NAAMIAISISSA.

Kuuluisa Bellmanlaulaja — "Bellman'iksi" häntä yleisesti nimitettiinkin — istui jalat ristissä allaan suurella tyynyllä, jonka päälliseen oli ommeltu jättiläismoisia kultaperhosia, tilaisuuteen varta vasten sisustetussa "patjahuoneessa" — pieni sivuhuone kaukana juhlasalista — jonne orkesterin soittokin kuului vain kuin perhossurina ja jota naamiaisväki ei vielä näin alussa ollut edes ehtinyt keksiä. Joten rauhassa sai siellä olla. Hän imeskeli pitkävartista piippua, jonka juuri oli puoleksi tunniksi vuokrannut tupakkakojua toimikunnan laskuun pitävältä, maurilaisnaiseksi pukeutuneelta nuorelta rouvalta.

Savupilvet leyhyivät kuin utuiset, seinistä ja katosta riippuvat hämähäkinverkot, yliympäri. Huone oli — kauttaaltaan siniseen, pehmeään, yksiväriseen verhoon kääritty kun oli — kuin suuri, hiostava pilvi, jonka liepeissä lenteli lukematon, sakea ryhmä kultaperhosia. Lattia näet oli täynnä kaikenkaltaisia, nelikulmaisia, pitkämäisiä, pyöreitä j.n.e., koruompeleisia tyynyjä, kultaperhosompeleisia.

Bellmanlaulaja kalpeine, syötyine pirunkasvoineen virnisteli itseksensä hämärässä ja huvittelihe ajattelemalla olevansa herrajumala pilven pieluksella ja katselevansa — vuoron perään paheksuvana ja kehoittavana, tuomitsevana ja anteeksiantavana — maailmaa. Oikeastaan oli hänen katseensa tällä haavaa kiintynyt vain yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa, nimittäin neiti Heinrichs'iin, jonka kanssa juuri oli kävellyt pitkin naamiaishuoneuston pimeitä, veistokuvia täynnä olevia käytäviä. Häntä nauratti muistellessaan millä mielihyvällä neiti Heinrichs, "Ulla", oli antanut nostaa itsensä — niin painava ja kookas kuin olikin — suuren, marmorisen, lepäävän satyrin syliin, millä intohimolla hän oli suudellut häntä, Bellmanlaulajaa, alastoman Venus'en takapuolella, ja miten hän oli… niin… mutta se oli tosiaankin soma historia. Äkkiä kuin salama oli hän vetäissyt silkkisten, punaisten polvihousujensa taskuista — neiti Heinrichs oli näet pukeutunut miesnarriksi — pienen Mignonsähkölampun, valaissut sillä käytävän, hypännyt seisomaan Bakkuksen marmorijalustalle. kiertänyt toisen käsivartensa viininjumalan kaulan ympäri ja toisella kädellään teatraalisesti oikeassa hurjassa remuinnossa heiluttanut juuri ravintolan puolelta hankkimaansa viinirypälekimppua. Totisesti, nautinnollisempaa silmänräpäyskuvaelmaa saattoi tuskin ajatella. Ja parempaa Bakkantinnaa ei paraskaan maalari olisi saattanut löytää mallikseen. Samppanjahumala kiiluen silmistä, hiukan hoiperrellen — tosin liian aikaista jo näin juhlan alkajaisiksi — ja lihavat kasvot hiukan pöhöttyneinä, oli hän suudellut hartaasti vanhaa, likastunutta, pörrötukkaista Bakkusta, joka viinin hurmauksessa polviinsa pudottamaansa viittaa juuri toisella kädellään kokoili ylös.

Neiti Heinrichs'in asento oli tällöin ollut hyvin… hyvin — edullinen. Väsyneesti eteensä tuijottaen mielikuvitteli kuuluisa Bellmanlaulaja neiti Heinrichs'iä erilaisissa asennoissa olevana, ei niinkään säädyllisyyttä vastaavissa, ja mietiskeli, millä tavoin hienot puitteet säilyttäen osaisi parhaiten jutella hänelle sopimattomuuksia. Sillä sellaisista neiti Heinrichs piti. Oikeastaan oli neiti Heinrichs nero sillä alalla. Oikea sähähtelevä ja singahteleva sanannero, joka osasi herättää kiivaita väittelyitä ja sai innokkaita puolustajia ja inhosta säihkyviä vastustajia. Niin tyhmä pässinpää kuin hän muuten olikin, koko vanhapiika, kulunut, ikikulunut, raihnainen näyttelijätär, joka tuskin ramppivalossakaan enään sai elähtäneen naamafreskonsa rappeutumista salatuksi…

— Hahaha… haa… kuului traagillinen, tuskaa teeskentelevä, kimakkain narrinkulkusten säestämä nauru samassa ovelta, missä heti senjälkeen näyttäytyi neiti Heinrichs'in lihava vartalo pyöreine, pullottavine muotoineen, jotka miespuku vain sitä räikeämmin alleviivasi.

— Huhuhuu… huu… "Ulla, min Ulla"… kuului sisältä käheä laulu kitaran säestämänä.

— Ohohohoo… kuului jälleen traagillinen, tuskaa teeskentelevä vastaus, joka tarttui edelliseen kuin repliikki draamassa.

— Ahahahaa… jatkoi käheä ääni yhä kitaran säestämänä.

— Jatkakaa, herra "Bellman", jatkakaa… Tyhjennetään samalla koko suomalainen onomatopoetillisuus…

— Krakrakra… kraa… rämisivät käheä ääni ja kitara kilpaa.

Narri juosta sipsutti ovelta patjalle, heittäytyi pitkäkseen "Bellman'in" viereen, nosti toisen jalkansa ylös ja tarjosi sandaalinsa kärkeä suudeltavaksi.

"Bellman" sylki:

— Prprprprrrr…

— Kiitoksia voimakkaista tunteistanne, herra "Bellman", huudahti neiti Heinrichs ollen läkähtyä naurusta, vaikka ne ovatkin kovin vanhoja ja tavallisia, sillä en ole enään vuosiin kyennyt herättämään muuta kuin inhoa, joten olen siihen tottunut ja — kyllääntynyt… Meillä nähkääs, eletään vain moraalin kannalta, ei taiteen, ja moraali on nähtävästi hyvin yksipuolista… Se ei tunne muuta tunnetta kuin inhon…

Herra "Bellman" suuteli jo isoavarvasta intohimoisesti.

Neiti Heinrichs sylki:

— Kuinka helposti myitte moraalinne!

— Ei, vaan minussa tapahtui sielullinen käänne teidän parannussaarnanne johdosta.

— Siis olemme molemmat moraalittomia ja — langenneita. Oo… oo… ooh…

Kuin yhdestä iskusta tarttuivat he toisiinsa, syleilivät rajusti toisiaan ja aloittivat läähättävän neekeritanssin, jota käheä ääni, kitara ja tuskaa teeskentelevä, traagillinen nauru säestivät.

Kunnes väsymyksestä vaipuivat takaisin patjalle.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, läähätti "Bellman" suudellen "Ullan" poskikittiä.

— Ja oi, kuinka minäkin sinua, kuiskasi narri itkuun tyrskähtäen ja pyyhkien harsoisella silkkinenäliinallaan valtoinaan vuotavia, ihomaalista verisiä kyyneleitään…

— Oi kuinka minä rakastan sinua, kuului käheä ääni taas. Mutta kitara vaikeni.

— Ja minäkin, oi minäkin sinua… kuului traagillinen nyyhkytys ja nauru yhtaikaa. Mutta teeskentely oli karissut pois.

Samassa pysähtyi ryhmä naamioittuja ovelle, muutamalla naisella pieni sylikoira, jota samettinauhasta talutti, mukanaan. Koira alkoi vimmatusti haukkua, repäisi nauhan irti taluttajansa kädestä ja syöksähti päin rakastavain ryhmää.

"Bellman" hypähti ylös patjalta. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan raittiiksi. Säikähtäneenä ja hiukan häpeissään — että se sattui olemaan juuri tuo pahamaineinen vanhapiika! — pakeni hän huoneesta. Eikä hänellä ollut edes verhoavaa naamiota. Suuruudet käyvät tavallisesti naamioimattomina. Niin oli hänkin vain tullut. Ja hännystakissa. Hiton ikävä juttu.

Neiti Heinrichs purskahti uudelleen itkuun. Koira vei hänen rakkautensa! Pieni sylikoira onneton. Samettinauha kaulassa. Koira!?

Kuinka voi maailma olla niin traagillista. Elämä.

Mutta "Bellman" oli äkeissään, kun ei ollut vielä ehtinyt sanoa äsken miettimiään, kerrassaan herkullisia rivouksia. Vaikka eiköhän siinä rakkaudentunnustuksessa ollutkin jo kylliksi?

Harmillista kuitenkin.