Johan Simo Virtanen Helge Nyholmille — —"

Maija luki paperin tarkalleen, kauppasummat, päiväykset, allekirjoitukset, todistajain allekirjoitukset, kuitin päiväyksineen, allekirjoituksineen ja todistajineen. Lainhuudatuspöytäkirjaa ei lukenut, vaan ainoastaan selaili.

Sen tehtyään hän sanoi päättävästi:

— Sinun tämä on.

Sulki laatikon ja antoi avaimen Helgelle. Sitten lähti yhteen menoon aitalle, nakkeli luhdista ulos kaiken, minkä tytöt olivat sinne kantaneet, veti takaisin omat vuodealuksensa ja sulki luhdinoven lukkoon.

Sillä aikaa Greeta laskeusi ullakolta, eikä hän tuonut sieltä alas minkäänlaisia vanhan rukin kappaleita. Hän oli siellä kuullut välikaton läpi Maijan puheista tarpeeksi, ymmärtääkseen mistä oli kysymys heidän välillänsä. Ja hän meni kohta Helgen puheille kamariin.

Heti ovesta sisälle tullessaan Greeta kauhistui Helgen kasvojen kalpeutta ja jäykkyyttä, ja katseen levotonta harhailua. Helge ei näyttänyt ymmärtävän mistä hänelle puhuttiin, taikka sitten ei voinut omien ajatustensa tähden kuunnella Greetan sanoja. Melkein olisi luullut hänen menneen järjiltään. Greeta tuli siis aivan hänen luoksensa, kurottausi varpailleen ja sanoi hänen korvaansa:

— Sinunhan tämä on, rakas Helge poikani, sinun tämä on, eikä kukaan saa sanoa muuta. Tämä Koivikko on sinun.

Mutta tämä puhe näytti olevan Helgelle jotakin vielä pahempaa. Hänen kasvonsa vääntyivät ja huulet aukesivat aivan kuin olisi hänestä jäseniä irti leikattu. Greeta hätääntyi ja samalla hänen tuli niin surku Helgeä, että olisi ottanut hänet syliinsä kuin lapsen. Mutta Helge loittoni, estäen kädellään.

— Ja kuinka sinä voit luulla, että tytötkään mitään muuta sanovat, ja he ehkä lähtevätkin jo pian…

Näistä sanoista nousi Helgen kasvoille sellaisen tuskan ilme, että Greeta katsoi parhaaksi lähteä pois. Hän vain painoi kaksi kertaa hellästi ja lujasti Helgen käsivartta, ja kääntyi pian menemään, ettei hänen liikutuksensa ilmenisi.

Helge näki hänen menevän hätäisesti sisarien luo, jotka seisoivat yhdessä naurusuin neuvotellen aitan luona, ja kaiketi sanovan näille jotakin Helgen tilasta, koska he kohta tulivat totisiksi ja alkoivat kauniisti kantaa tavaroitaan takaisin asuntoon.

Maija jo rämisteli hellarenkaita keittiössä.

Ja näytti siis kuin asiat olisivat selvinneet aivan tappeluitta mahdollisimman hyvälle tolalle.

Mutta Helge istui kamarinsa pöydän ääressä, mistä oli katsellut tyttöjen liikkeitä, ja ohimoltansa painellen heilutteli tuskaisesti päätään käsien varassa, kyynäspäät pöydällä.

Sinä päivänä ei Koivikolla kukaan puhunut sanaakaan toiselleen, paitsi sisaret vähän keskenään. Työt menivät tavallista menoaan, tultiin ja mentiin, kohdattiin poluilla, käytiin ohitse eteisessä, mehiläiset surisivat ikäänkuin että nyt vasta se iloisin aika alkaakin, koivun virvet heiluivat tuulessa, kiurut visersivät. Mutta ihmisiltä ei sanaakaan. Tytöt vain, tietämättä mitä tehdä, istuskelivat milloin siellä milloin täällä, ja hiljaa puhellen keskenään välistä kumartuivat nostamaan maasta korren tai pienen kiven, että olisi käsille edes jotakin tekemistä, tai kengänkorolla piirtelivät viiruja hiekkaan.

He puhelivat lähdöstänsä.

Sigridhän olisi kaikissa tapauksissa lähtenyt miehensä luo, jolla oli hoidettavia lapsia entisestä avioliitosta. Mutta Dagmar oli Tammisaaressa suorittanut loppuun kaikki ompeluksensa eikä ollut ottanut enää mitään tilauksia vastaan. Hänellä oli ollut aikomuksena asettua Koivikolle ja ruveta ompelemaan tehtaalaisille miesten alusvaatteita. Myöskin palvelusasiat asemapäällikön luona olivat jääneet ehdonalaisiksi. Herrasväki oli kyllä kovasti pyytänyt Mimmiä palaamaan, mutta asia oli riippuvainen hänestä, ja hän oli ajatellut katsoa täällä vähän ympärilleen, olisiko saanut paikan lähellä Koivikkoa tai ehkäpä olisi Koivikollakin tarvittu lisäapuria. Olihan Helge ennen aikaan ajatellut ompelutyön järjestämistä heille kaikille oikein verstasmaisesti, ja innokkaasti kuvitellut heidän yhteistä suurta liikettänsä, jolta ei kyllä työtä tulisi puuttumaan, kun tehtäisiin vain halpaa ja oikein hyvää. Ajatus oli siitä saakka kytenyt heissä kaikissa ja he olivat salaa pitäneet melkein onnettomuutena sitä, että kaksi heistä oli mennyt naimisiin ja siten sulkenut itseltänsä paluutien Koivikolle.

Nyt sitävastoin oli selvää, että — olipa naimisissa taikka ei — lähtö tästä eteen tulee. Ja oli kysymyksessä vain kuinka pian ja miten voisi lähteä niin, ettei äiti ja Helge ottaisi sitä mielenosoitukseksi.

Neuvottelut kävivät yleensä siihen suuntaan, että ensin lähtisi Dagmar, jolla oli vähin uskottavaa syytä lähtemiseen, mutta kun toiset vielä jäisivät, ei se näyttäisi pahalta. Sitten lähtisi Mimmi, sanoen että herrasväki ei anna enää viipyä, ja viimeiseksi lähtisi Sigrid, jonka todella olikin lähdettävä. Tämä oli oikeastaan Titan keksimä vuorojärjestys, sillä Titta oli sisarien seurassa niin usein kuin saattoi, ja myöskin poimi korsia maasta, taitteli niitä muka toimettomuuttaan tai piirteli korollaan hiekkaan. Kunnes Maija taas huusi vettä tuomaan.

Päivällistä syötäessä ei puhuttu halkaistuakaan sanaa. Ei edes Greeta. Maijan kanssa hän ei puhunut, koska ei Helgekään puhunut ja varmaan Helge siis tahtoi näin. Tyttöjen kanssa hän ei puhunut, koska Maija silloin olisi ajatellut, että kas kun se muiden kanssa puhuu, vaan ei minun. Titan kanssa ei puhunut, koska ei tyttöjenkään.

Ei illasteltaessakaan mitään puhuttu. Sen verran vain, että Helge, joka ei mitään syönyt, sanoi menevänsä maata kamariin, koska oli alkanut tuulla kylmältä puolelta ja häntä ikäänkuin vilutti.

Greeta järjesti kohta Helgelle vuoteen ja vei tupahuoneeseen kaiken mitä tytöt olivat kamariin tuoneet. He saivat nukkua tämän yön tupahuoneessa ja Greeta keittiössä Titan kanssa. Väliovi sai olla auki.

Maija nukkui yksin luhdissa.

Kun tytöt maata mentäessä tulivat tupahuoneeseen yhteen, laukesivat heidän kielensä, vaikka tosin vain hiljaiseen supatukseen jottei Helge kuulisi seinän läpi. He keittivät taas teetä, ja huomattuaan, että Titta jo vaipui uneen keittiössä, alkoivat eri kannoilta ankarasti arvostella Maijaa, Greetan yhtämittaa hyssyttäessä olemaan ääntä koroittamatta.

Sigrid oli sitä mieltä, että Maijan luontoinen vekara ei tarvitsisi muuta kuin aika annokset koivurieskaa erinomaiseen paikkaan, niin kyllä siitäkin ihminen tulisi. Toiset tytöt yhtyivät Sigridiin sellaisen toimenpiteen tehokkuudesta, ja kun kerran hän oli sanonut Maijaa vekaraksi, niin kyllä he puolestaan osasivat antaa vieläkin nasevampia arvosteluja, alkaen ikäänkuin kilpailla keskenään yhä metkempien nimityksien keksimisessä Maijan laskuun.

Greetankin täytyi välistä oikein nauraa heidän sanoilleen, niin huolissaan kuin hän muuten niistä olikin.

— Älkää Herran nimessä! — sanoi hän heille kerta toisensa perästä. — Jos Helge kuulee, haavoitatte häntä pahemmin kuin Maija!

Mutta kun tytöt todella vähän vaikenivat, oli ikäänkuin Greeta olisi kaivannut jotakin. Tuntui omituista lepoa, jopa lohdutusta siitä, että kerran kuuli edes jonkunkin suun Maijaa haukkuvan. Kaikki minkä Greeta oli suurin ponnistuksin väkipakolla painanut itsessään tukehduksiin, ensin Helgen tähden ja sitten Herran tähden, se nyt pulpahti aivan kevyesti korvin kuuluviin toisten suiden kautta. Voi, voi, jos hän olisi yhtynyt tyttöjen puheisiin, toki hän olisi voinut paljon mehukkaammin ja enemmän kertoa Maijan metkuista! Erittäinkin yksi navettahistoria synnytti niin kovan halun, että ihan jo pyöri tuossa kielen päässä. Ja olisihan hän voinut kertoa sen niin hiljaa kuiskuttamalla, ettei Helge olisi kuullut edes kuiskuteltavan. Mutta hän teki kenenkään huomaamatta asiaa keittiöön, jossa ei ollut lamppua, ja täällä hän istui nukkuvan Titan viereen vuoteen laidalle ja pani kätensä ristiin. Ja kun ummistettujen silmäluomien pimeys tuli huoneen pimeyden lisäksi, tuntui ettei asia olisi parantunut, vaikka olisi kuinkakin hiljaa kuiskuttanut, koska Herran mielestä Helgen onni vaati, että Maijaa todella rakastettiin, eikä vain valehdeltu rakastettavan.

Sen vuoksi, kun tytöt yltyivät uudelleen panettelemaan, tuli Greeta keittiöstä ja sanoi sydämensä pohjasta asti tosissaan:

— Älkää Herran nimessä! Älkää Herran nimessä, sanon minä teille! Tämä ei lopu hyvään!

Silloin tytöt lakkasivat puhumasta, sammuttivat lampun ja pian nukkuivat kaikki.

Helge ei nukkunut. Hän oli kuullut tyttöjen kuiskuttelevan seinän takana, mutta ei voinut erottaa mitä kuiskailtiin. Että Maijasta oli kysymys, eikä missään leppeässä mielessä, senhän saattoi arvata, sillä jos heillä olisi ollut kehuttavaa, niin sen olisivat huutaneet Helgen mieliksi vaikka seinän läpi. Mutta tämä kuiskutus se viilsi Helgen mieltä kipeästi kuin olisi hänen ruumiistansa jäseniä irti leikattu. Niinkuin olisi sahattu halki, pitkinpuuta. Oli niinkuin sisaret olisivat tehneet sopimusta yhteisestä vihamielisyydestä Maijaa vastaan. Sillä miten on keskenään sanottu, siten on keskenään sidottu. Oli niinkuin sisaret olisivat näin kuiskutellessaan purjehtineet pois veneellä, joka ei koskaan palaa. Välimatka pitenee ja Helge seisoo yksin rannalla. Jos he sentään olisivat tienneet, kuinka katkeraa se ainiaaksi heistä jääminen on! Mutta tulossa oli armoton, kamala jompikumpi. Sisaret tai Maija, ei kumpaakin yhdessä. Ja kuitenkin tuo "yhdessä" oli ainoa elämisen mahdollisuus. Eikä se ollut ainoa mahdollisuus vain siksi, että sisarista eroaminen tuntui yhtä kipeältä kuin omien jäsenten irti repiminen, vaan siksi, että Koivikko todella oli yhteinen, sanoipa äiti kuinka moneen kertaan tahansa: sinunhan tämä on, ja vaikkapa sisaretkin olisivat vahvistaneet: sinun se on. Omassa tunnossa se oli yhteinen. Ja siis oli sisarten lähtö samaa kuin karkoittaa heidät heidän kodistaan.

Kuiskutusten vaiettua Helge johtui ajattelemaan Maijaa. Sillä jos Koivikko oli yhteinen, niin se taas oli samaa kuin Maijan karkoittaminen kodistaan. Jos hän, Helge, sanoo Maijalle huomenna: kuuleppas Maija, Koivikko on yhteinen ja sinun tulee jakaa emännyyttä sisarten kanssa, niin Maija lähtee kohta. Ja silloin on elämä hirsipuuta. Mutta olkoon vaikka hirsipuuta. Jos se on sanottava, niin se sanotaan. Maija ajattelee: sinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi. Sitä Helge ei ollut ikinä tarkoittanut. Ja tämä ajatus se tahtoi tehdä hirsipuunkin mahdottomaksi. Sillä kuolla ja jättää Maija sellaiseen luuloon oli mahdotonta. Kuolla oli mahdollista vain jos asia siten hautautuu. Mutta kuoleman jälkeen voi syntyä omistusriitoja, ja Maija voi ajatella, että Helge olisi tarkoittanut häntä pettää.

Maija luhdissansa oli hänkin tänä yönä vähän synkissä ajatuksissa, jopa hiukan itkeä tihruutti. Mutta ei suinkaan siksi, että olisi katunut päivän tapauksia, vaan ainoastaan siksi, että Helge ei ollut hänen vieressään ja että tämän asian saattoi selittää ensimmäiseksi riidaksi heidän välillään. Miksi Helge, kun sen vielä oli vilukin, ei sanonut maata mennessään: Maija, tule sinäkin kamariin nukkumaan. Se se itketti. Mutta tyttöjen suhteen Maija päinvastoin arveli menetelleensä niinkuin oli pitänytkin. Sillä ellei kohta pääse päälle, niin pian joutuu alle. Ja ellei noita sisaria saa eroon Koivikosta, niin Helge kuolee. Olihan se poika käynyt laihaksi kuin nälkäkurki ja laihtui laihtumistaan tässä ristitulessa. Taas täytyi itkeä. Kuolee se, ihan varmaan kuolee, jos ne jäävät Koivikolle ja ellei Helge saa iloita Maijan kanssa kahden.

Mutta ajatteli Maija muutakin kuin vain Helgeä, nimittäin ajatteli pikku Helgeä, jonka hän jo varmasti tiesi itsessään elävän. Ja sen asian ilmoittamisesta Helgelle hän toivoi Helgen ainakin ilostuvan niin, että alkaa lihoa. Kun ne sisaret saisi vain ensin lähtemään, niin Maija kohta ilmoittaisi. Sillä muuten voisi käydä niin, että Maija makaisi luhdissa ja Helge iloitsisi uutisesta sisarien kanssa tuvassa.

Tänä yönä Maija myöskin uneksi.

Hän oli kulkevinaan Koivikon pihalla, pikku Helge sylissä, ja osottavinaan lapselleen tuulessa heiluvia päivänkakkaroita. Silloin tulivat sisaret — niitä oli kolme, sillä Titta ei ollut mukana — tulivat ja sanoivat: pois täältä, sinä saat kulkea vain aitan puolella pihaa, asunnon puoli on meidän.

Itkien herättyään tästä järkyttävästä unesta Maija rupesi ajattelemaan, että mitä kummaa se isäntä olikaan tarkoittanut, kun oli sanonut Koivikon olevan Helgen nimissä, mutta että se peru — peru — oli tainnut jäädä tekemättä, ja vielä että "jakamattomassa pesässä?"

Unen kauhea kuva ei mennyt hänen ajatuksistaan ja rupesi tuntumaan, että jospa tuosta perusta sittenkin voi paisua asia unen ennustamassa mielessä. Kuka ne tietää? Helge kuolee, sisaret valtaavat Koivikon ja Maija saa lähteä lapsi sylissä mierontielle.

Näistä kuohuttavista mietteistä oli seurauksena, että Maija eräänä toripäivänä meni jälleen isännän puheille.

Hän oli lähtenyt niin varhain aamusella, että torilta palatessa isäntä ei ollutkaan ikkunassa kahville vinkuttamassa. Mutta Maija meni sentäänkin sisälle, ja isäntä oli hyvillään hänen tulostaan. Kahvikin oli hänellä jo sumpin kiehumisessa asti.

Kun Maija kuitenkin jo ennen kahvinjuontia otti jälleen samat peruasiat esille, kysyen mitä isäntä oli niillä oikein tarkoittanut, rupesi tämä niin perinpohjaisesti haukottelemaan, että puheesta ei tahtonut tulla mitään. Kaksi sanaa sanoi, ja sitten taas avasi suunsa haukotuksille, taas kaksi ja taas auki. Ja kun leuat vihdoin loksahtivat kiinni, oli puhumisen halu peräti mennyt.

Vasta kunnon kahvin hörpättyänsä isäntä Maijan uudistettujen kysymysten johdosta otti vauhtia pitempään lausuntoon, sanoen, että jos ei laillista perinnönjakoa ole tapahtunut Nyholmi vainajan jälkeen, niin eivätköhän perilliset voine vaatia osaansa Koivikostakin?

Maija alkoi vähän huojuttaa itseään edestakaisin ja hieroi sormellaan penkkiä, sitä tekoaan itse katsoen. Hän ei ymmärtänyt mitään. Kun kerran Koivikko oli Helgen nimiin kirjoitettu!

Isäntä näki Maijan joutuneen kovin mietteisiin ja sanoi lohdutukseksi:

— Mutta eiköhän Helgen olisi hyvä, kun hän tuntuu käyvän heikoksi — kauanko eläneekään — eiköhän Helgen olisi hyvä kirjoittaa keskinäistä testamenttia, niinkauan kuin rintaperillisestä ei ollut tietoa.

— Jaa testamenttia? — kysyi Maija vilkkaasti.

Isäntä sanoi melkein huutaen:

— Niin semmoista paperia, meinaten, että jos toinen aviopuolisoista kuolee, niin kaikki jää jälkeen elävän omaksi.

Tämä ehdotus oli aivan erinomaisesti Maijan mieleen. Hän oli jo pystyssä ja hyvästeli.

— Kyllähän Helge sellaisen paperin osaa kirjoittaa, — sanoi isäntä tullen eteiseen ja puhuen portailta.

Maija sanoi mennessään jo veräjällä:

— Etteikö! Se poika kirjoittaa vaikka mimmoisen paperin. Voi, voi … sillä on laatikot täynnä kirjoituksia, kirjoittaa se vaikka toisenkin edestä.

Maija kulki vinhasti kotia ja kulkiessaan toisteli itsekseen isännän sanoja. Mitä testamentti oli, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ei vain oikein ymmärtänyt mitä oli keskimmäinen testamentti, jommoiseksi keskinäinen oli hänen toistellessaan mennyt, eikä myöskään sitä, miksi ei saanut olla tietoa rintaperillisestä, eli siis siitä lapsesta, jota Maija kantoi. Onneksi hän ei ollut Helgelle kertonut. Mutta vaikkei hänen päältään vielä mitään näkynyt, saattoi tämä testamenttiasia siis olla kylläkin kiireellinen.

Maija meni suoraa päätä Helgen luo kamariin.

Helge istui kirjoittamassa huutokauppatilejä.

No nythän se sen yhteenmenoon kirjoittaakin, — ajatteli Maija. — Kun ei se vaan tekeytyisi tyhmäksi, niinkuin se välistä teki, Maijan esittäessä oudompia asioita.

Maija siis nyt esitti testamenttiasian, jonka välttämättömyyttä ja kiireellisyyttä hänen tosin oli vaikea todistaa senvuoksi, ettei Helgellä isännän puheen mukaan saanut olla tietoa lapsesta ja koko asia oli Maijan arvelun mukaan välttämätön juuri lapsen tähden. Todistelemiseen olisi kylläkin ollut aikaa, sillä Helge alkoi kohta tarkkaan kuunnella Maijan puhetta ja vielä Maijan lopetettuakin piti pitkää väliaikaa.

— No alappas kirjoittaa, — sanoi Maija.

Silloin Helge sanoi painaen kätensä pöytään:

— Sitä en minä sentään kirjoita.

Ja hän sanoi sen heidän välisissä oloissaan niin oudon päättävästi, että Maija ällistyi ja häntä pyrki oikein naurattamaan. Oho poika, — ajatteli Maija, — ja sanoi Helgen ääntä matkien ja räpyttäen silmiänsä niinkuin ainakin kun häntä nauratti:

— Vai sitä sinä et sentään kirjoita?

Helge piti taas väliaikaa, sitten nousi ja käsi vielä papereilla sanoin hirmuisen totisena:

— En. En, vaikka lähtisit.

Nyt ei Maijaa enää naurattanut. — Lähtisit?! — Helgekö se tuon todella oli sanonut? Lähtisit! Ei kaiketi tästä huoneesta, vaan tykkänään lähtisit Koivikolta. Jos edes Maija olisi sanonut: ellet kirjoita, niin lähden, mutta nyt Helge sanoi valmiiksi: lähde vaan, en kirjoita. Ei mutta, ei mutta, käskee lähtemään Koivikosta!

Ja nopeammin kuin salama välähtää, heräsi Maijalla aate, joka pyrki jyrinänä purkautumaan. Mutta hän ei ruvennut jyrisemään, vaan sanoi hitaasti ja aivan hiljaa kuin viaton lapsi:

— No, jospa sitten lähtisinkin.

Kauan oli Maija jo ajatellut, että pitäisi käydä Tampereen puolella äitiä katsomassa, koskapa täällä Koivikolla oli niin paljon väkeä, ettei ollut ajattelemistakaan saada äitiä sijoitetuksi edes lyhyen käynnin ajaksi. Ja äidin luona käymistä oli Maija viivytellyt vain pelosta, että hänen poissaollessaan sisaret ottavat koko vallan käsiinsä ja aivan pesiytyvät, ja silloinhan Helge lakastuu kuin nurmen kukka syksyllä, tai kuolee tykkänään. Mutta nythän tämä somasti kävi. Helge itse käski lähtemään. Koetelkoon siis vaan olla ilman Maijaa. Saadaanpas nähdä! Eikä tullakaan takaisin ennenkuin pyytää, ei vaikka! Sisaret pitää olla poissa ja testamentti kirjoitettuna, ennenkuin tullaan.

— Jaha, jaha, — sanoi Maija, lähdetään, lähdetään.

Ja meni ulos kamarista.

Helge seisoi kuin patsas.