MAAILMA LÄHESTYY KOIVIKKOA.

Näistä ajoista vasta kolmantena keväänä Helge sai uuden kodin rakennukset ja laitokset lopulliseen kuntoon, vaikka Greeta ja nuorin sisar muuttivat sinne jo ensimmäisen talven jälkeen.

Tämä koko seutu oli jo Anders vainajan elinaikana paljon muuttunut alkuperäisestä luonteestaan, oltuaan hänen ja Greetan näille maille siirtyessä peräti harvaan asuttua ja vähän viljeltyä metsäseutua.

Mutta jo suuret tukkiajot saivat aikaan melkoista väestön lisääntymistä ja jättivät jälkeensä eri lahtiin kaksikin sahalaitosta, joiden savupiiput näkyivät myöskin erakkoperheen mäelle.

Tosin se pihlaja, jonka Anders oli jättänyt kasvamaan alas piharinteelle, paisui vauhtiin päästyänsä pian niin suureksi puuksi, että latva ylettyi mökistä katsoen yli taivaanrannan ja peittämään piiput alituiseen hänen edessään töröttämästä. Mutta omenapuut, vaikka nekin paksunivat ja vanhenivat, eivät milloinkaan nousseet taivaanrantaa sanottavasti ylemmäksi, koska nuoret, pystyyn kasvavat oksavesat varttuessaan painoivat runko-oksat maata vasten, itse vuorostaan kaareutuakseen alas uusien, niistä pystyyn kasvavien vesojen painosta. Ja niinpä ylimpänä rehottavien pystyvesojen välitse ja ylitsekin näkyi jo uusia tehtaanpiippuja, joiden ylenpalttista pituutta eivät enää mitkään alarinteen puut jaksaneet saavuttaa. Lahden perällä oli sahoja lukuunottamatta nyt jo kolme muuta tehdasta ja neljättä perustettiin. Talviöinä sieltä paistoi Andersin niemelle asti sellainen sähkövaloheijastus, että ruutujen kuvat häämöttivät tuvan peräseinään, eikä aamuyöstä tikkua tarvinnut raapaista ajan arvaamiseksi, sillä tehtaanpillien mörähdykset kuuluivat selvään ja ilmaisivat seinäkellottakin nousuajan.

Näin se maailma oli väkisin tunkeutunut Andersin tupaan kaukaisten torvien törähdyksinä ja sähkön häämöityksenä. Mutta Helgen uutta kotia, joka oli tuuhean koivikon sisällä ja tehtaista pitemmällä, ei maailma lähennyt valon ja äänen välityksellä, vaan lähestyi sentäänkin lähestymistään, tullen oikeata tietä myöten, joka tehtaista käsin luikerteli, ensin järvenrantaa seuraten ja sitten kääntyen kuusikkoon, josta ajettava peltotie jatkui sarkojen halki koivikolle. Näitä teitä maailma tuli Helgeä yhä lähemmäksi. Sillä tehtaiden insinööreille ja pomoille rakenneltiin asumuksia juuri pitkin rantatietä. Ja sitäpaitsi oli näiden seutujen luonnonkauneus tullut yhä laajemmin tunnetuksi, joten pääkaupungista asti oli tulvinut paljon kesävieraita. Nämä kaikki hakivat asuntoja saman kauniimman lahdenpoukaman lähettyvillä ja kilvan ostelivat tai vuokrasivat siitä huvilapalstoja. Viimeinen huvila oli jo kuusikossa asti, toiset kiipesivät mäkiin ja kalliontinteille, niemiin, jopa saariinkin. Mutta kokonainen rivi uusia huviloita, toinen toistaan somempia kasvoi pian sille harjanteelle, jonka alitse tie kulki tehtaille ja joka vietti järvelle päin. Kauniisti luikerteleva tie oli tummain tervaleppäin varjostama.

Tyyninä poutapäivinä tämä tienkohta oli kirjavanaan kaupunkilaisrouvia, helakkapuseroisia neitoja, punaisia päivänvarjoja, vannetta kieputtavia nulikoita, lastenvaunuja. Järvellä souteli naureskelevaa nuorisoa, ja sunnuntaisin työväen torvisoittokunta teki huviretkiä tehtaiden pienillä höyrypursilla, jotka valtavissa proomuissa hinasivat iloista yleisöä.

Mutta öisin, kasteen langettua, kirmastelivat kauniit kaupunginpiiat välähtelevin silmin ja heittelehtivin helmoin huvilatien leppäkujassa, Ja siltä mäeltä, jossa oli ennen ollut Andersin ja Greetan asunto ja jossa nyt oli proviisorin huvila, pidettiin joskus nimipäiväin sattuessa ilotulitustakin, jolloin raketit lensivät suhahtaen korkealle ilmaan, paukahtivat, ja moniväriset tähdet laskeutuivat siunaavana sateena pimeää maata kohden.

Helgeen ei tämä maailman meno paljoakaan vaikuttanut. Hänen ajatuksensa ja työnsä oli sitäpaitsi ollut kaikkineen uuden kodin rakentamisessa, jossa hän nyt jo kolmatta vuotta asui äitinsä ja nuorimman sisarensa kanssa. Isäntä oli antanut luvan siirtää kaikki mahdolliset hyötypensaat, jopa hedelmäpuutkin koivikkomäelle, puutarha oli osapuilleen valmis, paikat rakennuksen jäljiltä tarkasti siistittyinä ja mehiläiskeot etelärinteellä hauskassa rivissä. Myöskin pieni mukulakivistä sommiteltu navetta pahnalatoineen (he saivat pitää lehmää kesälaitumella isännän haassa), vähäinen maasauna, kaivo, halkovaja ja sen päässä soma luhtiaitta olivat kunnossa. Vielä hän vain toisinaan viraapeleikseen naputteli lautoja kiinni runkotelineihin; siitä tuli äidille pieni mankelihuone, äiti kun oli sellaista jo vanhassa kodissa kaivannut.

Paikka oli niin sievä, että joskus kävi herrasväkeäkin sitä katsomassa. Jopa muuan vanhanpuoleinen rouva, joka nosteli silmilleen merkillisiä mustan puikon päässä olevia kultasankaisia laseja, kysyi eikö mökki olisi myytävänä. Rouva sanoi seuralaisilleen jotakin sellaista kuin: tuohan on aivan ideaalinen sopukka! — Helge vain nauroi ja korkeintaan naksautteli vastaukseksi lyhyitä, kaksimielisiä sukkeluuksiaan.

Anders vainajan kaikki säästövarat olivat tosin loppumaisillaan. Ja sen vuoksi Helge kävi koko ahkeraan ansiotöillä, ei kyllä tehtailla, vaan tehtaan uudisrakennuksilla, jonne häntä haettiin aina kun oli kysymyksessä vaikeampia salvu- ja puusepän tehtäviä.

Mutta hänen vähäinen yhteytensä tehtaalaisten kanssa ei ylettynyt niihin sosialismin aatteisiin, jotka tähän aikaan työväestöä valtavasti liikuttivat. Hän tosin tarkalleen luki useita heidän kirjojansa, jopa oppi siinä paljon suomalaista kirjakieltä, mutta oli jo edeltäpäin niin valmistuneena arvosteleviin vastaväitteisiin ja niin murhaavan halukkaana iskeytymään mahdollisesti esiintyviin epäjohdonmukaisuuksiin, että koko kirja muodostui hänelle enemmän vain hänen terävän älykkyytensä harjoituskentäksi kuin miksikään herätykseksi, joksi se oli aiottu. — Greeta se enemmänkin uteliaana heristi korviansa, kun Helge hänelle kertoi, että "ne aikovat toimittaa veljeyden ja tasa-arvoisuuden kaikkien ihmisten välille." Äiti innostui, jopa alkoi poskipäät punehtuneina käännellä ja hypistellä kirjan lehtiä, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä vain suuresti valittamaan, ettei ymmärtänyt suomalaista lukua.

Jokseenkin kylmänä, lyhyt piippu hampaissa ja piloihin valmis hymy huulilla oli Helge vappunakin tiensyrjästä katsellut, kuinka työväen sankat joukot hulmuavin punalipuin marssivat hänen ohitsensa, eikä mennyt riveihin. — "Kahdeksan tunnin orjat!" — oli hän vain itseksensä murahtanut viimeisten hoippuroitua hänen ohitsensa, kopistanut piippunsa saappaan kantaan ja mennyt kotia.

Vaikka tehtaiden hänelle tarjoomat salvu- ja nikkarintyöt olivat ansion puolesta kylläkin tulokkaita ja vaikka niihin sai mennä tai olla menemättä vapaasti milloin tahtoi, ei Helge niistä paljoakaan välittänyt. Kotityöt häntä vetivät. Tehtaiden teettämissä töissä oli aina jokin oikullinen, umpivieraan ihmisen tahto noudatettava, vaikka oma käytöllisyyden vaisto ja kauneudenkin aisti olisi kuinkakin käskenyt toisin tekemään. Helgen valtasi silloin hänen ivamielensä, hän menetti työhalunsa ja ase jätti huonoa jälkeä. Sellainen tilanne oli hänelle aivan sietämätöntä. Liiaksi hän rakasti kirveitään, höyliään ja puukkoansa, että olisi niillä suotta kolhiskellut. — Mutta toista oli kotitöissä. Olihan täälläkin toisen tahtoa noudattaminen, mutta tahtojana oli rakastettu oma ihminen, joka ei työn tekotapaan milloinkaan sekaantunut eikä itseään hänen työnsä herraksi tehnyt, vaan jonka mielihalun arvaaminen ja ylittäminen ja hiljaisen kiitollisuuden tuntu oli Helgelle työhalun parasta mehua. Kuinka hän olikaan nauttinut rakentaessaan viimeksi luhtiaittaa, jossa sisaret kerran kotiin palattuaan saisivat pitää vaatteitaan alakerrassa ja asuskella kesäisin yläkerrassa, pääskyinä kurkistella luhdin pyöreästä aukosta, kevätsateen rapistessa kattoa vasten! Varmaan hän vielä sivelee tuon höskän punaiseksi.

Mutta kun nyt kotirakennukset olivat valmiina ja hän rahojen loppumisenkaan vuoksi ei enää voinut pitemmälti jatkaa palkatonta työtä, eikä maata saanut isännältä viljeltäväksi asti, piti sentäänkin ajatella ansaitsemista vieraita palvelemalla. Eikähän se vieraidenkaan teettämä työ tuntunut hänestä vastenmieliseltä, tilauksesta tai valmiina kaupittavaksi tehdessä, teettäjän komentamatta käsiä. Olipa tekeillä pytty tai vaikka vain pärekorikin, aina se työn enenevä kuntoisuus samalla tavalla viehätti. Höylätä laudat, liittää laidat, vannehtia saavi niin, että tarvitsematta turvottaa ei pisarankaan pisara täytettäissä siprahtanut näkyviin, semmoisiin ei Helge höyliä ja puukkoja halutonna teroitellut. Ja viehättihän se vähän sekin, että sitten joku Leena saavin saatuansa sanoo naapureille: semmoisia saaveja kuin se Nyholmin Helge tekee ei tee yksikään muu koko pitäjässä.

Hänellä olikin jo ensi talven töiksi liiterin orsilla kuivamassa pitkät rivit valmiiksi halottuja ja kirvestettyjä astialautoja.

Mutta tämän kohtalokkaan kesän aikana — sillä tämä kesä oli todellakin kohtalokkain Helgen koko elämässä — oli hänessä herännyt ajatus rakentaa kokeeksi vene. Lukuisien suvivieraiden tähden oli veneiden kysyntä suuri, niitä tuotettiin merenrannoilta ja Savostakin asti ja niistä maksettiin huikeita hintoja, kun ketään ammattitekijää ei seudulla ollut. Yksi oli sentään yritellyt, nimittäin Kalle, muuan Helgen lapsuudentuttavia. Helge oli syrjästäpäin katsellut, miten sellainen työ pannaan alulle. Tuolla miehellä oli kuitenkin aina ollut peukalo vähän niinkuin keskellä kämmentä, ja sitäpä taitamattomuutta katsellessaan Helgessä olikin herännyt ajatus koettaa itse. Ei niinkuin Kalle, vaan vähän toisin ja paremmin.

Taitonsa tunto, työn uutuus, hienojen mäntylautain taivuttaminen, toisiinsa liittäminen, kaari- ja pohjapuihin naulaaminen — se kaikki tuntui viehättävältä kuvitella, oikein sen mieluisa miettiminen pyrki yölläkin häntä valvottamaan.

Kovin tärkeätä oli Helgen mielestä, että tuuma pantiin alulle syrjäisten huomiota liiaksi herättämättä. Isäntää ei voinut välttää, kun tältä piti saada sopiva veneen pohjapuu. Mutta isäntäpä olikin jo niin tottunut Helgen umpimielisyyteen, ettei antaessaan edes tiedustellut mihin sellaista puuta tarvittiin. Kokkapuun Helge löysi itse ja kaaripuut haki metsänhakkuupaikoilta miesten aterialla ollessa tai aamulla ennen töihin tuloa.

Tämä kaikki oli helppo tehdä kenenkään huomiota herättämättä. Mutta nyt oli vielä laudat ajettava sahalta kotiin, ja silloin olisi tien varrella joka mökin ikkunasta kurkistettu ja sanottu: "Vai ajaa Helge venetarpeita, se poika se tietää, mikä työ kannattaa!"

Helge siis päätti tuoda laudat yön aikaan.