SIVEELLISYYSSAARNA.

Hän oli puhunut sydämensä pohjasta, hehkuvasti, vakuuttavasti, innolla. Hän oli valanut koko nuoren sielunsa puhtaat, pyhät tunteet tämän langenneen sielun pelastamiseen. Hän itse tuskin aavisti kuinka herkkiä ne tunteet olivat. Ja ne vaikuttivat kuin hohtava, sinisenkuulakas liekki, kirkastaen, lämmittäen. Hän vapisi innostuksesta. Jos hänen onnistuisi kiskaista tuo sielu synnin loasta, jospa hänen onnistuisi — — Ja taluttaa hänet jumalan luo — Hän muisteli niitä palavia esirukouksia, joita ystävät olivat lähettäneet korkeuteen, armon valtaistuimen luo tämän työn menestymiseksi. Ne vahvistivat häntä tänä vaikeana, edesvastuunalaisena hetkenä. Hän kiitti luojaa siitä, että arpa oli langennut hänelle, että hän vanhurskaudessaan oli katsonut hänet kelvolliseksi pyhään toimeen, johon veljet siveellisyysyhdistyksessä olivat hänet valinneet. Hän, joka oli vasta nuori jumaluusopin ylioppilas, jolla ei ollut mitään kokemusta elämästä, joka kaiken ikänsä oli mietiskellyt, joka ei vielä koskaan ollut tahrannut käsiään tarttumalla elämän tulivauhtisiin ohjaksiin, hänelle olivat he luottamuksella uskoneet kalliin tehtävän: pelastaa langenneita sisaria ijankaikkiselle elämälle. Hän ihmetteli jumalan määräämätöntä armoa, joka valitsee heikkoja välikappaleita väkeviin töihin. Seurassahan olisi ollut niin monta vanhaa, kokenutta veljeä, joiden usko oli luja kuin kallio. Ja hänen oli vasta kauniilla, viheriöivällä idulla… Mutta heidän vahvistamanaan oli hän uskaltautunut yölliseen aikaan lähteä tähän saastaiseen saatanan temmellyspaikkaan.

Hän oli puhunut. Hän lankesi polvilleen. Kädet lujasti ristiin puserrettuina rukoili hän hartaasti — — — Amen, amen…

Totisesti, hän uskoi varmasti, että rukous oli kuultu.

Hän katsahti ylös. Hän oli liikutettu, hänen silmistään juoksi kyyneleitä. Hän luuli, että tuo nainenkin, jolle hän näin sydämen syvimmästä oli puhunut, itkisi.

Mutta — hämmästyneenä, kauhistuneena jäi hän tuijottamaan outoa näkyä. Nainen katseli häntä ihastuneesti, himokkaasti. Hänen silmänsä liekehtivät, suu oli puoliksi aukinainen lämpimästi sylkehtivässä intohimon hymyssä, vartalo jännittyneenä kaarena. Hän rakasti tuota nuorukaista, rakasti häntä kiihkeästi, hurjasti, vastustamattomasti. Hän rakasti häntä, joka puhui noin viattomasti, eikä tuntenut muuta kuin oman henkensä puhtaan ilman.

— Etkö sinä ole koskaan syntiä tehnyt?

— Älä kysele syntisesti. Olen raadollisin raadollisten joukossa. Olen huonompi kaikkia muita, olen huonompi kuin sinä.

— En ymmärrä sinua oikein. Jos olet huonompi minua, niin silloinhan tulisi minun yrittää parantaa sinua?

— Meillä on ero: en ole ottanut synnintekoa elatuskeinokseni.

— Olet siis kuitenkin sattumoisilta joskus pudonnut, antanut valtaa himoillesi?

— Niin, joskus ajatuksissani kyllä, mutta silloin on perkele vietellyt minua sinun ja sinunkaltaistesi haahmossa.

— Pidät minua siis perkeleenä?

— Niin —

— No miksi tulet sitten minua käännyttämään? Etkö tiedä, ett'ei perkele voi palata teiltänsä, ei puhdistua. Eikä hän tahdokaan, sillä hän on hallitsija valtakunnassaan. Vieläpä hän tahtoo vietellä alamaisikseen nekin, jotka hänen luoksensa tulevat hurskaissa toiveissa.

— Ihmeitä voi tapahtua, kun usko on suuri.

— Mutta jos juuri perkele, s.o. minä, olen sytyttänyt sinussa halun tulla minun luokseni kiehtoakseni sinut, valloittaakseni sinut…

— Varo, nainen. Minusta puhuu jumalan henki. Hän on väkevämpi sinua.

— Ei, vaan yhä vielä on hyvän-ja-pahantiedon-puun hedelmä väkevämpi. Näetkös, minulla on kokemus, sinulla vain kuvittelua. Muistatko, kuiskasi hän lähestyen nuorukaista, muistatko: kun he olivat syöneet siitä, huomasivat he olevansa alasti. Mutta sitä imevämmin, hurmaantuneemmin katsoivat he silloin toisiinsa, puhui nainen hätäisesti. Ja — jumala seisoi vieressä ja ihmetteli ihmistä, kadehti, sanon minä, ihmistä, joka uskalsi elää itsellensä. Ja oli unhoittanut hänet, kolmannen, tarpeettoman, sivustakatsojan, siveyssaarnaajan, jota eivät elämän salaperäiset ongelmat olleet koskaan pyöryttävinä, vaativina lähestyneet ja joka siksi ei tuntenut niiden hurmaavaa houkuttelevuutta.

Muistatko, jumala seisoi ihmisen edessä ja nuhteli ja varoitti ja tuomitsi — kun ei voinut muuta. Mutta ihminen seurasi riemulla itseänsä sittenkin, vaikka tuskien kautta vasta itsensä saavutti. Tuskien, niin… Eikä hän tahtonut mitään herraa —

Näetkös, minä näen heidät yhä vielä edessäni — maailman huomenen ensi ihraiset — paljaina, värisevinä, toisiinsa hurmaantuneina, rakastuneina, pelokkaina, että kadottaisivat toisensa, toisensa, josta pitivät enemmän kuin oudosta jumalasta.

Mahtikäskyt — mitä merkitsevät ne kun salamat syttyvät — —

Nainen heitti äkillisellä liikkeellä ohuen yövaipan yltänsä ja seisoi nuorukaisen edessä alastomana. Punakeltaisessa valossa säteili hänen ihonsa kuin persikan kuori.

Nuorukainen seisoi hänen edessään kuivin, sinertävin huulin, kuin halpautuneena —

Nuo pyöreät, väräjävät muodot ne olivat alkuelementtejä. Punaiset, ihanasti muovaillut rinnanpäät kuin kutsuivat juomaan, juomaan… janoisesti, loppumattomasti.

Kuinka vaaleankuultavat lanteet ja vatsa ja polvet… jos asettaisi niille hiljaa kätensä ja koskettaisi, hivelisi… St… kavala viekotus… Puristaisi, pusertaisi, suutelisi, painaisi kiinteästi itseensä —

Uppoisi — —

Jumala, jumala, jumala — — —

Ihana, verhottu kainalo ja —

— Joko uskot?

— …

— Joko uskot?

— Perkele, vaimo, mitä minulla on sinun kanssasi?

Hikipisarat karpaloivat teoloogin otsasta ja käsistä. Koko ruumis nytkähteli.

Nainen läheni —

Nuorukainen oli putoamaisillaan. Hän ummisti silmänsä. Kädet hapuilivat —

— Saatana…

Hän nojasi ovipieleen.

Nainen kosketti häntä.

Hän alkoi hourailla:

— On ihanaa olla sinun kahleissasi — — —

Silmänräpäyksessä oli hänkin heittänyt yltään.

Alastomina, tultasuitsuavina vaipuvat he toisiinsa.

— On ihanaa olla sinun kahleissasi, saatana, kuiskasi hän vielä toisen kerran houraillen…

— Ikuisestiko?

— Ikuisesti, ikuisesti…