KUNNIA.

Sisältä, milt'ei kadun tasalla olevasta, mustaksi mädänneessä hirsihökkelissä kapean Kujakadun varrella jo nykyään hävinneessä kaupunginosassa, kuului ulvontaa, kirousta, voivotuksia, läiskäyksiä — Välistä lyhyt kirkaus, terävästi leikkaava huuto, niin kirkasääninen, että se tuntui ja vaikutti kuin salamanvälähdys.

Pikkupojat ja pikkutytöt kaikista ympärillä olevista, läheisistä hökkeleistä, "punasesta talosta", "kuvatehtaasta", "sairaalasta" ja mitä nimiä niille kaikille oli annettukaan, olivat kokoontuneet näkemään ja kuulemaan.

Kadun saveen tuhkatiheään piirretyt ruutukuviot ja ämmänpadat, joiden viivoista tytöt muulloin olivat niin ilkeän tarkkoja ja häijyjä, jopa joskus rupesivat suulaiksikin, tuhraantuivat ja sotkeutuivat joukon jaloissa, näyttäen vihdoin revenneiltä verkoilta. Mutta sitä ei nyt muistettu. Kaikki olivat jännitettyjä ja iloisia. Yksitoikkoisuus katkesi niin hauskasti. "Pirunpesän" näytelmät tarjosivat aina viehätystä, joka villillä ulvonnalla ja nokkelilla, vertauksellisilla hypyillä vastaanotettiin.

Pikkupojat alkoivat tavallisen laulunsa:

Pirunpesässä tapellaan, tapellaan, tapellaan, pirunpesässä tapellaan, tapellaan—aa—aa—aan…

Samassa lennätettiin ovi kovalla pamauksella auki ja sisältä syöksähti ulos nainen mies kintereillään.

Pojat lähtivät juoksemaan, minkä kerkesivät. Mutta huomattuaan vaaran olevan kaukana, pysähtyivät he pian ja laulunpätkäänsä hoilotellen alkoivat jälleen lähennellä "pirunpesää", vaikkakin aluksi jokseenkin varovaisesti.

— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin helvetin kivet…

Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa. Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.

Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan, kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö. Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat, tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa hauskasti kädessään heilutellen.

Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni, hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.

— Hah—hah—hah—haa… Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka — Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin… Kas niin — hahahahaa — — — Senkin karso!

Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.

Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.

— Pidä puolias, Reega, pidä puolias…

Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus "vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä, raakana. Kuinka kulloinkin halutti.

Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.

Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana, hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää, keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.

Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite… Hän oli kuona ja tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö…

"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin, pukeutunut hienoksi —

Ei mikään auttanut. Houkutellut, rukoillut —

Luvannut suunnattomia lunnaita.

Yhä sama, järkähtämätön kielto.

Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.

Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa. Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja raudanterällä. Sen hän oli vannonut.

Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt…

"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin katselemaan taistelun kulkua.

Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä, vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas ympäristöön.

Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni, sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen, katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta, kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut…

Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina, täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän, sammaltuneen räystään varjot.

Päihtynein kielin sammalsivat he:

— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.

Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.

Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän loisteen, kun he lauloivat:

— Kuningatar haaremin on tulitukka Reega… tulitukka Reega…

Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen. Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän ei saa!

Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.

Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille" perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet halveksimisellansa.

Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki katselivat henkeään pidätellen.

Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin — "sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo, kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri, taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella väisti hänet.

— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin suudelman malja!

Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.

Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.

Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin, jättäen jälkeensä kauniit juovat.

Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin putoaminen ja sirpaleiden särinä…