VALKOINEN MATO.

Hän tuli luokseni muutamana pyörryttävän iloisena kevätaamuna.

Ja minä syleilin häntä ja toivotin tervetulleeksi. Pulppuavan nuorteina, kiiruhtavina kuljimme käsikädessä poppelipuistoon — muistojemme temppeliin. Vereni oli kuin rytmiloiskuntaa.

Kyllähän tosin uneni, tuo tyylikäs uneni, joka aamun valjetessa oli liihoitellut ohitseni kuin kinematograafin liikkuvat näkyoliot, silloin kun satuin muistamaan sitä, saattoi minut alakuloiseksi, mutta pian unhoitin sen jälleen kokonaan.

Kerron kuitenkin sen teille ensin.

Pienet, violetin väriset perhoset lensivät huoneeseen räpytellen pieniä siipiään, joilla kantoivat hopeista tarjotinta. Niitä oli satakunta pientä perhosta. Kuinka minä ihastuin niihin. Somasti liritellen, hyräillen puhelin niille. Itsekseni olin hurmaannuksissa tästä suloisesti sattumasta.

Tarjottimella tuoksui kiiltäväuntuvainen joutsen mustien, vereksien ruusujen keskellä.

Vieressä oli hopeainen veitsi ja kahveli.

Oi, kuinka siroa ja somaa! Sellainen herkullinen ateria: tuoksuva joutsenpaisti, mustia ruusuja, hopeainen pöytäkalusto, kevyitä, notkeita perhoshovimestareita, perhosmusiikkia…

Kutsuin heidät tarjottimineen luokseni. Keikkasin hopeaisella veitsellä kiiltosulkaisen joutsenen kahtia —

Mutta — miten säikähdin —

Poikki tuon kauniin linnun rinnan kulki valkoinen, pitkä rengasmato, elävä, inhoittavankeltainen mato, kuin kaunein, afrikalaisen norsun hampaasta muovailtu vyö.

Perhoset lensivät samassa näkymättömiin vieden tarjottimen mukanaan — —

Heräsin. Joku istui vuoteeni laidalla ja hiveli pehmeätä, valkoista huopapeitettäni ja nauroi kirkkaasti mainiten nimeäni.

Se oli hän, ystäväni.

Kuinka minä ilostuin. — — —

* * * * *

Hänen äänensä vapisi ja minun ääneni vapisi. Sanat kävivät yhä terävämmiksi, purevammiksi. Olimme kiihkeitä, ivallisia. Pieninkin varomattomuus sytytti sarjan murhaavia käänteitä. Huudahtelimme, ihmettelimme, säälimme. Hän valitti vain antaneensa, antaneensa, yhäti antaneensa, ei mitään saaneensa, ja minä väitin samoin. Mielikuvitukseni keksi syytöksiä, ilmaisin puoliksi tukahutettuja ajatuksia, muistelin mitä ihmiset olivat sanoneet.

Mutta kumpikaan ei muistanut kahta ihanaa vuotta, jolloin joka päivä olimme vakuuttaneet toisillemme, että olimme rikkaita, upporikkaita, onnellisia…

Olimme kokonaan intohimojemme repimiä, raatelemia. En voinut sietää häntä enempää. Ei hänkään minua. Hän oli mielestäni kerjäläinen, joka oli saanut kaikki minun armostani. Ja hän vakuutti puolestansa samaa minulle.

— Ei meillä siis ole enään mitään toistemme suhteen toivottavaa?

— Ei, paitsi ikuista eroa.

Ja me erosimme. — —

Hän oli aikoja sitten lähtenyt. Minä istuin yhäti puiston lehtimajassa, leijonasuihkulähteen luona.

Olin kuin murhattu. Pääni nuokkui rintaa vasten. Vereni tuskin kulki.

Sielussani oli auennut kummallinen silmä ja kummallinen korva. Minua kammotti. Näin ja kuulin sellaista, jota en ennen ollut uskaltanut aavistaakaan.

Minua kammotti se, että se oli keskinäinen kateus, joka eroitti meidät.

Pitkä mato valkoisen, ihanan elämän ympärillä. Ja se oli siinä aina ollut. —