RIPPILEIVÄT.

Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset, hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä. Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja, keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja…

Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh… Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi…

Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.

Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä paholaista leikikkäästi hännästä.

Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi, koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä. Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.

Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan. Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran, ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen — tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse. Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.

Nytpäs oli leikkikaluja!

Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin. Koko sen sisällys levisi lattialle.

— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"

Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.

— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —

— "Katso, kaksitoista pistettä —"

— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."

— "Ei, sitä hauskempi."

— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"

— "Syö."

— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos rengit."

— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."

— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."

— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."

Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä säilytettiinkin hopeisessa maljassa.

Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.

Elsa punastui.

Jeesuksen kuva, niin?

Sitä hän ei ollut ajatellut.

Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.

Mitäs sitten, jos Kaikuli syö Jesuksen kuvan?

Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.

— "Elsa häviää."

— "Ei, Eero häviää."

Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.

Mutta peli meni tasan sittenkin.

Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.

— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."

— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."

— "Äläs, etpäs voita."

Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään, ihmettelivät, lörpöttelivät —

— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."

Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja kahvelia kilisteltiin.

— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"

— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."

Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut vastausta tuli ovelle katsomaan.

Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —

Mutta sitten —

Hän katsoi tarkemmin.

Mitä tämä on?

Jesus auttakoon, kaikki pastorin pyhät kirjat. Jumalan sana.

Hänen polvensa alkoivat vapista.

Ja tuo… mutta tuo… tuo… tuolla… Jesus Kristus itse…

— "Jumalan ruumis ja veri, jumalan ruumis ja veri" — — — kuin salaman iskemänä vaipui hän kalmankalpeana polvilleen lattialle höpisten kädet ristissä katkonaisia sanoja.

Hän aikoi rukoilla, mutta kieli kuivettui kitalakeen.

Lapset olivat kuin kivettyneet pelosta.

Kauhistuneina katselivat he dominopeliänsä ja vanhoja kirjoja lattialla. He eivät ymmärtäneet rahtuakaan kaikesta.

Laavalle ei juolahtanut mieleenkään ruveta poimimaan noita kakkuja lattialta. Hän ei uskaltanut vetää jumalan vihaa päällensä koskemalla niihin.

— "Jeesus auta, Jeesus auta — ——" mutisi hän itseksensä. Mutta jos jättäisi ne siihen lattialle, iskisi jumalan viha sittenkin kaiken yli. Mitä, mitä, mitä olivat nuo onnettomat lapset tehneet. Jumalan tuomio koko talon päälle…

Vanha Taava luhistui aivan kokoon lattialle.

— "Pastori, pastori, pastoorskaa-aa"… alkoi hän avuttomana huutaa.

Mutta pieni Elsa, vaikka olikin pelästynyt, meni hänen luokseen, koettaen pienillä käsivarsillaan nostaa häntä ylös.

Vanha Taava säpsähti kuin käärmeen pistosta.

— "Jumalan kirottu, mene pois minun tyköäni syntisine käsinesi, joilla olet häväissyt jumalan pyhän ruumiin — — — Jos sinun kätesi pahentaa sinun niin hakkaa se poikki. Parempi on, että sinä tulet kädettömänä taivaanvaltakuntaan, kuin että" — — — mutisi hän höperösti kuin loihtua, silmät palaen päässä ja koko ruumis nytkähdellen. Hän oli aivan kadottanut tajuntansa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Uhrasihan Iisakkikin poikansa — — — Hän syöksähti ylös ja meni viereiseen huoneeseen, jossa juuri suurella veitsellä oli leikannut leipää, otti kiiltävän puukon, palasi se kädessä takaisin ja käski lasten ojentamaan kätensä.

Lapset seisoivat tyrmistyneinä kaapinnurkassa, jonne vapisevina olivat paenneet.

— "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä", huudahti Taava, "tänne, lapset, tänne…"

Lapset kiljasivat kuin yhdestä suusta.

— "Isä, äiti — — —"

Pastori seisoi samassa toisella ovella ja rouva hänen takanaan irroitellen hattunsa nauhoja. Olivat juuri palanneet.

Ilohuudolla riensivät lapset äitinsä luo.

Vanhemmat katsoivat kauhistuneina Taavaan, joka terävä puukko kädessään, kasvot pahasti vääntyneinä, seisoi keskellä lattiaa.