KUINKA KOIVIKON KÄVI.

Kuinkako Koivikon kävi?

Miten sen olisi käynyt? Kaikki oli entisellään, aivan kuin Helge vain siksi ei olisi kulkenut pihalla taikka näkynyt liiterissä, että oli mennyt metsään pauloja kokemaan, eikä siksi että oli kokonaan muuttanut majaa.

Koivikko oli vain tehnyt kesän jälkeen syksyn, muuttaen vihreän kullankeltaiseksi. Sitten oli käynyt raju myrsky, joka oli ollut viedä katot, taitellut oksia ja karistanut puut melkein lehdettömiksi.

Mutta rakeiltuansa ja myrskyiltyänsä sää tyyntyi lämpimiksi syyspäiviksi, taivas yleni ja laittoi nyt niin ihanan sunnuntain, että Titta … että Greeta saattoi mennä jälleen istumaan kaivopolulle ja hellittää pyhäkenkäin nauhat varpaitansa kiristämästä.

Kaikki oli entisellään.

Hiljaisuus vain entistä syvempi. Asunnon ikkunat olivat auki, sillä Maija rakasti huoneiden tuulettamista. Hän oli keittiössä jo suorittanut sunnuntaitehtävänsä ja pani vielä vain kuivettuneen katajaluudan hellanuuniin rätisemään.

Hieno, sininen savu kohosi riukuna piipusta ja hiljaa hajosi koivunlatvojen läpi metsään.

Kuinka voi sentään sanoa kaiken olleen entisellään, vaikka venettä ei näkynyt liiterissä! Sitä Maija katseli ikkunapieleen nojautuneena, kädet ristissä rinnalla, ihmetellen miten liiterin tyhjentäminen saattoi sitä tyhjyyttä levitellä yli koko talon.

Veneen oli isäntä jo kesällä kohta Helgen hautajaisten jälkeen tervauttanut, ja itse veisteltyään airot, ajanut parireillä rantaan. Ei hänen avuliaisuudellaan ollut mittaa eikä määrää.

Maijan mielessä, siinä tyhjää liiteriä katsellessa, alkoi soida surullinen sävel, joka lauloi: "Juliaana, oi Juliaana"…

Ja lähellä sitä paikkaa, missä hän kuutamoyönä oli ensi kerran katsellut Koivikkoa, hänen surussa harhailevat silmänsä äkkäsivät Greetan istuvan.

Maija ajatteli:

"Siinä se taas istuu ja suree, ja suree itsensä kuoliaaksi, mutta mitenkäs minun maaliskuun alussa käy, jos ei Greetaakaan silloin ole! Minäpä otan hänet mukaani soutelemaan ja hajoitan hänen ajatuksensa."

Ja Maija rupesi säpittämään ikkunoita kiinni. Mutta Greeta ei ollut niinkään surullinen kuin Maija luuli. Greeta vain ajatteli välillä elämän ongelmia ja välillä torkahteli.

Sillä vaikka Greeta tiesi, että Herran tiet ovat tutkimattomat, ja siis, ettei niitä ole hyvä ihmisen arvailla, niin sittenkin ajatus joskus pyrki salaa kyselemään: miksi? Miksi Herra oli antanut ruotsalaiselle Helgelle suomalaisen Maijan ja antanut Helgen koetella voimiansa jotka eivät riittäneet? — Mutta ajatuksen näin pujahtaessa omille aloille pois Herran kasvojen edestä olivat elämän ongelmat niin vaikeat ratkaista, että Greetaa alkoi nukuttaa. Ja tämä nukuttaminen oli ihmeellisen suloista. Juuri silmän kierähtäessä ympäri suorastaan ilon leiskahdus tempasi mielen, herätti ja näytti maailman rakkaat esineet onnesta värisevinä. — Taas Greeta rypisti silmänsä ja koetti syventyä ongelmiin. Täytyihän Herran' tietää Helgen voimat riittämättömiksi, mutta niinkuin kuningas lähettää sotilaansa kuolemaan, niin oli Helge lähetetty, kenenkään voimatta sanoa minkä asian edestä. Minkä asian edestä? Ja taas kierähti kaikki ympäriinsä, taas värisi kaikki onnesta ja Greeta heräsi Herraan, jonka tiet olivat tutkimattomat.

Missä ihmeessä ja milloin Greeta oli oikeastaan tämän saman asian jo ennen elänyt, että kaikki näin värisi Herrassa, vaikka jokin oli ainiaaksi poissa? Ja vielä, että saattoi ikäänkuin helpommin hengittää, tai niinkuin raskas kivi, joka oli kauan painanut siksi että jokin oli menossa ainiaaksi pois, nyt lakkasi painamasta, kun se jokin oli mennyt? Kyllä kai hän oli jo vanha ja sekapäinen, kun ei voinut muistaa. Välistä hän todella luuli, että tämä Koivikko ei ollut Koivikko, vaan heidän entinen asuntonsa tuolla toisella mäellä ja että äskeiset hautajaiset olivat olleet Andersin hautajaiset. Ja hänen täytyi ihmetellä, kuinka muka Lyydia saattoi olla Andersin hautajaisissa, eikä Töötarin emäntä, ja miksi Andersin kirstu ei ollut musta, vaan valkoinen, Helgen Jannelle tekemä.

Olikohan tämä torkahteleminen lähestyvän kuoleman merkki?

Toinen Greeta torkkui ja sekoitteli, toinen valvoi Herrassa ja oli selvä kuin päivä.

Mutta toinenkin tahtoi valvoa ja oikein säpsähti kuoleman merkkiä.

Eikö muka ole elettävä?

Entä Titta, joka oli taas kadonnut! Eikö ollut elettävä ja saatava hänenkin asiansa järjestykseen? Kuka tietää, kuinka hänenkin voimiansa vielä koetellaan.

Entä Maija, joka ei tosin ollut mitään puhunut, mutta melkein varmaan kantoi Helgen lasta! Ja Greetako olisi kuollut, ennenkuin Helgen lapsi oli avannut silmänsä tätä maailmaa näkemään? Helgen lapsi — ja Greetaa ei ole. Johan nyt. Helgen lapsi!

Greetan täytyi katsoa ympärilleen, niinkuin se jo kohta näkyisi Koivikon poluilla tepastelevan. Silloin hän huomasi Maijan sulkevan ulko-ovea, jonnekin lähteäkseen, ja huusi hänelle:

— Minne sinä menet, Maija?

Maija vastasi:

— Meinaan mennä vähän soutelemaan.

Mutta Greeta ajatteli: nyt se menee taas sinne itseksensä suremaan, ja rupesi nopeasti pauloittamaan kenkiänsä, sanoen:

— Odota vähän, minä tulen mukaan.

Greetan olisi kyllä tehnyt mieli ajatella vielä paljon asioita, mutta Maijan ei ollut hyvä siinä tilassa liiaksi surra. Ja muutenkin halutti olla Maijan kanssa. Nyt ei ollut ketään, jolle olisi vain valehdellut rakastavansa häntä, tai rakastanut vain siksi, että Helge rakasti.

He menivät rantaan.

Sinne tultua Maijan täytyi nauraa ihmetellen, kun Greeta sanoi: "älä sinä" — ja rupesi kokasta yksin työntämään niin suurta venettä vesille. Eihän se hievahtanutkaan.

Greeta teki tilaa Maijalle ja sanoen: "odota", tarttui itse hankaan. Mutta vene jo veti häntä, sillä Maija oli kokasta rynnistänyt. Ja iloisina peililaineet läksivät lipuamaan tyynelle selälle.

Maija kävi soutamaan etutuhdolle ja pieni Greeta istui perään. Välttämättä hän tahtoi pidellä melaa vedessä, ikäänkuin Maija ei olisi osannut soutaa ilmankin peränpitämistä, ja pitkä melan varsi törrötti hänellä ilmassa.

Selemmällä, kun Maija airojen loiskeen vuoksi ei hyvin voinut kuulla mitä Greeta kaukaa perästä hänelle höpisi, Maija muutti takatuhdolle.

Greeta oli puhunut Maijalle huoliansa Titan katoamisten johdosta.

— Mitäs pahaa siinä on — sanoi Maija, — taitaa vain olla siinä iässä että kieputtelee.

— Mitä se on "kieputtelee"? — kysyi Greeta.

— No noin vain häntäänsä heiluttelee. Hyvä poika se on.

— Kuka poika?

— No se Linkmanskan poika, kyllähän te Linkmanskan tunnette.

Hyvin Greeta tunsi sen lesken, jopa piti hänestä. Yksi niitä, joka oli teettänyt korvoja eikä ollut vieroittunut. Mutta ei Greeta sitä surrut, että poika oli Flinkmanskan Mauno, päinvastoin iloitsi uutisesta, vaan sanoi sitä pahoittelevansa, että Titta osasi niin hyvin salata asioita.

Maija souti vähän aikaa, ennenkuin vastasi, ja sanoi sitten järvelle päin katsellen:

— No eipä se liika rehellisyyskään hyvä ole, hautaan se näkyy vievän.

Greeta ihmetteli itsekseen Maijan selvänäköisyyttä, jota ei olisi häneltä tässä asiassa odottanut. Jotakin sinnepäin oli Greeta itsekin Helgen kuolemasta ajatellut, — että hänessä oli pelkkää hyvää yhtä paljon liikaa kuin pientä pahaa puuttui. — Greetan silmistä alkoi piirtäytyä säteileviä viiruja ohimoille, kulmat nousivat nousemistaan, kunnes hän sanoi leikillisesti, että mahtoi hän, Greeta, olla kovin epärehellinen, kun oli elänyt näin vanhaksi eikä vielä meinannutkaan kuolla.

Maijan täytyi nauraa.

Keventyen hengähti Greeta leikillisyytensä pois ja huokaistessaan sanoi järven avaruutta katsellen:

— Oi, oi — ja — jaa jaa…

Maija antoi airojen lipua itsekseen vedessä. Ja kun heitä oli kaksi istumassa ystävyksin peräpuolella, oli suurenkin veneen kokka vedenpinnasta vähän koholla.

Taivas oli korkea ja hattaroineen kuvastui veteen.

Airo vingahteli hiljaa.

Tiirat kiljuivat kaukana selällä.

* * * * *

Paluumatkalla Greeta sanoi:

— Kuuleppas Maija, minä olen kauan katsellut sinua, ja etkö sinä ole — niin?

Maija katseli järvelle.

— Taidanhan minä olla.

Vähän ajan kuluttua Greeta kysyi:

— No tiesikö Helge siitä?

— Eihän se, — sanoi Maija ja airoja hellittämättä kumartui kuivaamaan vesiä silmistään käsivarteen.

Greeta nuhteli itseänsä, kun ei ymmärtänyt pitää Maijaa iloisella päällä, ja sanoi:

— Älä sinä Maija liiaksi sure, Maijalle syntyy kaunis lapsi.

— No kun sen varmasti tietäisi, — sanoi Maija nauraen kyynelissään.

— Onhan Jannen ja Lyydiankin lapsi kaunis.

— No jos heidän, mutta miksi meidän? — kysyi Maija, voimatta käsittää tällaista yhteyttä.

Greeta ajatteli miten hän hienolla tavalla voisi asian suomeksi selittää ja ajatellessaan unohti, että häneltä oli kysytty. Sillä tämä asia vei Greetan taas hänen omiin maailmoihinsa. Greeta oli visusti pannut merkille, että kaikki hänen tuntemansa pariskunnat, joista toinen oli suomalainen ja toinen ruotsalainen, saivat ihmeellisen terveitä ja kauniita lapsia. Avioelämä voi kylläkin olla riitaisa, sen hän kätilönä saattoi pian huomata, mutta lapset tulivat terveempiä, rakenteeltaan sirompia ja kasvoivat kauniimmiksi kuin muiden ihmisten lapset. Ja missä Greeta elämänsä varrella pani kerran jotakin merkille, siinä hän — ehkä kyllä luvattomasti ja ikäänkuin Herralta salaa — tutki Herran tutkimattomia teitä. Nyt oli Jannen ja Lyydian lapsi erinomaisena lisänä tutkimuksiin. Mutta mitä oli oleva Helgen ja Maijan? Ja jo nyt täytti Greetan suloinen aavistus suuren arvoituksen selvenemisestä.

Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut rantaan tuloa eikä veneen vetämistä teloille, ja vasta rantamäkeä ylös mentäessä sanoi:

— Kaunis siitä tulee.

— Jaa, mistä? — kysyi Maija, mutta huomasi itse mistä ja rupesi nauramaan.

— Täytyyhän minun se sitten uskoa.

* * * * *

Tiellä tuli Titta hätääntyneenä heitä vastaan ja sanoi:

— Minä olen hakenut teitä kuin hullu. Tulkaa pian, pian. Rouva Flinkman ja Mauno ovat tulleet vieraiksi.

Greeta ja Maija katsahtivat merkitsevästi hymähtäen toisiinsa. Maija rypisti toimekkaasti silmänsä ja sanoi Titalle:

— No jos rouva, niin tästä täytyy joutua.

Ja he menivät Titta edellä nopeasti Koivikolle.

Mutta Greeta jäi jälkeen, vaikka hänkin pani parasta kiirettään.

Ja hätiköiden siinä kantojen ja kivien välitse kompuroidessa Greetan suu kävi kuiskuttaen, sillä hän harjoitteli suomeksi tervetuliaisia sanomaan.

* * * * *

Maaliskuun alussa, ankarien pyryjen vallitessa, alkoivat Maijan synnytystuskat, ja kestivät kolmatta vuorokautta. Maija luuli jo peräti kuolevansa. Hän houraili välillä ja puhui kummallisia asioita, joita ei Greeta ymmärtänyt. Mutta Greetakin oli huolissaan, kun tätä näin kauan kesti eivätkä mitkään toimenpiteet auttaneet. Greeta ajatteli: vaikka Maija olisi millaisia syntejä tehnyt, vaikka hän olisi ihmisen ottanut hengiltä, vaikka — sillä eihän Maija sitä ollut tehnyt, mutta vaikka olisi ottanut ihmisen hengiltä, niin näin hirmuiset kärsimykset sen sovittaisivat ja hän kävisi puhtaana kuin enkeli Herran kasvojen eteen.

Kolmantena vuorokautena, kun Maijan silmät jo olivat aivan sameat ja pää nytkähteli kuin hikassa, hän tuskain vähän hellittäessä alkoi puhua Greetalle vaahtoisan syljen seasta.

— Ottakaa se avain, joka on piirongin pikkulaatikossa paperirasiassa vaatteeseen käärittynä.

Greeta meni avainta hakemaan, mutta ei löytänyt ja tuli tarkempia selityksiä saamaan.

— Herran tähden! — huusi Maija. — Pian avain!

Greeta juoksi ja hänen kätensä vapisivat hakiessa niin, että laatikossa kaikki meni sekaisin, ja silloin käteen tuli pieni vaatekäärö, jossa tuntui kovaa. Se oli avain.

— Tämäkö se on? — kysyi Greeta.

Maija sanoi:

— Menkää kamariin ja avatkaa Helgen laatikkokaappi ja alimpana isojen paperien alla on pienempi taitettu paperi ja tuokaa se tänne.

Greeta toimitti asian.

Maija otti paperin käsiinsä, repi sen ja rutisti palaset pieneen, tiukkaan myttyyn.

Sitten hän alkoi taas silmät ummessa heitellä päätään, ja jaksoi vain sanoa papereista:

— Veisitte vaikka hellanuuniin.

Sillä tuskat alkoivat uudelleen.

Greeta meni keittiöön, ja vaikka oli yö, paloi hänellä tuli hellassa vesien tähden. Hän otti kahvipannun reiältä ja pudotti paperimytyn tuleen. Tätä tehdessään hän ajatteli, että Maija on mennyt päästään sekaisin, mutta kuolevan tahtoa on noudattaminen. Ja tämän polttamisen oikea juoni jäi Greetalle ainaiseksi salaisuudeksi. Titalle ei kyllä olisi ollut vaikea arvata mitä paperia nyt taas hellassa poltettiin, mutta hän ei ollut jaksanut valvoa kolmatta yötä ja Maijan valitushuutoihin tottuneena hän nukkui kuin kivi.

Silloin Maija alkoi taas huutaa, eikä Greeta ollut vielä milloinkaan kuullut ihmisen kiljuvan niin kovalla äänellä ja niin sydäntä särkevästi. "Sinä kuulet, Herra, ja sinä näet, etten minä hätiköitse irti sinun käsistäsi, vaan kävelen rauhallisesti Maijan luo."

Greeta meni vaatteita mukanaan tupahuoneeseen ja aikoi panna Maijalle kohoketta jalkain alle, mutta silloin näkyi jo pikku Helgen pää, ja Greetalle tuli muuta kiirettä.

Sitten vielä viimeinen ponnistus, ja pieni parkuva mies suljahti elämään tämän maankamaran päällä.

Tämä mies oli unohtua Greetalta keinutuoliin vaatteiden sekaan, kun oli paljon Maijan kanssa puuhattavaa. Mutta kun hän saatuaan Maijan hyvään korjuuseen rupesi pesemään lasta, näki hän kohta, että lapsi oli vastasyntyneeksi jäseniltään niin ylen sopusuhtainen, että vain tuon lapsenkin tähden hän olisi naittanut Helgen vaikka uudestaan Maijalle, jos kysymys olisi ollut siitä kelle Helge on naitettava.

— Kaunis tämä on, — sanoi Greeta tuoden kapaloimansa pienokaisen Maijan viereen.

Maija tunsi jonkin pehmeän ja lämpimän kipeästi kutittavan rintaansa. Hän koetti katsoa alas, ja näki vähäisen.

— Taitaa, — sanoi hän, raukean onnellisena hymyillen. — Mutta menkää te maata, kyllä minä olen tässä tämän kanssa.

Järjestäessään vasua pienokaiselle Greeta ajatteli: "Sanovat, että lapsi voi muuttaa muotoansa oltuaan pienenä vaikka kuinkakin lupaava, mutta katsotaanpas!" — Eikä hän ollenkaan aikonut kuolla ennenkuin oli sen asian nähnyt. Eikä vielä sittenkään, sillä Titan ja Maunon lapsi oli myöskin vielä nähtävä.

* * * * *

Pyryn vaiettua ja auringon noustua Titta heräsi keittiössä ja aikoi juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun huomasi olon kovin hiljaiseksi ja sitä ihmetellessään heräsi aivan valveille. "Jokohan ne molemmat ovat siellä kuolleet", — hän ajatteli. Kapusi vuoteesta, hiipi ovelle ja raotti sitä hiljaa — hiljaa. Sitten pisti päänsä huoneeseen. Äiti torkkui keinutuolissa istuvillaan pää kallellaan, punaisen auringon säteissä. Maija nukkui vuoteessa kalpeana, valkoinen lakana sileässä taitteessa rinnan päällä, mutta hengitti rauhallisesti.

Titta aikoi mennä herättämään äitiä, käskeäkseen vuoteeseen viereensä, kun kynnyksen yli tultuaan näki vasun, jossa valkoisen vaatteen kulma liikkui. Hän kohotti vähän sitä vaatteen kulmaa, ja siellä haparoitsi nytkyttäen pieni punainen käsi, viisi sormea harrallaan. Enempää ei Titta uskaltanut katsella.

"Ohhoh, kylläpä se helposti kävi!" — hän ajatteli. Ja häntä kutkutti sisästäpäin joka puolelta niin rajusti, että oli melkein nauruun purskahtaa.

Jonka vuoksi hän ajoissa vetäysi takasin keittiöön, sulki oven jälkeensä ja, vaikka olisi jo ollut mentävä lehmää syöttämään, käpristyi vuoteeseen, uusista tapauksista ja ajatuksista vielä vähän aikaa nauttiakseen.

* * * * *

Tämmöisen pienen tulokkaan vuoksi eivät Koivikon asiat voineet entisestään miksikään muuttua. Koivikko oli nyt vain entisellään paperiensakin puolesta: se oli kirjoitettu Helge-vainajan nimiin, mutta asiallisesti muodosti Anders vainajan kuolinpesän, kuuluen yhteisomaisuutena hänen perillisilleen.

Isäntähän olisi tässä mutkikkaassa asiassa ollut neuvonantajana, ja hän puolestaan katsoi välttämättömäksi, että Helgen jälkeen toimitettaisiin laillinen perunkirjoitus, eikä puolestaan olisi kieltäytynyt sen toimittamisesta. Mutta tämäpä perunkirjoitus juuri olikin mutkikasta. Sillä ensin olisi pitänyt toimittaa laillinen pesänselvitys ja perinnönjako Anders-vainajan jälkeen, mutta kun silloisen kuolinpesän arvioiminen tältä uudelta ajankulmalta katsoen oli mahdottoman vaikeata, ja kun peräti muuttunut rahanarvo … sanalla sanoen: isännältä meni tukuttain takkuisia karvoja, erittäinkin niskan puolelta, pelkän päänraapimisen takia. Ja summa kaikesta oli, että perunkirjoitus jäi Helgenkin jälkeen pitämättä, ja jäi jäämistään.

Tästä oli seurauksena, ettei Koivikkoa olisi voitu myydä, vaikka olisi tahdottukin, sillä luvat olisi pitänyt hankkia aina Amerikasta ja Ruotsista asti. Mutta ei sitä kukaan tahtonut myydä, vaikka ostajia oli kyllä seuraavinakin kesinä kovasti tahtomassa. Sanottiin vain: tässä on omistusasiat niin sotkuiset, että niiden selvittämiseen menisi vuosia, ja niin päästiin ostajista helposti.

Entä kuka verot maksoi?

Isäntä maksoi verot. Ja se ihmeellinen asia selviää seuraavasta.

* * * * *

Koivikko alkoi asukkaittensa puolesta muuttua entisestään aivan toisenlaatuisista syistä kuin perinnönjakojen tai kauppojen tapaisista.

Titta meni naimisiin Maunon kanssa. Hän tosin ajeli alussa yhtämittaa junalla Helsingin ja Koivikon väliä, niin ettei voitu sanoa missä hän oikein asui, ja harvensi käyntejään vasta kun tuli muita puuhia. Silloin hän asui pysyvästi kaupungissa, ja Maija ja Greeta kahden Koivikolla.

Toinen muutos Koivikon asukkaiden oloissa tapahtui näin:

Paitsi ikävää Titan katoamisen johdosta, vaikka poika jo tepasteli ja leikki paljon hoidotta yksinään, painosti ainakin Maijan mieltä toimeentulon vaikeudet, elintarpeiden yhä kallistuessa sodan jälkeen. Greetalta ei Maija saanut mitään neuvoja. Sillä Herra ei ollut Greetalle vielä ilmoittanut, mihin toimiin tässä oikeastaan olisi ryhdyttävä.

Eräänä päivänä Maija sanoi Greetalle:

— Minä menen tehtaan töihin, niinkuin muutkin lesket ovat tehneet. Ja kyllä te tämän kakaran hoidatte paremmin kuin minä, teidän syliinne se paremmin pyrkiikin.

Mutta Greeta tiesi jo suomalaisista yleensä ja Maijasta erittäin, että ne mielellään puhuvat karkeasti silloin kun ovat hellimmillään, ja hän ajatteli: en minä Maijaa tehtaan palvelukseen anna.

Greeta meni ja rukoili Herraansa osoittamaan joitakin muita palveluksia, — rukoili oikein niinkuin rukoillaan, kädet ristissä ja silmät ummessa istuen pimeässä huoneessa.

Ei tahtonut tulla selvää. Herra ei puhunut. Ja rukousta häiritsi vielä sekin Greetalle tavallinen seikka, että hänen omassa mielessään toistuivat ikäänkuin syrjäiset sanat, jankuttaen lakkaamatta yhtä ja samaa, ja tällä kertaa hänen omaa ajatustansa:

"On niitä muitakin palveltavia. On niitä muitakin palveltavia."

Ja kun hän tarkemmin ajatteli, niin olihan isäntäkin noita muita palveltavia. Tätä ajatusta kaunisti vielä sekin Greetan merkillepano, että isäntä oli ilmeisesti rakastunut Maijaan, kävi usein kahvilla Koivikolla, ja vaikka sitä ihanaa kiharapäistä lastakin hypitti polvellaan, niin silmät vain kiiluivat Maijaan.

Maija ei ensin muka ottanut sellaisia puheita kuuleviin korviinsakaan.

— Minäkö menisin tuommoisen takkutukan kanssa! (Ja sanoi vielä pahemmastikin).

Mutta Greeta ei hellittänyt. Ja puolustukseksi Greetalle siihen, että hän näin sittenkin sekaantui ajallisten asiain menoon, vaikka ei ollut ollenkaan varma oliko Herra vai hän itse sanonut: on niitä muitakin palveltavia, voi mainita vain sen, että hän oli pannut merkille yhtä ja toista myöskin Maijan tunteista isäntää kohtaan ja pani Maijan karkean arvostelun taaskin vain suomalaisuuden laskuun. Maija saattoi olla vastahakoinen myöskin vain hienon hienosta arkatuntoisuudesta Helgen äitiä kohtaan.

Siis Greeta puhui Maijalle totisesti, ja kun Maija sittenkin sanoi aristelevansa vain sitä epäjärjestystä ja siivottomuutta mikä vallitsi isännän talossa, niin Greeta sanoi, ettei Herra koskaan pane yhteen kahta viisasta, eikä myöskään kahta tyhmää, ei kahta totista eikä kahta nauravaa, vaan antaa viisaan tyhmälle ja nauravan totiselle. Samoin voi Herra järjestystä rakastavaisen antaa sille, jonka talo järjestystä kaipaa.

Tätä puhetta pitäessään Greeta ei tuntenut mitään vastaväitteitä Herransa puolelta.

Ja siihen loppuivat Maijankin vastaväitteet.

Hän otti ja suostui isännän uudistettuun kosintaan.

Maijasta tuli talonemäntä.

Ja kyllä vaan siihen taloon järjestys tuli. Pelkkää kuuraustakin ja seinien siivousta kesti pari viikkoa. Sitten pois pihalta kaikki vanhat rekien pohjat ja särkyneet ajokalut. Roskat oikein haravoitiin. Ja isäntä itse aina kuin vasta saunasta tullut, tukkakin sileänä ja jakaukselle kammattuna. Oikein häntä ruvettiin valitsemaan kunnallislautakuntaan, jossa hänen lainopilliset taipumuksensa saivat hyvää virikettä.

Ja Maija sai vihdoinkin luokseen sairaan äitinsä, jota Greeta kohta alkoi hoitaa parhaan yrtti- ja kääretaitonsa mukaan.

Paitsi Maijan tahdosta oli Greetan muuttaminen taloon myöskin pikku Helgen tahdosta, jota tämä ilmaisi kimakoilla kiljahduksilla ja vastustamattomilla kätösten ojennuksilla.

Usein Greeta, tuuditellessaan tätä armasta lasta, ihmetteli, miten ihanasti kaksi niin peräti erilaista ihmistä kuin ruotsalainen Helge ja suomalainen Maija olivat siinä yhtyneet. Ei niin leveäkasvoinen kuin Maija eikä niin kapeakasvoinen kuin Helge. Maijan taivaansiniset silmät, Helgen kauniit silmäkulmat, Helgen kätöset, Maijan jalkaset. Jo sen lapsen kauneutta muutkin vanhat ihmiset kävivät ihmettelemässä, Lyydia suorastaan kadehti.

Ja Greeta ajatteli ilon ja surun vaiheella: tapelkoot ihmiset keskenään, laittakootpa vaikka sotiakin, Herra panee heidän rintaansa semmoisen tulen, että menevät väkisin yhteen, rikas köyhän kanssa ja ruotsalainen suomalaisen kanssa. Ja mitä Herra voisikaan muuta kuin rakentaa, kun ihmiset rikkovat, ja sytyttää, kun ihmiset sammuttavat. Se menee kyllä hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Sillä Herran tulta vastaan ei voi kukaan taistella, muuten kuin ehkä hengen itseltään ottamalla, niinkuin Helge rakas, kaivattu poikani.

Sitä Greeta vielä ajatteli, että miksi ihminen voi kaiken omaisuutensa toiselle antaa, mutta omaa Herraansa ei kukaan voi toisen omaksi tehdä.

* * * * *

Vaikka siis Koivikko oli asukkaitensa puolesta niin muuttunut, että sen ovet olivat aika ajoin suljettuina, ei sen jakamisesta tai myymisestä ollut sittenkään puhetta. Isäntä selitti vain Maijallensa, että tosin Koivikko oli nimellisesti Helgen, mutta asiallisesti se oli Andersin perillisten yhteinen, eikä sitä osannut myydä.

— Vaikka kyllä minä puolestani taisin sen paikan kovin halvasta heille antaa, — lisäsi hän kuitenkin.

Maija oli jo ennen hyväksynyt asian näin päin olemaan, sillä hän ymmärsi tuon asiallisen puolen, vaikkei kyllä laillista.

Ja niin jäi Koivikko entiselleen. Se vain ikäänkuin odotteli jotakin.

Todella olikin kysymys siitä, että Titta muuttaisi kaupungista Koivikolle ja Mauno kävisi lauantaisin, viipyen sunnuntain yli, niinkuin ennen äitinsä luona. Sillä Titta tahtoi, että eräänä vissinä, nopeasti lähestyvänä aikana hän olisi samassa huoneessa ja samassa vuoteessakin, kuin Maija silloin pikku Helgen synnyttyä, kauniisti taitetun lakanan alla, ja äiti istuisi keinutuolissa ja vasu olisi asetettuna tuolille vuoteen jalkapuolelle.

Ja vaikka Titan Koivikolle muutto oli vielä ratkaisematon, kyllä asiat tavallisesti kävivät niinkuin Titta ne mielessään suunnitteli.

* * * * *

Koivikko siis odotteli entisellään.

Ja uuden kevään tultua sen ovet jo olivatkin auki.

Koivunoksat heilahtelivat tuulessa, kanoja oli taas tuotu pihalle kaakattamaan, ja yhteen kekoon vielä mehiläisetkin kiireesti kantoivat takasäärillään raskasta kukkakeltaa.

Greetan georgiinipensaat olivat vain pahasti harvenneet, sillä niiden hyötyisimmät juuret oli viety haudalle.

Siellä vanhain petäjäin kalmistossa elivät edelleen sekä hänen georgiiniensa että sydämensä parhaat juuret.