YMPYRÄ.

Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena, kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni, kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä, viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.

Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin, sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.

— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.

Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena, huumaavana sateena…

Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana. Tahdon luoda lapsen.

— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.

Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin…

Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.

Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja saivat vereni kuumenemaan.

— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.

— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle, tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.

Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.

— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä sinun ympyröistäsi.

Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.

— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla — ympyrän reunalla?

Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.

— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?

— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?

Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö, jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.

— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.

— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko kaari ympäri…

Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran elävää nestettä suonistani.

— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka, ahdasmielisyys, häväistys…

Niin, niin, tunsin nuo niljakkaat hirviöt —

— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.

— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus… muotokristillisyys…

Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman viettelyksiltä.

He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko oli vallannut jokaisen.

Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri poreili harmaana ja painavana.

Seisoin kammostuneena.

Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.

— Anna minun kuolla, huusin.

— Se ei ole sallittu sinulle.

— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.

— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso, hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua: heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko…

— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua kättäni ja rynnäten häntä vastaan.

Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään vasten.

Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä…

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.

Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.

— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä…

— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin murskaisin nuo vaivaiset tokeet?

Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.

— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin silloin — siksi et uskalla.

— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin aitaa, suusta suuhun.

Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat minulle, nuo niljakkaat hirviöt.

— Hah hah haa ha ha haa… Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi, kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun luovutat ne takaisin, niin sitten —

Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah haa…

Olet meidän, meidän…

Et uskalla…