HUKUTTAUTUNUT.

Hänen aivonsa olivat kuin särössä. Pitkin metsiä hän harhaili ja mäntypylväikköä pitkin rantaa ja taas kaduille takaisin ja taas metsään. Elokuun hämärä oli tavattoman rauennuttava ja värjyttävä. Tällaisena hetkenä olisi saattanut unohtaa vaikka juuri tekemänsä murhan tai rakastettunsa — ja värjyä kuin ilman siniaalloissa, hopeisessa soitannossa, onnellisena. Tuskin hän enään muistikaan, minkä ratkaisevan askeleen oli äsken ottanut. Oli niin verhotun sumuista luonnossa, saattoi melkein aavistaa, että nousisi täysikuu. Hän oli kai toiminut äsken kotoa lähtiessään ylevästä oikusta. Ylevästä oikusta? Mitä hän oli sitten tehnyt ja mitä toiminut? Nythän oli todellakin täysikuu. Oli kuin olisi häntä kannettu pehmeissä silkkiharsoissa ruohonkorsien yllä. Hameen laahustinkin ikäänkuin hyväili ruohoja niiden päällitse läikähtäessään. Huhuu, huhuu, metsän morsian hän oli. Järkensä kadottanut prinsessa, joka eli ja liikkui vain vaistosta. Ei kärsinyt enää, vaan oli kuin ainaisessa herkähtäneessä onnentilassa. Mitä, hänkö, vanha vaimo, metsän morsian? Hahahaa, peikko se varmaan olikin, joka suudellen oli käskenyt hänen lähteä miehensä luota. Eronnut, ja kotoa, hyvän miehensä luota karannut vaimo. Mikä ihmeellinen ilta. Rauha. Vaikka rakas puoliso itkee kotona. Harsoista nautintoa. Vaikka tietää rakastetun ja rakastavan miehen kaipaavan yksin huoneessaan.

Näin oli hän sanonut miehelleen lähtiessään harhailemaan eikä ikinä enään aikoen palata:

— "Hyvästi. Sieluni kutsuu minua. Olen sille velkapää vapauden. Kiitos ihanasta vuodesta, meidän vuodestamme."

Mies oli katsonut häneen kuin kuolemaan tai kuin ainoaan pelastukseensa:

— "Sinä olet minun vapauteni", oli hän vain sanonut.

Mutta hän lähti. Häntä ei ollut ensinkään koskenut tuo miehen ääretön rukous, tuo ääretön rakkaus, joka noista harvoista sanoista huokui.

Hän kulki ympäri harhaillen. Ei hän tiennyt, minne mennä, vaikka oli lähtenyt kotoa. Hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta miehelle, joka oli häntä rakastanut yli kaiken muun, ei valkoiselle, hienolle kodille, jossa hän oli riemuinnut kuin emi kukan terälehtien suojassa, ei onnelle, yhteiselämälle, jonka hänen yksi sanansa oli nyt ainaiseksi katkaissut, ei rakkaudelle, jota hän oli kantanut sydämessään kalleimpanaan. Ei mitään siitä kaikesta muistellut hän nyt. Kuin raudan jumalatar oli hän lausunut tuomionsa, katkaissut siteet. Hän tahtoi olla vain oma itsensä, oma täydellisyytensä, oma onnensa. Itse itsensä. Hänen tunteensa ikäänkuin haltioittuneen riemukkaina visertivät vapaudessaan. Hän oli kuin juopunut, kuin irtautunut maasta. Hän oli täynnä kultaista elämänviiniä, hän oli kuin tajuton elämän runsaudesta, täynnä herkkiä, outoja kuvitelmia. Hän oli kuin luoja, joka astuu luomisalttarille ja jonka hengestä ihme toisensa jälkeen putkahtaa ilmoille. Hän kulkisi palatsista palatsiin, linnasta linnaan ja vapaus olisi hänelle kaikki.

Kokonaisen vuoden oli hän ollut hänen luonansa, hänen vaimonsa. Tuo vuosi oli ollut kuin yksi ainoa suuri, kirkas, hehkuva päivä.

Niin tähän iltaan asti, Sigrid von Neuburg, puheli hän itsekseen. Niin tähän iltaan asti…

Heidän valoisat, kauniit huoneensa olivat nyt yht'äkkiä tuntuneet hänestä vankikopeilta, jossa hänen miehensä oli vanginvartijana ja heidän keskinäinen rakkautensa esteristikkona. Sellainen julma mielikuvituksen oikku…

Ja hän tahtoi jättää kaikki.

Ja hän jätti.

* * * * *

Hän saapuu harhailuiltaan jälleen mäntypylväikön laitaan, rannalle. Ei hän hämmästy, vaikka rantaäyräs on väkeä täysi, vaikka monta venettä on järvelle lykätty, vaikka miehillä on keksit ja ihmiset supattavat keskenään. Juuri niin sen pitikin olla. Juhlaanhan hän lähtikin. Juhlaan. Onko siitä puoltakaan tuntia kun hän lähti kotoa?

On niin hiljaista, niin hiljaista rannalla. Ollaan kuin intialaisessa temppelissä pyhän virran partaalla. Kuu loistaa. Pyhät uhriveneet häälyvät kuun loisteessa laineitten hiljaa liplattaessa. Veneissä on alastomia uhripappeja keihäineen. He sukeltavat tuon tuostakin pyhän virran helmaan. Niin toimittavat he jumalanpalvelustansa tässä välkkyvässä, kuutamoisessa maisemassa. Kuin intialaisia fakiireja ovat he.

Outo hiljaisuus, kamala ja samalla ihastuttava kuvaelma hurmaa häntä. On kuin jokin tuskainen aavistus tunkeutuisi hänen säröisiin aivoihinsa. Alastomain uhripappien iho, jolla kuuvalo väikehtii outoine valoineen ja varjoineen, hurmaa häntä kuin itämaan kallisarvoinen silkki. Käsivarret kohotettuina, keihäät läpikuultavien sormien puristuksessa, kumartelevat he syvyyteen ikäänkuin tutkiakseen jumalan salaisuutta. Kuunjuovassa venheet kelluvat. Välistä häipyvät ne ikäänkuin hopeisen, tipahtelevan soiton tahdissa siitä syrjään ja alastomat vartalot peittyvät sumupilveen. Silloin näyttävät nuo vartalot himmeiltä vesipatsailta, jotka tuulispää on kierittänyt kokoon, mutta unhoittanut jälleen puhaltaa hajalleen.

Väkeä istuu rannalla, miehiä ja naisia. He ovat kuin erämaihin paenneita pyhimyksiä, kaaput harteillaan — vai mäntyjen varjotko ne vain niin levittäytyvät — tuijottavat yhteen kohtaan, veteen, huulet särkyneestä raollaan ja näyttävät jännittyneen juhlallisilta. Heidän silmänsä kiiltävät. Pimeässä hämärässä näyttävät ne jättiläiskiiltomadoilta, jotka retkottaen ovat ryömineet maan sisästä kaapujen laskoksiin harvinaisen juhlan houkuttelemina.

Sigrid von Neuburg katsoo ja katsoo. Haltioittuneena.

Hänestä tuntuu kuin ei olisi hänen laitansa aivan oikein. Onko todella jokin hullusti. Ehkä hän ei ole valveilla. Näkee vain outoja unia. Häntä on aina kutsuttu mielikuvittelijaksi ja hulluksi. Hän koettelee männynrunkoa. Kyllä, se on aivan todellinen. Mutta sittenkin voi kaikki yhtä hyvin olla untakin — — Olkoon sitten totta tai unta, juhla tässä kuitenkin on.

Ja omituisen kevyt on hän mieleltään. Pitkästä ajasta tuntee hän vapaasti hengittävänsä. Niinkuin hän lähti kotoa… Uljaasti ja kirkkaasti…

Hän on kaivannut tätä. Tässä aukeaa uusi elämä.

Hänen ei juolahda päähänsä kysyä keneltäkään mitään. Hän istuutuu vaan. Muutkin istuvat. Yhtä hiljaisena ja tarttuvan jännittyneenä kuin muutkin odottaa hän. On kuin odottaisi hän ilmestystä, vaikka kaikki onkin ihan luonnollista hänestä. Ei hän ihmettele mitään, ei sitä, että ihmiset ovat täällä, ei hiljaisuutta, ei veneitä, ei keksejä, ei tahdillista liikuntaa järvellä, ei mitään…

Lähtihän hän juhlaan. Tiesihän hän, että häntä odotti suuri riemu nyt juuri. Tarkka vaisto hänet toikin tähän. Ja toiset olivat jo koolla ja odottivat.

Koko oleminen on kuin eteeristä musiikkia, kuun väikkeiden, valojen ja varjojen ja autereisen illan rytmillistä soittoa. Mutta miksi niin tuskallinen väristys vapisuttaa häntä toisinaan, kylmä väre, joka kulkee kuin aalto pitkin ruumista…

Hän nojautuu puunrunkoon, sulkee raukeasti silmät, sulkee ja aukaisee.

Hän on kuin sidottu hetkeen. Vangittu. Alastomat miesvartalot tuolla järvellä väikkyvät hypnoottisen yksitoikkoisessa, nukuttavassa tahdissa. On kuin säikkyisi heidän ihonsa taikamaista paloa, on kuin kirpoilisi heidän huokosistaan hohtavia, pieniä timanttiruusuja.

Hänelle nousee kyyneleet silmiin liikutuksesta. On kaunista, on sanomattoman autuasta.

Ah, fakiirien ihohuokosista pisartelevia hikipisaroitahan ne ovatkin, hänen kyyneleensä, jotka muuttuvat jalokiviruusuiksi.

Hitaasti, hitaasti ummistaa hän jälleen silmät. Hitaasti, hitaasti aukaisee hän ne taas.

Silloin —

Ah ihme, ihme…

Vedestä kohoaa, kuin fakiirien mahtikäskyn kutsumana, olento. Mies. Ihana jumala…

Kaunis hän on. Jäsenet hervottomat, kosteat, kuunkuultoiset.

Ahmien imee hän oudon, veden vaahdosta siinneen kauneutta. Hän kurkoittaa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Kaikki muutkin kurkoittavat. Hänen silmänsä ovat ihastuksesta pingoittuneet. Mutta rannalla on kuin huojuisi varjojen luomat kaavut. Ihmisjoukko on tuskaisesti levoton. Kammottavaa, kammottavaa on kuunvalossa… Hän vain ei näe enään muita, hän katsoo tuota yhtä.

Se nousee yhä ylemmäs.

Mies, jumalallinen, olymppinen.

Keskiruumis on jo koholla, jalat ja vihreään vivahtava keltainen tukka viistävät vielä vettä.

Kuun kukat vedessä kisailevat ympäri tukkaa, kainaloita, kupeita…

Vatsaa…

Vähitellen nousee koko ruumis.

Nyt eroittaa hän jo varpaat, pitkät kultaiset kynnet: ja polvet, jotka ovat kuin hopeainen shamppanjamalja.

Jännitettynä puristaa hän käsiänsä kuin haikeasta tuskasta yhteen. Noin ihanaa olentoa ei hän ole milloinkaan nähnyt.

Keksit laskevat hänet vihdoin jäykässä kaaressa muutamaan veneistä.

Haudanhiljaisuus…

Kuultava, valoa säihkyvä vartalo, ihan kuin läpikuultava. Ja silmät. Hän eroittaa auki luodut silmät aina tänne asti, vaikka hän istuu perimmäisenä.

Häntä värisyttää.

Ne ovat kuin naulatut häneen.

Kylmä hiki käy hänen päällensä.

Miksi tuijottavat ne juuri häneen? Niistä kajastaa kuin kuilu.

Mutta sitten asetetaan ihana löytö alttarille. Kuinka kipeästi hänen päätänsä kivistää. Alttari on verhottu valkoisella liinalla… Ah, sehän on kuin ruumispaari… Ah, ah…

Neljä miestä tarttuu kiinni alttarin kulmiin.

Hiljaisessa, juhlallisessa marssissa alkavat he kulkea kaupunkia kohden.

Kaikki nousevat ylös. Vähitellen tyhjenee templi. Hänkin nousee. Ja yhtyy saattoon. Juhlallisesti kuin hautauskulkueessa astelevat he.

Vihdoin pysähdytään jylhän, harmaan, yöhön verhotun palatsin eteen. Minnekä he ovat tulleet?

Paikka tuntuu hänestä tutulta. On kuin olisi hän ammoin sitten, lapsuudessaan, nähnyt sen.

Neljä tummakaapuista tarttuu jälleen tuohon valkoiseen liinaan.

Noustaan ylös viileätä pylväskäytävää. Vanha palvelija, joka avasi alimman oven, kulkee suuri avainkimppu kädessään edellä näyttäen tietä. Askelten ääni tukahtuu kivisiin seiniin ja pimeään, kosteaan viileyteen.

Ihmisjoukko täyttää käytävän. On kuin olisivat keskiyön haamutanssiaiset alkaneet ja kuin kukin etsisi itsellensä paria.

Ah, hän valitsee hänet, hän valitsee hänet.

Ja jott'ei kukaan ennättäisi ennen, astuu hän ylpeästi ja kiireisesti kaikkien ohitse valkoisen liinan luo, jonka kantajat juuri ovat laskeneet maahan.

Silkkiselle sohvalle ovat he laskeneet hänet, keskelle hämärää salia, jossa suuret palmunlehdet varjojaan luovat ja jonka valkoisista seinistä kultakukkien heteet kiiluvat.

Hän menee hänen luokseen, polvistuu, kumartuu…

Sitten nousee hän jälleen ylös, ylpeänä, iloisena, riemukkaana. Hän avaa sylinsä — — Kuin tuskainen rukous kulkee kuiskutus suusta suuhun:

— Hän on vainajan leski. He rakastivat niin äärettömästi toisiansa.

Silloin yhtäkkiä käy kauhu kuin jäätävä viima hänen läpitsensä. Missä hän on? On kuin tuntisi hän täällä kaikki, kaikki, jokaisen pienimmänkin esineen. Kammostuneena kuin kuollut patsas tuijottaa hän saattajiin…

Missä ovatkaan nyt fakiirit ja kansa ja… Heidän kanssaanhan hän tännekin tuli…

Hän tarttuu päähänsä mielipuolen loiste ammolleen jäykistyneissä silmissään.

Hän tuijottaa valkoiselle liinalle — —

Villi, särkynyt kauhunkiljahdus parahtaa hänen yhteenpuristuneitten hampaittensa lomasta, johon kieli on jähmettynyt rautaiseksi lukoksi…

Hänhän on kotona!