MITÄ MANKELIHUONEESSA OLI.

Kuulutus-ajan kestäessä Maija ei ollenkaan sekaantunut mihinkään emännäntoimiin, ei keittiössä eikä navetassa, sen kun vain kerran Titan ollessa iltalypsyn hommissa istahti lypsypallille ja näytti Titalle, miten heidän puolessa lehmästä maitoa herutetaan. Lehmä ei potkinut, vaikka Titta pelkäsi sen vierastavan outoa lypsäjää, ja Maija sanoi, lypsettyänsä kiulun täyteen:

— Tätä lehmäähän minun tuleekin hyvä lypsää.

Silloin Titta juoksi äidille sanomaan, että Maija aikoo ruveta lypsämään.

Äiti meni punaiseksi ja Titta jo toivoi hänen suuttuvan Maijalle, mutta hän vain pani kätensä Titan pään päälle ja sanoi lempeästi lohduttaen:

— Nousseekohan se Maija niin varhain aamusella, ettei Titta nouse varemmin.

Titta herätti lehmän jalkeille jo neljältä aamulla, syötti, lypsi ja päästi metsään.

Mutta jos Maija ei ryhtynytkään lypsämään eikä muihin taloustoimiin sekaantunut, niin sitä visummin hän tarkasteli tänä aikana kaikkia talon menoja ja tapoja sekä keittiössä että lehmän ruokinnassa, kulki pienimmätkin nurkat ja sopukat, lakaisi vähän siellä, viskeli täällä, ei sen enempää mitään.

Ainoa paikka, johon hän olisi mielellään mennyt, mutta ei päässyt, vaikka koetteli kaikki avaimet, oli mankelihuone. Avain oli Helgellä ja tämä osasi kaikenlaisilla verukkeilla viivytellä avaimen antamista Maijalle. Kun Maija sen huomasi, ei hän enää pyytänytkään.

Mutta kerran Helgen pilkkoessa kyökkipuita halkovajassa Maija tahtoi istua kynnykselle, johon Helge oli viskannut takkinsa. Takkia nostaessaan pinon päälle Maija huomasi taskussa jonkin kolahtaneen, ja kun hän tunnusteli, oli siinä avain, jonka Maija arvasi mankelihuoneen avaimeksi. Hän otti avaimen Helgen huomaamatta omaan taskuunsa ja sanoen pian palaavansa meni mankelihuonetta tarkastamaan.

Siellä Maija näki — tosin mankelin, joka oli erinomaisen sievästi tehty, pyöreät, puhtaiksi pestyt kivet pinona, — mutta myöskin arkun, pitkän ja kuitenkin valkeaksi maalatun ruumisarkun.

Maijaa ensin vähän kammotti, mutta sitten hän naurahti, kun muisti muutamia Helgen puheita ja arvasi, miksi Helge oli pitänyt avainta piilossa. Vielä Maija huomasi ison kiväärin, joka oli asetettu nurkkaan nojalleen.

Pantuaan oven hiljaa lukkoon hän pujottautui Helgen ohi vajan pinolle, pisti avaimen takaisin takin taskuun ja istui jälleen kynnykselle.

— Mitä sinulla siellä mankelihuoneessa on? — kysyi Maija veitikka viattomana, kun Helge istui hänen viereensä kynnykselle ja rupesi panemaan piippuun.

— En ole tahtonut sitä sinulle näyttää, kun pelkäsin sinun säikähtävän, — sanoi Helge.

— No sitten sinulla on siellä varmaankin ruumisarkku. Tai onko ehkä pyssy, jota olisin pelästynyt?

Helge meni koettelemaan takkiansa, mutta kun avain oli tallella, hän vain ihmetteli Maijan kekseliäisyyttä ja sanoi:

— On siellä sitä jos tätäkin.

— Kenellekäs se ruumisarkku on tehty? — kysyi Maija.

— Janne vainajan leskelle.

— Mikä mies se Janne oli? — kysyi Maija taas.

Helge ihastui, kun oli näin odottamattoman helposti selvinnyt kiusallisesta asiasta, ja tuli oikein kertomatuulelle, siitä huolimatta että itse ne asiat, joista hänen piti kertoa, olivat hänelle kirvelevän tuskallisia.

Janne oli jo viime syksynä mennyt naimisiin umpiruotsalaisen palvelustytön kanssa, jota Maijakin hiukan tunsi viime kesän huvila-ajoilta ja jota Helge aina hiukan epäili samaksi tytöksi, joka oli seisonut lepikon pimennossa Jannen kanssa tuona ensimmäisenä laudanajo-yönä. He olivat olleet hyvin onnelliset keskenään, vaikka heidän keskinäinen puhelunsa Jannen huonon ruotsintaidon vuoksi oli ollut aika sekamelskaa. He saivat lapsen juuri vähää ennen Jannen kuolemaa. Lapsi oli suurena ihastuksena kaikille, jotka kävivät sitä katsomassa. Ei sellaista lasta oltu vielä ikinä nähty, sanoivat kaikki ja niin sanoi myöskin Greeta, jonka luona Jannen vaimo joskus ikävissään kävi, he kun taisivat Greetan kanssa puhella samaa kieltä. — Sodan päätyttyä oli Jannen täytynyt piileskellä metsissä, sillä häntä kovasti etsiskeltiin, niinkuin kaikkia, joka olivat toimittaneet pakko-ottoja. Eräänä pimeänä ja sateisena yönä oli Janne kuitenkin koputtanut Helgen kamarin ikkunaan ja sisään tultuaan pyytänyt Helgen käymään hakemassa hänen vaimonsa ja lapsensa Koivikolle, käskenyt tulemaan niin ettei kukaan työläiskasarmissa huomaa, ja jäänyt odottamaan. Tämä oli hyvin varomaton teko, mutta Janne ei voinut olla enää kauemmin näkemättä vaimoaan ja lastaan, vaikka olisi kuolema eteen tullut. — Helge toimitti Jannen asian. He tulivat Jannen vaimon kanssa oikopolkuja ja rantateitä juoksujalassa Koivikkoon, Helgellä sylissään hätimiten vaippoihin kapaloitu rintalapsi, jolla oli tutti suussa. Helge ei sanonut lapsen painaneen yhtään mitään, vaikkei hän tosin tiennyt mitä muutkaan lapset saattoivat painaa, sillä hän ei sitä ennen ollut eläessään pitänyt lasta sylissään. Mutta tähän lapseen Helge mieltyi kovasti, painaessaan sitä hellävaroin juoksussa poveansa vastaan, eikä olisi perille päästyä raskinut antaa lasta sylistään edes sen äidille. Ja jos Maija tekisi hänelle joskus semmoisen lapsen, ei hän voisi enää rakastaa Maijaa kaikkein enimmän maailmassa. (Tässä kohden Maija suihkasi Helgelle suuta). — Sitten oli Jannen vaimo, jonka nimi oli Lyydia, tullut itkien äidin viereen seisomaan ja sanonut, että hänen lapsensa kyllä voi syödä myöskin lehmän maitoa. Silloin oli Greeta kohta älynnyt asian ja sanonut kovin mielellään hoitavansa lasta tämän yön. Mutta Jannen ja Lyydian hän yövytti aitan luhtiin. Lapsi ei Greetan käsissä itkenyt koko yönä yhtään kertaa, sillä äiti oli taitava lasten hoidossa ja oli tämänkin lapsen syntymisessä toiminut kätilönä Lyydian luona, niinkuin usein muualla. Muutaman kerran oli Helge käynyt yöllä katsomassa lasta. Se oli valvonut ja haraillut käsillään, jotakin tavoitellen, sitten nauranut äidille. — Aamuhämärissä Lyydia ja Helge veivät lapsen takaisin tehtaalle. Silloin yövahti näki heidät. Mutta Janne jäi luhtiin odottamaan seuraavaa yötä, päästäkseen pimeässä matkaan. Hän ei ollut edes vaimolleen sanonut piilopaikkaansa, ettei Lyydian olisi tarvinnut valehdella tietämättömyyttään, jos olisi tullut kysymys. Mutta Helgelle sanoi juuri lähtiessään menevänsä sydänmaalle kruununmetsiin, ja siihen suuntaan hän oli mennytkin, sillä ei hän järvelle päin poikennut. — Kahden aikaan päivällä tuli Skurubölen Torsten ja Gunnar kolmen muun Vestankylän miehen kanssa, joilla oli kiväärit selässä, Koivikolle. Mutta eivät he tulleet ystävinä, vaan Torsten kysyi kohta oliko Janne Peldonen täällä. Kun Helge sanoi, ettei ollut, menivät he huoneisiin katsomaan puhuiko Helge totta. Sitten kiipesivät ullakolle, katsoivat kaikki nurkat, kävivät navetat ja ulkohuoneet, ja luhdissa näkivät Jannen ja Lyydian yösijan. Silloin Torsten sanoi Helgelle: "sinä olet karkulaista suosinut ja tiedät mitä siitä seuraa, mutta minä en tahdo esikunnassa mitään puhua, jos sanot meille missä Janne on." — Helge ymmärsi, että Torsten oli etsiskelevän joukon päällikkö ja tiesi myöskin mikä Jannea uhkasi. Hän ajatteli: täytyypäs ihmisen sittenkin joskus valehdella, ja sanoi: "Janne on Kuulukassa." Kuulukka on saari keskellä suurta selkää ja sinne olisi ainakin Helge paennut, jos hänen olisi ollut paettava. Hän tahtoi eksyttää Torstenin niin kauas kuin mahdollista Jannesta. Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Janne olikin muutamien muiden karkulaisten kanssa juuri Kuulukassa, ja oli kaiketi tahtonut puolestansa eksyttää Helgen. Siellä olivat miehet rakentaneet itselleen havumajan, joka oli hyvässä piilossa. Helge kävi sittemmin kaksi kertaa sitä katsomassa. — Janne vietiin ensin esikuntaan ja sieltä passitettiin Vestankylään, pakko-ottoihin syylliseksi todistettuna. Mutta Vestankylässä majaili luutnantti, joka tuomitsi hänet kuolemaan vikapääksi. Silloin Vestankylän pojat ampuivat hänet santamäkeen, annettuaan hänen ensin kaivaa oman hautansa, joka tuli riviin muiden ammuttujen kanssa.

— Mihinkäs tämä kirstu nyt, kun mies on jo haudassa? — kysyi Maija.

Helge oli niin näännyksissä kertomuksestaan, että tuskin jaksoi puhua. Hän sanoi sentään käyneensä Lyydian kanssa Vestankylässä, jossa Lyydia oli vaatinut vainajan ruumista, toimittaakseen sen kunnialliseen hautaan. Mutta siellä oli neuvottu kääntymään maaherran puoleen, ja asia oli nyt sillään. Arkku viedään Vestankylään kohta kun maaherralta tulee lupa ja jos ruumis enää tunnetaan, sanoi Helge.

— Kyllä vaan sitten kannattaakin tähän maailman aikaan ruumisarkkuja tehdä, — sanoi Maija ja huokasi omia surujaan.

Näistä sanoista Helge elpyi. Sillä nyt sai hän keventää omaatuntoansa Maijan edessä. Hän kertoi saaneensa koko kevättalven laitella ruumisarkkuja, ettei mihinkään muuhun työhön joutanut. Kuka tähän aikaan korvoja tilasi — ei kukaan. Venekin oli jäänyt vielä tervaamatta ja liistelautoja vaille, sama vene, jonka hän viime syksynä pani alulle. Maija hyväksyi kaiken.

Maijan ollessa hänen vieressään Helge aina ikäänkuin rupesi jälleen elämään. Mutta ennen Maijan tuloa hän oli kuin kuollut, niin häntä päivin ja öin painoi Jannen kova kohtalo, johon hän oli tahtomattaan syyllinen. Ja pahinta oli, että kylässä oli alettu häntä vieroksua, ja pitää häntä ystävänsä pettäjänä, koska tiedettiin, että etsiskelijät olivat Helgen neuvosta Kuulukkaan osanneet. Lyydiakin lakkasi Koivikolla käymästä, kun hänen korviinsa tuli tämä huhu. Helgen selityksistä huolimatta hän ei saattanut ymmärtää, miten Helge olisi voinut vahingossa neuvoa miehet juuri siihen saareen, jossa Janne oli. Kaikki olivat alkaneet karttaa häntä, ja ruumisarkuista puhumattakaan ei tilattu häneltä enää vaivaista kiuluakaan.

— Onkos se pyssy siellä mankelihuoneessa Jannen? — kysyi Maija.

Helge luuli jo kaikki kertoneensa Maijalle, mutta nyt olikin vielä kertomatta, että Helge oli ruvennut käymään kivääriharjoituksissa sunnuntaisin kirkonkylässä, joka asia oli vieläkin enemmän lisännyt hänen entisten tuttujensa nurjamielisyyttä. Mutta se asia oli saanut alkunsa näin: Hän oli mennyt tehtaalle työhön, kun muuten olisi jäänyt työttömäksi. Tehtailla oli paljon korjaustöitä, kaikki oli rappiolla, mutta työväki oli vähentynyt aivan mitättömiin ja työt olivat uskottavat kokemattomien käsiin, suureksi osaksi naisväelle, kaatuneiden leskille ja vangittujen vaimoille, jotka vain kävivät työarmoa rukoilemassa. Sen vuoksi Helge otettiin tehtaalla hyvin vastaan, kun ilmeisesti pitivät omana miehenään ja ehkä tiesivät miten Helge oli etsiskelijöitä neuvonut. Muuta tutkintoa ei sentään pidetty. Kysyttiin vain: pitääkö Nyholm tällaisten melskeiden uusiutumista estettävänä asiana? Kun Helge myönsi, että ne olivat estettävät, sanottiin, että olisi hyvä tulla kivääriharjoituksiin. Ja jonkun aikaa käytyään harjoituksissa annettiin Helgelle kivääri kotiin. Se oli mankelihuoneessa.

— Nyt ihan ensimmäiseksi, vie se kivääri pois, — sanoi Maija.

Helge sanoi, että silloin on hänen ehkä työstäkin tultava pois, ja milläs sitten eletään?

Maija vakuutti kyllä pitävänsä huolen siitä, että ihmiset saavat tietää asian oikean laidan, ja Helge saa jälleen tehdä ruumisarkkuja ja korvoja minkä vain näpeistä heltiää. Mutta jos Helge jää tehtaille, niin ei siitä eletä, vaan kuolema siitä tulee. Maija sanoi nyt hyvin ymmärtävänsä, miksi Helge oli käynyt noin laihaksi ja kalpeaksi, että oikein silmiä kirveli sitä katsellessa, ja surku tulee niin että nytkin itkettää.

Helge ei kuitenkaan kiirehtinyt viemään kivääriä pois, vaan sanoi että olihan melskeiden uusiutuminen sentäänkin estettävä. Ja nyt kun Maija oli tullut, tunsi Helge jälleen rupeavansa elämään, vaikka koko muu maailma olisi häntä petturina pitänyt.

Samaa oli Greetakin sanonut kivääristä:

— Vie pois minun näkyvistäni tuo pyssy! — Mutta hän oli sen sanonut toisesta syystä kuin Maija. Hän katsoi ampuma-asetta, jonka tarkoitus ei ollut metsänriistan saalistaminen, kauhistukseksi Herran kasvojen edessä. Silloin oli Helge vienyt kiväärin kamaristaan mankelihuoneeseen. Mutta sielläkin sen nähtyään oli äiti sanonut: "Eikö Herra ole käskenyt rakastamaan vihollista saati lähimmäistä?" Silloin oli Helge sanonut:

— Jos nämä melskeet uudistuisivat ja meiltä vietäisiin pahnat ja lehmä teurastettaisiin, niinkuin kävi Vestankylässä, eikö silloin olisi kiväärikin hyvä.

Äiti sanoi:

— Kuka on sinut tehnyt asemieheksi Herran kädessä?

— Minut he ensimmäiseksi ampuisivat, — sanoi Helge.

— Miksi he sinua ensimmäiseksi ampuisivat? — kysyi äiti. Helge ei ollut hänelle huhusta mitään kertonut. Ja äitiä semmoisista säästääkseen hän nytkin sanoi vain:

— Kaiketi siksi, että minä olen ruotsalainen.

Greeta oli kyllä itsekin ihmeekseen huomannut, kuinka karttaviksi heitä kohtaan ihmiset olivat käyneet. Ja kun hän mielessään kuvitteli, että Helge häneltä ammuttaisiin, jätti hän kivääriasian silleen.

Äiti kävi itse pyytämässä Lyydiaa Helgen ja Maijan häihin, mutta Lyydia sanoi itkevänsä Jannea kaiket päivät eikä tahtovansa itkevänä ilojuhlaan tulla.

Tämä oli suuri suru Greetalle, sillä hän piti Lyydiasta paljon. Ja ainoa asia, minkä Helge oli jättänyt Maijalle kertomatta, oli se, että äiti, joka näki Helgenkin pitävän Lyydiasta ja Lyydian Helgestä, oli sanonut Helgelle ennen Helsingin matkaa: — Totisesti jos minulla olisi vielä toinen poika, paitsi sinä Helge, olisin ottanut tuon kovia kokeneen lesken luokseni asumaan. — Helge ymmärsi, että äiti oli näillä sanoilla ja hänen sydämeensä vetoamalla tehnyt viimeisen yrityksen hänen ja Maijan liiton peruuttamiseksi, ja äidin sanat laskeutuivat uutena painona hänen sydämellensä jo entisen suuren painon lisäksi. Mutta sitä kiihkeämmin oli Helge vain kiiruhtanut matkaansa Maijan luo, niinkuin omaa menehtymistänsä peläten.

Näin kävi, ettei Helgen ja Maijan häissä ollut ketään häävierasta, tai oikeastaan, ettei mitään häitä ollutkaan. Koivikon väki vain ajoi isännän antamalla kahdella hevosella ja kaksilla parhailla rattailla kirkonkylään ja kihlatut vihittiin pappilan kansliahuoneessa, Maija valkoisissaan, huntu ja kruunu päässä, Greeta mustissa samoinkuin Tittakin. Helgellä oli yllään isä vainajan pitkä, musta ponsuuri.

Sitten he ajoivat kotiin, Greeta ja Helge etummaisilla rattailla, oriilla, Maija ja Titta tulivat jälessä, valakalla, ja sittenkin vielä riitelivät kumpi heistä saisi ohjastaa.