HELGE PERHEEN PÄÄNÄ.

Hautajaisten päätyttyä ja kaukaa tulleiden sukulaisten lähdettyä paistoi ilta-aurinko tavattoman kirkkaasti tyhjentyneisiin pikku huoneisiin ja kahden kulmakkain olevan ikkunan läpi säteet lankesivat Greetan kukkiviin georgiineihin. Kun Greeta, vielä mustassa silkkihameessa, avopäin, liina niskassa seisoi pihalla ja näki tyhjän huoneen läpi tulevan lämpimän iltapaisteen, huokasi hän syvään. Sehän kuului kyllä asiaankin tämmöisessä elämänkäänteessä, mutta ei hän voinut olla merkille panematta, että tuo huokaus teki hänelle niin sanomattoman hyvää. Illan tyyneyskö sen sai aikaan, lämmin iltatuuliko hänen puolikaljulle päälaelleen, vai sekö, että aurinko paistoi huoneen läpi, kirkastaen kultaiseksi hienon tomun, paistoi, vaikka Andersia ei enää ollut, paistoi ja hänen ihmeekseen jatkoi elämää ilmankin Andersia. Illastaessa he olivat pöydässä toisessa järjestyksessä ja istuivat hyvin totisina sanaakaan virkkamatta.

Vielä kolmantena päivänä hautajaisten jälkeen he illastelivat pöydän ääressä yhtä totisina. Kummalta vaan tuntui, että Helge istui isän paikalla ja he muut oudon väljällä toisistaan.

Mutta samassa keskimmäinen tytöistä rupesi kova leipämukula ja kuuma peruna suussa jotakin sanomaan, jolloin muut tytöt, ja äitikin, saamatta selvää hänen puheestaan, alkoivat tuolle asialle nauraa. Ruuan aikana naureskeleminen tuli varmaan ensi kerran kysymykseen tässä tuvassa. Ja he muuttuivatkin äkkiä jälleen totisiksi. Kun nuorin tytöistä, aterian päättyessä, vielä päästi kuuluviin turhaan pidätetyn nauruntyrskähdyksen, ei äiti sitä enää hyväksynyt, vaan sanoi, että joko nauramasta tai syömästä oli herettävä. Mutta hänen kantaessaan perunakuppia pois, saattoi pyöristyneistä poskipäistä huomata hänenkin hymyilevän.

Ennen maatapanoa he vielä menivät pihalle vilvoittelemaan. Sitäkään ei ennen ollut tapahtunut. Äiti istui kaivonkannella, koivunoksien alla, ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi vuosien kuluttua palannut kotimäelle ja tunnustellut sen rakkaita nurkkia. Helge hyppäsi piloillaan käsin kiinni alimpaan koivunoksaan koettaakseen kestikö se muka miehenpainoa. Tytöistä toiset hajosivat sinne tänne ja olivat piilosilla katajain takana, toiset menivät soutelemaan järvelle. Ja kukin tuli ja meni milloin tahtoi, ja pani maata ja heräsi milloin tahtoi, jopa lauleskeli hyvässä aamuvireessä, sai sunnuntaisin poiketa kylään, viipyä siellä, ja tulla takaisin illallista keittävän äidin luo, joka tosin torui, mutta aina vain ikäänkuin isän muistosta, ei milloinkaan todella itse.

Sanalla sanoen, heidät täytti vapauden ja onnen hurma, jommoista he eivät olleet aavistaneet elämässä olevankaan. Mitä ihmeellisiä aikeita ja ajatuksia alkoikaan nuorissa herätä, toinen toistaan rajumpina.

Mutta elämä tahtoo usein toista kuin ihminen luulee, — täytyi Greetan heille sanoa. Ja pian nähtiin se sana todeksi.

Perunkirjoitusta alettaessa Andersin kuoleman johdosta saapui emätalon uusi omistajakin tilaisuuteen, kutsumatta, käskemättä.

Kahvit juotuaan ja rykäistyään hän ilmoitti aikovansa myydä tämän niemen vieraisiin käsiin, mutta tunnusti asunnon ja muut rakennukset kuuluviksi Andersin perheelle ja sanoi senvuoksi tulleensa perillisten kanssa neuvottelemaan, miten asia oli järjestettävä, tahtoivatko he hajoittaa ja siirtää rakennuksensa jonnekin muuanne vai olisivatko suostuvaiset myymään ne kohtuhinnasta hänelle.

Andersin lapset ja kaksi vierasmiestä istuivat piirissä isännän ympärillä, joka oli istuutunut erilleen pöydän ääreen. Lapset vilkuivat toisiinsa nolosti naurahdellen, sillä he eivät tätä puhetta oikein ymmärtäneet, ennen kuin Helge selitti äidille ruotsiksi. Eikö tämä niemi rakennuksineen ollut heidän ikiomansa? Miten isäntä saattoi noin puhua?

Greeta sanoi huolimattomasti huokaisten:

— Niemi on kirjoitettu meille elinajaksemme.

Ja meni kaapille ja otti lukitusta laatikosta esille kellastuneen paperikäärön ja pani sen pöydälle isännän eteen.

Paperi pöytäkirjoineen ei tahtonut kääreestä oijeta, ja kun isäntä oikaisi väkipakolla, meni ensimmäinen lehti vanhuuttaan palasiksi. He nauroivat kaikki kohteliaasti peittääkseen riidan mahdollisuuksia, ja yhtyivät isännän kanssa leikinlaskuun murtuneen paperin johdosta.

Pääpaperi pysyi sentään ehjänä.

Se oli ruotsia ja isäntä pyysi Helgen lukemaan.

Helge otti paperin käsiinsä asiantuntijan tavoin, naurahti ja rupesi nopeasti lukemaan, niinkuin olisi tehnyt jotakin tarpeetonta, vain toisen mieliksi.

Mutta hän pysähtyi äkkiä ja kävi totiseksi. Saattoi selvästi nähdä, että veri pakeni hänen kasvoistaan ja kalvenneet huulet hiukan värähtelivät. Hän luki itsekseen vielä toisen kerran, sitten nousi ja pannen paperin pöydälle sanoi ruotsiksi äidille:

— Mies on oikeassa. Paperissa ei ole mitään oikeuksia pidätetty leskelle eikä lapsille.

Nyt vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat myöskin toiset sisarukset.

Mutta Greeta sanoi kohta huoaten ja ikäänkuin Andersiaan lasten edessä puolustaakseen:

— Isä ei kaiketi uskonut minun elävän hänen jälkeensä.

Helge sanoi vihaisesti:

— Hän uskoi kiviaitoihinsa, johan minä puhuin hänelle, vanha tyhmyri! Siinä se nyt oli. — Ja Helge murahti itsekseen pahasti.

Sitten hän jälleen istuutui, naurahti kohteliaasti ja sanoi isännälle:

— En minä vielä tiedä, mihin nämä höskät korjataan.

— No, no, sanoi isäntä hikeä kuivaten — laillinen muuttoaika teillä on. Ei laittomuuksia mitään. — Mutta onpa tänään pistävä lämmin. Sade tulee.

Ja juotuaan vielä kupillisen kuumaa kahvia isäntä lähti. Samoin vieraatmiehet, sillä perunkirjoitus keskeytyi.

Tämä oli ensimmäinen taakka, jonka elämä oli iskenyt viattomille hartioille. Tuossa on, kantakaa. Se oli raskaampaa kuin mitä he itse olivat osanneet omille hartioilleen tähän asti nostaa, Helgekään, joka jo oli kanniskellut tynnyrinvetäviä jauhosäkkejä myllyltä kotia eikä perille päästyä kuitenkaan huohottanut. Mutta elämällä onkin tiedossa toiset hartiat kuin ne, joilla vain jauhosäkkejä tai vastavirutettua pyykkivasullista rannasta vastamäkeen kannetaan, — sanoi Greeta. — Ja niiden hartiain kestävyyttä se aina kovin koettelee.

Koko perhe laihtui yhden ainoan viikon varrella, tyttöjen hameet kävivät väljiksi ja Helgen oli puhkaistava uusi läpi remmiinsä.

Tytöt supsuttelivat keskenään aikeistansa, sillä eihän nyt voinut olla edessä muu kuin etsiä palveluspaikkoja, ja he supattelivat vain siitä, minne mikin hakeutuisi. Kankaanteot, kutomiset ja kehruut jäivät.

Greeta kuljeskeli, tapansa mukaan avopäin, verkalleen ja mietteissään pihamaalla. Hän joutui usein kauemmaskin, missä tuskin muisti milloinkaan ennen käyneensä. Mutta kiviaita tuli lopulta aina vastaan ja sitä hän seurasi. Seurasi ja itki, kun ajatteli, miten Anders oli kolmenkymmenen vuoden aikana sitä sommitellut, — ja nyt sanottiin kaiken olleen pelkkää tyhmyyttä! Vieläpä niin, että Helge oli melkein kironnut. Häntä itketti Andersin muiston tähden. Koko ikänsä raastaa, kaivaa, sommittelee, selkä köyrynä palaa työstä, suonet ohimoissa jyskyttäen, ja sitten olikin kaikki tyhmyyttä! Kun vain katsoi noihin sammaltuneisiin kiviin — ja niihin hän katsoi yhä ja yhä — tulivat kyynelet tulvanaan hänen silmistään ja kasvot vääntyivät niin että hänen täytyi niitä käsillään likistää.

Tyhmyyttä! — Anders raukka.

Pahempi vielä oli, että tuo ajatus tuntui joskus ikäänkuin alkaneen huojuttaa hänen oman elämänsä perustuksia, hänen uskoansa, jota hän oli tähän asti pitänyt kalliotakin kiinteämpänä. Onneksi oli Anders kuollut tietämättä mistään pettymyksistä. Mutta mistä synnistä saattoi tämä kohtalo olla rangaistuksena jälkeenjääneille? Greeta ajatteli ympäri päänsä. Hän istui valkoiselle kaskikivelle, kääntyneenä järvelle päin, josta lounainen iltatuuli leyhytteli vedenhajua metsäisen pihkan sekaan. Ja laulurastas jo luirutteli. Silloin hänelle asia selvisi.

Päättävästi hän nousi, nosti niskasta liinan päälaelle, sitoi solmuun leuan alle ja lähti risuissa kompastellen nopeasti kotiin päin.

Tytöt olivat tuvassa iltakeitosta odottamassa ja perunavesi jo kiehui, kun hän tuli. He alkoivat pilailla, että onko se äitikin jo käynyt kyläilemässä. Mutta Greeta oli niin totisen ja ankaran näköinen, että he kohta kaikki vaikenivat eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan. Tästä Greetan ankaruus vain yltyi.

— Missä Helge on? — hän kysyi lyhyeen.

Tytöt seisoivat rivissä kuin sotamiehet, vain vilkaisivat toisiinsa eikä yksikään vastannut. Äiti sanoi:

— Syömään ei ruveta ennenkuin Helge on kotona, vaikka yöhön menisi.

Samassa Helge astui sisään erinomaisen reippaasti ja oli jotakin sanomaisillaan. Mutta huomattuaan tyttöjen pelästyneet ilmeet hän jäi, käsi lakinnaulassa, heihin töllistämään.

Greeta sanoi:

— Helge lukekoon Pyhästä Raamatusta, ennenkuin käymme ruualle.

Helgen ällistynyt suunaukeneminen sai nuorimman tytön painamaan tiukkaan esiliinansa vasten huulia, ettei olisi taas sopimattomasti tyrskähtänyt.

— Mitä se hyödyttäisi? [Hän sanoi ruotsiksi: "Va' sku' de' tjäna till."] — sanoi Helge.

Tyttöjen suihin mutkiutui Helgen halveksiva ilme.

— Sitä älköön ihminen milloinkaan kysykö, — sanoi äiti ankarasti.

Helge kääntyi poispäin ja viivytellen kumartui ovensuussa saappaitansa kaapustamaan.

Mutta äiti oli asettanut penkin ja tuolit pöydän ympärille, avannut raamatun leväälleen Daniel profeetan kohdalta ja seisoi nyt liikahtamatta paikaltaan, käsi lehdellä, poikaansa päin kääntyneenä, niin ankarana ja niin kauan, että Helgen täytyi kuin täytyikin vihdoin kulkea tyttörintaman ohi pöydän ääreen.

Tytöt katsoivat jalkoihinsa, että hänen surkea noloutensa ei lisääntyisi näkymisestä.

Kun Helge jo istui raamatun edessä, käänsi äiti ankaran katseensa tyttöihin, jolloin nämä riensivät nuolena pöydän ääreen ja panivat kohta kätensä ristiin.

Nolouttaan peittääkseen Helge alkoi lukea sellaisella äänellä kuin olisi vain sanomalehteä lukenut, mutta "Herra" sanan taaja toistuminen otti äkkiä hymyn hänen huuliltaan ja pakotti lukemaan hartaammin ja hitaammin. Ilmeisesti hän nyt seurasi lukemansa sisällystä.

Pyhässä Kirjassa kerrottiin kauniisti ja voimakkaasti, kuinka Herra tekee suuria ihmeitä ja villin leijonankin kidasta pelastaa sen miehen, joka Häneen turvaa.

Helgen ääni alkoi yhä enemmän muistuttaa isän venyttävää lukuääntä, joten tilanne alkoi muodostua jo piristävän juhlalliseksi. Tytöt pidättivät henkeänsä ja heidän kaikki jäsenensä olivat sellaisessa jännityksessä kuin ennen hyppäystä jonkin hengenvaarallisen kuilun ylitse. Siinähän istui isä ilmielävänä, melkein lapseksi nuortuneena. Oli kuin Helge olisi nyt paneutunut siihen uomaan, jonka isä oli elämällään uurtanut ja hänen jatkettavakseen auki jättänyt. Suonetkin Helgen ohimoissa samalla tavalla näyttäytyivät ja ääni oli jo ihan isän ääni ja isän lukutapa, ilman eroitusta vähääkään.

Varmaan Helge itsekin tämän ihmeellisen muuntumisensa itsessään tunsi. Siinä juhlallisuudessa hänen kalvenneet huulensa värähtelivät, mutta poskipäihin oli noussut hehkuvat punatäplät.

Ja tyttöjen poskipäihin nousi aivan samanlaiset punatäplät.

Tilanne kärjistyi huippuunsa, kun Helge, luettuaan loppuun, kumarsi odottamatta otsansa ristittyjen käsiensä päälle. Tytöt äidin esimerkkiä seuraten nostivat kätensä silmille.

Greeta luki vielä isämeidän rukouksen. Ja tytöt toinen toisensa jälkeen nostivat kätensä uudelleen silmille.

Senjälkeen Greeta voitokkaana huokasi tavallisen huokauksensa, meni pankon ääreen ja kantoi höyryävät perunat pöytään.

Ja jännitys laukesi vähemmälle.

Vaikka Helge selvästi tunsikin, että hän oli nyt ottanut isän tehtävät hartioilleen, ja tiesi, ettei tästä lähtien illastettaisi ennenkuin hän oli raamattua lukenut, oli hän kuitenkin sitä mieltä, että sopivaa puhelemista ruuan aikana ei tarvinnut perheen jäseneltä kieltää. Ja heti ottaakseen tämän uuden tavan käytäntöön hän alkoi itse puhua.

Äitikään ei näyttänyt olevan sitä vastaan näin juhlallisten alkajaisten jälkeen.

Helge kertoi nyt, minkä oli jo kohta tupaan tullessaan aikonut kertoa, nimittäin, että hänen astellessaan talon ohi isäntä oli huutanut häntä kujasta sisälle, istuttanut peräpenkille, juottanut hyvää kaljaa, tarinoinut, ja sitten lähtiessä sanonut kätellen porstuan pimeässä: "joutaisihan minulta maata teille sen verran kuin sitä tarvitsette, annan minä vaikka tuon koivikon pellon päästä, jos sinne halunnette muuttaa." Niin olivat hänen sanansa: "annan minä vaikka tuon koivikon", toisti Helge, vaikeni ja alas katsoen jatkoi yksivakaana syömistään, joten hänen eleistään ei voitu mitenkään päättää, mitä mieltä hän omasta kohdastaan oli.

Greeta tosin vain huokasi, mutta hänen silmänsä vilkaisivat ympäri huonetta katonrajaa myöten ja niistä välähti juhlallisen ylväs ilo.

Sen mahdollisuuden vuoksi, että Helge kenties mielessään halveksi tarjousta, sanoivat tytötkin halveksien: "Pyh!"

Se merkitsi, ettei tätä armasta kotimäkeä sentään mokomiin koivikkoihin vaiheteta. Mutta he sanoivat sen ilosta naurahtaen ja heidän poskensa olivat pyöristyneet.

Sen koommin ei asiasta syönnin aikana enää puhuttu, ja kun se kuitenkin yksin oli sydämellä, ei puhuttu mitään koko iltana. Helgestä ei päässyt mihinkään selvyyteen. Epätietoisena ja hajasydämin paneutui perhe maata.

Mutta jo aamusta oli Helge kadonnut kotoa. Oli nähty menevän kanki olalla mäen alarinnettä pelloille päin, oli selvä minne. Tytöt hiipivät toinen toisensa jälkeen samaa tietä koivikkoa tarkastamaan. Siellä Helge jyskytteli kankea maahan monesta kohden ja tytöt arvasivat pensaista katsellen, että hän tutkii maaperän laatua ja iloitsivat. Mutta mitä hän sitten alkoi tehdä alempana lehdikossa, sitä ei voinut ymmärtää. Ja se näytti niin hassulta, että joku tytöistä rupesi hihittämään. Vanhempi rypisti silloin silmäkulmansa ja pui hänelle nyrkkiä pensaan takaa, jolloin toinen sai esiliinan avulla naurunsa tukahtumaan.

Helge käveli kompuroiden kumarassa, kätten selät vasten polvia, nyrkeissään pajuvesan haarat, joiden yhteinen tyvi letkotti ilmassa. Tyvi näytti nousevan yhä pystympään, kunnes vihdoin löi Helgeä nenään. Tuo sai tytöt uudelleen tyrskähtämään. Vanhempi kääntyi nyt vihaisena heihin päin ja äänettömästi hakkaavilla suunliikkeillä ilmaisi heille mitä aikoi sanoa:

— Se kat-soo kai-von paik-kaa! Ettekö sitä ymmärrä.

Helge oli jo tytöt huomannut, ja kun virpi löi häntä nenään, oikaisi hän itsensä ja huusi heille:

— Tässä on vesisuoni!

Ja hän löi kangella suoraan maahan ja upotettuaan metrin syvyyteen nosti sen saviliejuisena ylös ja osoitteli tytöille, jotka sykkivin sydämin kokoontuivat hänen ympärilleen.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, että Helge oli valinnut heille uuden asuinsijan.

Tuolla näkyi jo äitikin tulevan piennarpolkua myöten. Hänellä oli huivi taas niskassa, toinen kyynäspää toisen käden varassa, ja sormet hypistelivät huulia. Tietysti hän tultuaan huokaili, mutta selvää hymyn kutkua tuntui silmissä ja suupielissä. Tyytyväisyydestäpä hän tavallisesti huokailikin.

Mäki oli pitkärunkoista koivikkoa, ja alavammilla paikoilla sanoi Helge olevan hyvää uudismaata. Siinä perhe kuherteli puoleen päivään, lämpimissä auringon säteissä, ja pian tytöillä oli kaikki selvänä: mihin kohti asumus rakennettiin, missä oli saunanpaikka, missä navetan sija, missä aitan, missä perunakuopan, missä minkin ulkohuoneen. Jokaisella oli jo oma lempipaikkansa ja lempiajatuksensa. — "Ja tässä … ja tähän … ja tuonne" … huutelivat he kilvan, hyppien ehdotuksineen ja iloineen paikasta toiseen. Ja Helge se — osittain kyllä voimiensakin näytteeksi — jo koetteli kankensa kärjellä liikkuivatko maakivet, jotka hän sanoi aikovansa vierittää kivijalaksi — syksympänä.

Eipä sen päivän iltana vanhan Andersin tuvassa puheenainetta puuttunut, ei edes ehtoollistakaan syötäessä.

Ennen maatapanoa Helge sentään lausui totisena ja tärkeänä:

— Mutta sanokaapa minkä vuoksi luulette isännän puhuneen minulle tästä asiasta porstuan pimeässä eikä tuvassa muiden kuullen?

Sepä oli vasta kysymysten kysymys tytöille. Hekin tulivat totisiksi ja alkoivat arvoitella.

Mutta äiti sanoi kohta:

— Arvatenkaan se kunnon mies ei halunnut hyvistä töistään huutaa koko maailmalle. Sillä niin on kunniallisten ihmisten joukossa, että vasen käsi älköön tietäkö mitä oikea tekee.

— Ehei, pikku äiti nupukka, — sanoi Helge varmasti naurahtaen, — ei se niinpäin ole, vaan nuo suomalaiset ovat viekasta väkeä, jotka aina antavat voidakseen ottaa enemmän.

Greeta sanoi tähän:

— Mistä Helge sellaisiin päätelmiin on jo ehtinyt tulla? Sinun isäsi karttoi suomalaisia, se on totta, niinkuin jo isoisäsikin heitä vihasi, mutta minä en soisi sinun sitä tekevän, sillä tuleehan meidän, pyhää sanaa seuraten, rakastaa vihollistammekin, saati sitä naapuria, joka on meille maan antanut.

Helge ei olisi tähän vastannut oikeastaan mitään, koska äiti oli katsonut hyväksi mennä sellaisiin korkeuksiin. Mutta kaikkien tyttöjen silmät olivat kiinteästi keskittyneet häneen aivankuin olisi heissä kauan kytenyt kysymys nyt leimahtanut polttavaan liekkiin. Eikä Helge senvuoksi voinut enää vaietakaan. Hän sanoi:

— Onhan se kyllä kaunista, mitä äiti puhuu, ja joka sille sanalle rakentaa, se rakentaa kalliolle. Mutta jos me tekisimme hänen maastaan veropäiviä ja aitaisimme sen korkeilla kiviaidoilla, niinkuin isä tämän maan, ja jos vuosien kuluessa saisimme vaikka viinitarhat talomme ympärillä kukoistamaan, ja isäntä tulisi eräänä päivänä ja sanoisi meille: "tämä on ylen kaunista ja aika on tullut minun myydä näin nätti paratiisi", emmekö silloin olisi sentäänkin hiekalle rakentaneet?

Helgen ihmeteltävän viisas puheenkäänne sai Greetan niin hämilleen, että hän punastui, ja pystymättä sanallakaan vastaamaan jäi vain nolona pyyhkielemään kädellään turhanpäiten muruja pöydältä.

Tyttöjen parvessa syntyi suuri levottomuus jo rakkaaksi tulleen ajatuksen horjuessa, ja yksi heistä uskalsi tokaista vastaväitteenä:

— Ottaa kun saa.

Helge sanoi:

— Ottaa, ottaa, ottaa niinkin, mutta ei ilmaiseksi. Vaan me ostamme sen maan.

Ja tytöt huusivat riemuissaan:

— Me ostamme sen maan!

Nyt oli Greeta taas jo ylpeä Helgestään, mutta sen salaamiseksi hän vain syvään huokaisten sanoi hiljaisesti:

— Jos ostamaan, niin milläpä rahoilla rakennukset siirretään ja millä voimilla ne uudestaan pystytetään?

Helge oikaisi molemmat kätensä, pani nyrkkiin että nivelet natisi, ravisti käsiään ja puristi sisästään äänen:

— Näillä voimilla.

Silloin äiti heltyi vapisevin huulin sanomaan:

— Minä näen, että sinä Helge poikani pidät omaisistasi yhtä hellää huolta kuin isä vainajasikin. Mutta ellei vihan kaunaa saa sydämestään, niin Jumala tietää onko sekään kylläksi. Totuuden tie ei lopu milloinkaan — ei milloinkaan.

Ja näin sanoen hän otti istuvaa Helgeä kaulasta, painoi poskensa hänen päälakeaan vasten ja sitten toisella kädellä karistaen kyyneleitä silmistään meni liedelle astioita pesemään.

Tyttöjen mielessä oli Helge tämän jälkeen perheen ainoa pää ja ylihuoltaja. Jota Helge kyllä omassakin mielessään oli. Hänellä oli nyt myös tuon lukitun kaappilaatikon avain taskussaan. Välistä hän avasi laatikon, otti papereita ja seteleitä esille, teki joitakin laskelmia ja lukitsi sitten kaiken takaisin. Eikä muut perheenjäsenet enää tietäneet, mitä siellä oli mitä ei.

Maa ostettiin.

Isäntä ihmetteli. Sillä niinkuin muut paikkakuntalaiset niin tämäkin oli ollut sellaisessa käsityksessä, ettei Andersilla ollut kuolemansa jälkeen mitään talletettuna. Olihan perunkirjoituskin saanut tämän vuoksi jäädä kesken, mitään kirjoitettavaa kun ei oikeastaan ollut, vieläpä jäi selvittämättä kysymys, omistako vai talon tukeista huoneetkaan oli alkujaan rakennettu. — Mutta asian oikea laita oli semmoinen, että ukko oli kyllä jättänyt koko joukon rahoja kaapin lukitun laatikon pohjaan ja että niitä vain ei oltu kovin hätäilty kirjoitukseen ilmoittaa, koska kaikilla Nyholmeilla nyt kerta oli sellainen voittamaton vastenmielisyys tuoda koko kylän kuuluviin niin peräti yksityisluontoisia perheasioita, kuin rahat olivat. Mitä ihmeitä kellään syrjäisellä saattoi olla tekemistä siihen, paljonko vai vähänkö heillä oli perhelaatikon pohjassa, ja miten paljon tai kuinka vähän!

Ja kun ei perua kirjoitettu, niin ei mitään perinnönjakoakaan tehty.

Maa ostettiin Helgen nimiin, koska kauppakirja oli siten mukavampi tehdä.

Isäntä oli talon tuvassa, kun Helge astui sisään kahden vieraanmiehen seuraamana.

— Enhän minä tuota tiennyt teillä rahoja olevankaan, sanoi isäntä. — Onko paljonkin?

— On vähän, sanoi Helge.

Isäntä katsoi vuoroin Helgeen ja vuoroin Helgen viisaasti ja sitovasti kirjoittamaan kauppakirjaan, jossa myyntisummalle oli jätetty tilaa isännän täytettäväksi.

— No olkoon sitten niin kuin tahdotte, sanoi hän, ja myi heille maan ikiomaksi niin pienestä kauppasummasta, että heille jäi rahoistaan enemmän kuin toiset puolet vielä rakennusten siirtokustannuksiin. Vieläpä lupasi maanmittarin palkan suorittaa omillaan.

— Möikö se? — kysyi Greeta vuoteesta, kun Helge myöhään illalla tuli punaposkisena isännän tarjoomilta kaupparyypyiltä.

— Möi.

— Enkö sanonut, että hän on hyvä mies, oikein omantunnon mies!

— Sanoitte, äiti. Mutta kyllä hän sen möi sittenkin vain siksi, että hänen omatuntonsa oli paha.

Äidin täytyi naurahtaa. Mutta hän ei kysynyt eikä sanonut enää mitään. Hän ei pystynyt milloinkaan vastaamaan Helgen teräviin sukkeluuksiin, mutta ei myöskään olemaan ylpeilemättä tämän aikaisesta älykkyydestä. Kevyesti kuin partaveitsellä Helge aina sivahutti poikki kaikki langat, jotka hänen eteensä jännitettiin. Se oli kyllä mukavan hauskaakin, mutta jokin siinä sittenkin kaivelutti vanhan äidin mieltä, jokin, jota oli ollut jo Andersissa. Jokin, jokin! Kunpa olisi päässyt itsellensä selvittämään ja sitten Helgelle ilmaisemaan mitä se "jokin" oikeastaan oli!

Tytöt turisivat pitkän aikaa, voimatta nukkua. Kaksi istui polvet leuan alla, paita polvien yli kolmannen vuoteessa ja muut keskenänsä toisessa vuoteessa. Heille oli nyt tullut ihan selväksi, että kun tätä mökkiä aletaan purkaa ja ennenkuin se on siirretty ja uudestaan rakennettu, heidän ei käynyt jääminen yhdessä asumaan jossakin vuokrahuoneessa, vaan heidän oli hakeutuminen palveluspaikkoihin ja säästövaroilla auttaminen uuden yhteisen kodin pystyttämistä. Siitä he nyt uudelleen keskustelivat, minne minkin oli toivo päästä ja miten toinen toiselle paikan toimittaa. Nuorin vain jääköön äitiä auttamaan. Mutta nuorinpa olisikin tahtonut olla samanlainen sankari, joka yhteisen asian vuoksi hankkiutuu niin kamalaan kiipeliin kuin kodistalähtemiseen, umpi vieraiden ja ehkä vielä vieraskielistenkin ihmisten sekaan, kiukkuisten emäntien pideltäväksi. Tietää vaikka veisivät Saksaan ja vaikka lopulta joutuisi Amerikkaankin, niinkuin oli käynyt jo parinkin heidän tuttavistaan. Mitä julmempia tytöt juttelivat sitä enemmän se miellytti nuorinta, ja hänkin olisi tahtonut itselleen syytä, joka sai posket hehkumaan niinkuin vanhemmilla tytöillä. Nämä eivät vain ruvenneet tunnustamaan häntä vertaisekseen, vaan sanoivat hänelle lohdutukseksi: "Tuleehan kerran aika, että me kaikki palaamme takaisin emmekä koskaan enää kodista lähde. Jää sinä vain äidin luo meitä odottamaan. Ja tarvitseehan Helgekin apua."

Äiti se vain huokaili vuoteessaan välistä murheen välistä tyytyväisyyden huokauksia, mutta ei ottanut osaa tyttöjen keskusteluun. Hän odotteli kärsivällisesti nuorinta tyttöään, jonka nukkumasija oli hänen vuoteessaan.

Helge puolestaan sekä kuunteli että ei kuunnellut tyttöjen lörpötyksiä. Hän istui pöydän ääressä hymy huulilla, käänteli paperinlehtiä ja laski seteleitä.

Kun tytöt vihdoin omista laskelmistaan päästyään alkoivat häneltä udella hänen käyntiään isännän puheilla ja kysyivät, paljonko se mies oikeastaan oli maasta ottanut, alkoi Helge, yhä sama hymy huulilla, verkalleen koota papereitaan. Aivan — aivan sama hymy kuin isä vainajalla!

Tämä hänen hymynsä tuntui sanovan:

"Puhukaa te siellä mitä puhutte, mutta tässä istuu mies, joka järjestää asianne niin, ettei teistä yhdenkään tarvitse kotoa lähteä."

Sitten Helge nousi ja viekkaasti tyttöihin katsahtaen ja kulmiensa alta heille silmää iskien heilautti setelitukkoa kädessään ja vastasi:

— Kyllä se isäntä otti juuri niin paljon kuin luuli meillä olevan, ihan tarkkaan niin paljon.

Sanoi, ja lukitsi setelit ja paperit kaappiin.

Pian sen jälkeen olivat kaikki makuulla, ja pimeässä vain sirkka valvoi, mitään mullistuksia aavistamatta, kohta hajoitettavan muurin lämpimissä rakosissa.