KISSA.

— Jenny, Jenny, Jenny—y—y—yy Ksksksksss… Kis… kis… mirri… mirri… mirri…

Vahtimestari Leppäsen rouva huuteli kissaansa pihalla, jossa kellarikerroksen portaiden edessä seisoi pienehkö käsikärrykuorma tavaroita valmiiksi pakattuina laivarantaan viedä. Oli toukokuun viime päivät ja vahtimestarin herrasväki oli maallemuuttohommissa. Piti vietettämän kesä rouvan vanhempain torpassa järven toisella rannalla, jonne oli vain puolentunnin laiva- ja jonkun minuutin junamatka. Sinne on herran virkahommistaan huolimatta mukava pistäytyä yöksi. Ja helposti voi käydä siellä vaikka päivällisenkin syömässä. Kuukausilipusta saa aina alennusta, ei se sentään niin kalliiksi tulisi. Ja kun ei kerran ole lapsiakaan, niin saattaahan sitä nyt vähän leveämminkin elää. Sitäpaitsi on mies kaupungin omissa viroissa ja kokolailla hyväpalkkainen. Katontervaaja oli ennen ollut… mutta taitava… Moninaisissa herrain luottamustoimissa liikkui nyt ja uskottu oli. Kaupungin omat herrat pitivät oikeana kätenään. Eikä se paljon muualla joutanut istuskelemaankaan nykyään kuin lakituvassa… tärkeissä asioissa… protokollia j.n.e….

— Mirri, mirri… mirriiii… huuteli rouva yhä. Missä lie mirri piileksinyt, kun ei esille tullut.

— Jennyy… Voi, mikä Jenny-kultaseen nyt on mennyt, kun ei tule, päivitteli rouva pihaa lakaisevalle talonmiehen vaimolle. Juna jo varmaan jättää meidät. Mirri, mirri, mirri… Voi, voi sitä mirriä. Mitähän se nyt niin on pelästynyt? Pahat lapset ovat taas peloitelleet. Jossain kurkistelee, pieni raukka, eikä uskalla tulla. Voi, voi ne lapset ovat niin pahoja… Aina se on tullut, kun pikkusenkin on huutanut. Mirri-ii-i … Jenny rakas, pieni, kulta Jenny, tule nyt… Lähdetään jo maalle, tule… Lintuni, lintuni… lintuni-ii-iii…

Asian oikea laita oli kuitenkin niin, että koko talon väki tiesi ja naureskeli akkunaverhojensa takana, kun rouva Leppänen aamusta iltaan huuteli pihalla uppiniskaista lemmikkiään, joka varsinkin näin keväillä tahtoi tehdä pitkiäkin matkoja ympäristöön, niin uskollisesti kun sitä paimennettiinkin ja niin heikoksi ja veltostuneeksi elostelijaksi kun se alinomaisen hemmottelun vuoksi oli käynytkin. Harvoin lellitelty kissa suvaitsi vain niin ensi silmänräpäyksessä totella kutsua. Varsinkin iltasin, maatapanon aikaan, kuului rouvan hentomielinen, kimeä ja maklakoiva ääni, joka tällöin sai ikäänkuin lempeänloukatun sävyn, kiiriskelevän hiljaa ja etsien pitkin talon nurkkia ja porttipieliä. Mutta rouva oli sokea lemmikkinsä oikuille. Jenny oli tottelevaisin ja parhaiten kasvatettu kissa auringon alla.

— Tietääköhän Jenny-parka… voi, voi, kyllä hän varmaan tietää, että nyt aiotaan vangita hänet ja että rukka, saa olla kauan, koko pitkän matkan, pimeässä korissa näkemättä Jumalan kaunista päivää. Mutta minäpä panen kerma-astian ja pihvipaistin koriin, ettei Jennyn tule siellä ikävä…

Niin puheli rouva Leppänen luottavaisena, pitäen kädessään suurta kyökkikoria, johon aikoi Jennyn matkan ajaksi pistää.

Talonmiehen vaimo naurahti hyväntahtoisesti:

— Onko Jenny hukkunut?

— Voi, ettekö te ole nähnyt sitä? Minnekähän se on joutunut? Jenny, Jenny, Jenny… Mirri, mirrii… Hoo… oi… Mirri… mirrii… miirri… Katsokaas, kuinka viisas eläin se on, kun ei tule… Ei tule, kun tietää kiinni kopattavan ja muualle vietävän… Eilen jo hankittiin tässä lähtöä… Ei sitä luulisi montaa ihmistäkään noin viisasta olevan… Voi Jenny, Jenny kulta, kun kiusaat minua, etkä tule… Enhän minä raaskisikaan, mutta kun täytyy… huivin vielä sidon tuohon ympärille, jott'ei se näe sieltä mitään… Ett'ei karkaa maalta, nähkääs… Tulee vielä tänne kaupunkiin ja kuolee nälkään, ei meidän isä sitä osaa ruokkia.

— Niin kai, niin kai… eipä suinkaan. Kyllä sillä kissalla on hyvät päivät, mairitteli talonmiehen vaimo, joka joskus sai kahdeksalle lapselleen rouvalta lihanpalasia, kun ei Jenny jaksanut kaikkia syödä tai sattui olemaan ylensyömisestä tai hemmoittelemisesta ja makeisista kipeä ja oli tullut ostetuksi liikaa lihanpuolta.

— Jenny onkin minun ainoa huvini.

— Niin, niin, kun ei ole lapsia. Toista se on meikäläisten.

— Jenny parka on vaan niin kivulloinen ja hermostunut. Sitävarten se on niin laihakin, vaikka olen koettanut parastani. Ja alinomainen väsymys sitä vaivaa… ihan silmät harmaina nousee välistä aamuisin vuoteeltaan eikä jaksa edes haistaakkaan aamukermaansa…

— No jo minä olen monasti sanonut, että mikä se tuota Leppäsen Jennyä vaivaa, kun tuossa nuo kulkukissatkin, joita meidän lapset tuppaavat hyysäämään vaikka kuinka kieltäisi — eikö sitä ole meillä muutenkin ruoanmenoja — ja hännästä vetelemään… niin ovat niin kookkaan ja raavaan näköisiä, että… Ja Jenny pysyy niin heikkona…

— Ja minä kun en tiedä, mitä sille oikein tääräisin… Pelkään sen monasti ihan kuolevan. Se on raukka, niin hentoa sorttia…

— Voi, voi, rouva kulta, eipä kuole siltä, joka toivoo. Minä kyllä antaisin parikin mennä, lapsia nimittäin. Joutaisihan niitä siitä. Mutta "ei se kuole, joka kiusalla elää." Terveitä ovat kuin hongastukit. Tenavat!

— Jaa jaa niin se on… Jenny on minulle rakkaampi kuin oma lapsi… rakkaampi kuin oma lapsi…

Rouva Leppäsen ääni värähti.

— Tässä kun toimittivat minulle yhden neidin asumaan. Sanoivat: ota nyt, ota, kun ei teillä lapsiakaan ole… Ota nyt edes asuinkumppani hauskuudeksesi… Ja minä hullu menin ja otin. Saivat houkutelluksi… Mutta oikein minä sitä pelkäsin. Se vain tukkaansa käherteli kaiket aamut ja laulaa lollotteli sellaisia maallisia lauluja, mitä lienevät olleet, "tuoll' on mun kultani"… "tuomet on rannalla"… Kuka niitä kaikkia muistaakaan, käskipä niitä mieleensä painaa… Liekö se ollut edes oikea ihminenkään… Minä oikein ajattelin siitä jo, että… Matkalla sen sanoivat olevan ja vähän rahoja sillä… Köyhä tyttö… niin käskivät ottamaan… että tyttökin saa muka halvemman asunnon, kun ne hotellit on niin kalliita… Mutta niinä kahtena yönä kun se meillä oli, en minä itkemästä lakannut enkä valvomasta. Mieheni luuli minun tulevan ihan hulluksi. Ja pois sen täytyi se käskeä. Jenny-parka oli minun ainoa lohdutukseni, kun miehenikin oli myöhään illalla virka-asioillaan. Minä nojasin päätäni sen puhtoseen turkkiin — niin puhtonen kun se onkin, joka päivä minä sen paataan — ja itkin. Ja Jenny hyrräsi. Jenny raukka… Sekin oli silloin ihan kuin murheellinen, niinkuin olisi ymmärtänyt kaikki… Mutta sittenkös me leikiteltiin yhdessä kun sain sen naisen pois. Isäkin oli sitten niin mielissään… Oho… hoo jaa…

— Vai niin, hyvänen aika, puhui talonmiehen vaimo osaaottavasti.

— Niin… Enkä minä suinkaan niitä lapsiakaan tahtoisi. Täytyyhän ne ottaa, kun kenen osalle sattuu… Mutta Herraa minä kiitän, ett'ei itselläni ole… Sielläpä ovat taivaassa tallella ne, mitä ehk'en olisi ollut minun osalleni luotuna… Semmoinen vaiva kuin niistä on ja vaimoihminen vain itsensä runtelee rikki niiden tähden… Enkös minä olekkin hyvin säilynyt teidänkin mielestänne?

— Niinhän rouva on kuin nuori tyttö.

— Niin ne kaikki sanovat. Minä stryykään ja stärkkään herrasväelle, niinkuin Aallunska tietää. Kartiiniparista saa markan ja enemmänkin, kummosetka ovatkin, ja niitä tekee moniaita päivässä, kun vain työtä piisaa. Lapset olisivat vain tiellä ja haittana. Mutta Jenny kehrää sillä aikaa vuoteessaan ja käy vain silloin tällöin maistelemassa kermaansa. Ja ai, minkä näköinen sitä ihminen olisikaan, kun siinä vielä olisi lapsia…

Voi, voi, täytyykö minun nyt telefuneerata miehelleni, ett'emme pääsekään lähtemään ja että muutto täytyy lykätä kokonaan toiseen päivään, kun sitä Jennyä ei kuulu… Minä hullu kun laskin sitä tänään ollenkaan pihalle…

Kulta, rakas Jenny, tule nyt… Kesäasunnolle mennään… niin…

Jenny, Jennyy…