NÄYTTELIJÄTÄR.

— Hoo… oo… ooh… haukotteli hän levätessään harmaa huopa tiukasti ympärilleen käärittynä vanhalla, haalistuneella leposohvalla pitkän, pimeän hotellikäytävän päässä sijaitsevassa pienehkössä, jotenkin reuhkanamaisesti sisustetussa huoneessa, jonka oven päällä oli kilpi ja siinä numero 46. Huone oli lämmittämätön ja tavattoman kylmä, oli jo marraskuu.

— Hoo… oo… ooh… Tiedätkös tämä kaupunki on hauska kaikessa pikkumaisuudessaan. Kun on vieras ja osaa asettua yläpuolelle. Muuten tietysti mahdoton. Mutta silloin täytyykin olla hyvä pukuvarasto…

Hän nauroi unisesti ja hykertäytyi väristen tiukemmin huovan sisään.

— Älä luule minun valittelevan paikkakuntaa. Sehän on niin tavallista, se, ja joutavanpäiväistä. Kukin paikka on aina sellainen, miksi sen itse itsellemme teemme. Ja minä kyllä luulen ymmärtäväni sen asian. Humpuuki menee yleisöön. Ja siksi se on välttämätöntä saadakseen muuten edes jonkun verrankaan olla rauhassa. Tulee poseerata, mutta poseerata hyvin. Niin ett'ei huomatakkaan. Hienoa, ylhäistä, noin…

Hän teki havainnollisen, joustavan kaaren kädellään.

— Ja kuitenkin tulee mieleen… hm… no jaa… uskotkos, pieni, viaton, tyhmä ingenue menestyisi täällä mainiosti. Varsinkin jos olisi "tyttökoulu-tiedot" takana ja ruumiissa tai puheessa tai käynnissä pieni, somistava luonnonvika… ha… ha… haa… Niinkutsuttu suloinen, su-u-loi-nen ulkomuoto… Mutta tragedienne… täällä… Harmaalta näyttää.

— Mitä pidät siitä? jatkoi hän, silmät puoliummessa tirkistellen suurta valokuvaansa uunin kupeella, jossa oli paljon muitakin "suuruuksien" valokuvia ja valkoinen silkkiviuhka täynnä näiden nimikirjoituksia.

— Minun suojeluspyhimyksiäni! Ymmärräthän? On tarkoitus vaikuttaa pikkukaupunkilaisiin, jutteli hän avomielisen suorasti. Tuon valokuvani aion minä muuten säilyttää ja lahjoittaa Kiinan keisarille, kun parin vuoden perästä lähden maailmanturneelleni. Siinä on näet vinot silmät ja senvuoksi vaikuttaa se siellä varmaan erinomaisen edukseen. Meidän alallamme oppii ottamaan kaikista tilaisuuksista vaarin. Ja meidän maassamme. Kiinan keisari voi antaa siitä vastalahjan minulle. Esimerkiksi pienet naisjalkineet, johon olisi niin soma puristaa jalkansa. Ajatteles, kuinka hyvin se vaikuttaisi minun kotikaupungissani… Minulle kumarrettaisiin varmaan kuin mandariinille. Ja minun taiteenikin olisi jotain suuremmoista: ulkomaillakin saanut tunnustusta, aina Kiinan hovissa asti, jossa keisari j.n.e. Siten seisoisi sanomalehdissä. Kaupunkineuvosto pitäisi minulle päivälliset raatihuoneella, ja —

Vieras oli ottanut valokuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Sen särkyneet, ristiriitaiset piirteet hiukan ärsyttivät häntä. Ja silmät olivat tosiaankin vinot. Hän sanoikin senvuoksi vain tuon tavanmukaisen:

— Hyvä se on, ja — nätti…

— Niinhän sinä olet kuin taidearvostelu ruumiillistettuna, huudahti välinpitämättömästi lepääjätär. Se on otettu "Juliana", balkongikohtauksessa, kuten huomaat… Minusta on ruusunlehtien pudottaminen Romeolle tuhatvertaa hienompi idea — siinä on jotain niin utumaista, unelmallista — kuin antaa esim. harsonsa liukua alas hänen pideltäväkseen. Se on jo konkreetisempaa, se. Vaikka kaikki riippuu temperamentista…

Minä olen alusta asti näytellyt vain pääosia. Vaikka jos minä sivuosassa esiintyisin, taikka vaikkapa vain stateeraamassa, niin… niin tekisin minä siitäkin pääosan. Niin minä olen tehnytkin, lausui hän ylpeästi ja nähtävästi koettaen vaikuttaa toiseen.

— Se voisi kuitenkin häiritä draaman kokonaisuutta. Taiteen ehjyys siitä kärsisi, jos sinä voittaisitkin…

— Pyh, ei näyttelijättären auta sellaista katsoa. Tehköön kukin puolestaan samoin.

— Mutta jos olisi joukossa hienoja taidesieluja, jotka eivät sitä voisi?

— Ha… haha… haa… sinä lapsi, sinä tyhmä… Sinä ingenue! Ja katkaisten kokonaan keskustelun ihan kuin olisi jo kaikki siitä asiasta sanottu sanoi hän äkkiä käskevästi: anna minulle kirja… tuo tuolta…

Hänen äänensävynsä oli jo kumea, kuten Lady Macbeth'in pestessään verta käsistään.

Sormellaan osoitti hän lattialla lojuvaa kirjakasaa:

— "Helgelannin sankarit", selitti hän tarkemmin.

Toinen löysikin heti kirjan. Se retkotti päällimmäisenä kirjakasassa, aukinaisena ja risaisena. Hän sai sen.

Väsyneesti, tuskin raottaen silmäluomiaan, alkoi hän lukea vaipuen pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Ei muistanutkaan vierasta, tai ei ainakaan ollut muistavinaan. Tämä ei kuitenkaan pahastunut, tiesihän hän toisen tavat: kuinka mielellään hän tahtoikaan vaikuttaa ihmisiin. Hänessä oli yksityiselämässäkin aina jotain teatterikuningatarta. Mutta kun siinä kaikessa oli varma määrä alkuperäistä, leveätä ja naivia hyväntahtoisuutta, tuollaista: "suottehan mun näin olla", ei se loukannut. Päinvastoin huvitti.

Pitkän aikaa kului näin.

Toinen kuuli vain, miten sohvalla lepääjä hetkisen perästä riisui toisella jalallaan keltaisen, kullalla kirjaillun, väärennettyjen turkkilaistavarain basaarista ostetun tohvelin jalastaan ja miten se pehmeästi tipahti hänen varpaittensa nenästä sohvamatolle. Siinä se lepäsi kuin kultakimpale risaisen kullankaivajan nahkalaukussa. Vähän ajan perästä putosi toinenkin samalla tavoin.

Kohta ei kuulunut muuta kuin katkonaiset haukottelut silloin tällöin ja kirjan lehtien kahina. Vieraskin akkunan luona korituolissa istuessaan oli vaipunut mietteisiinsä tuijottaen kuivaneihin, keltaisiin ruusuihin pöydällä. Niistä nousi omituinen tuoksu. Hieno ja kitkerä samalla. Ne olivat "Rebekka West'in" ruusut…

Äkkiä kääntyi hän hämmästyneenä ympäri. Kaksi suurta, auennutta silmää tuijotti häneen sohvalta.

— Kuule, tragediennellä pitäisi olla rautapiikkiset kengät…

Ihmeekseen näki vieras, että äskeinen haukotteleva ja uninen ilme oli kuin poispyyhkäisty lepääjättären kasvoilta. Pingoittunut, tulinen ja sielukas ilme liekehti niissä. Nähdessään toisen säikähdyksen, vetäysi hänen pieni suunsa hienoon, tuskin huomattavaan ivahymyyn ja hän kuiskasi käheästi, mutta selvästi, terävä iva sanoissaan:

— Oh, sinua lapsi… miksi eivät rautakengät sitten voisi olla sitä unelmaisinta utua… Sinun unelmaisinta unelmautuasi… teidän… Lapsellista!

Hän alleviivasi pilkallisesti "sinun"- ja "teidän"-sanat. Ja näköjään ihan kuin tykkänään unhoittaneena, mitä juuri oli päässyt sanomasta, alkoi hän hitaasti, kokonaan jännittyneenä, kohottautua sohvalta ylös, vartalo kuin ampumaan pingoitettuna kaarena, hitaasti, hitaasti… arvokkaasti… juhlallisesti…

Kammostunut jännitys oli vieraassa noussut niin korkealle — vaikka hän olikin kaikkeen tottunut tuon toisen puolelta — että se, huippukohtaansa päästyään, alkoi laueta, hipaisemalla koomillisuutta ikäänkuin kylkeen. Naurettavaa, ajatteli hän. Ja häntä milt'ei jo naurattikin, kunnes samassa oli jo taas viehättyneenä mukana.

Sohvalla lepääjätär seisoi solakkana, korkeana ja sielukkaana kuin marmoriin hakattu parhain veistoteos, keskellä lattiata — kylmän kontistuttama vartalo oli kuin äkkiä sulanut ja kuumentunut — hiukan teatraalisena tosin ryhdiltään, kuten Apollo oli Belvedere — toinen käsi ojennettuna ulospäin ja toinen kohotettuna otsalle, sisäisten, mitä synkinten intohimontuskan ilmeiden kuvastuessa kuin pronssiin valettuina hänen kasvoiltaan. Vieras unhotti kaiken, koko raihnaisen ympäristönkin, leposohvan, josta rautaiset vieterit törröttivät niinien seasta esiin, harmaan, vaalistuneen hotellihuovan, joka näyttelijättären liepeissä oli raahautunut sohvalta aina keskilattialle asti, vanhan, himmenneen, marmoria osoittelevan lavoarin, kirkuvasamettiset pöytäliinat, kaikki… Hänen edessään oli kappale parhainta taidetta, mitä milloinkaan saa nähdä veistokuvakokoelmissa tai näyttämön palkeilla. Ja hän iloitsi siitä, milt'ei hartaana. Tämä ei enään ollut mitään naurettavaa, kaikki epäoleellinen oli karissut pois… Tämä oli ihanaa… taidetta…

— "Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta" — — — "Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni käärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarilapsissa on toisenlaista malmia. Minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon, eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt" — — — "Hahahaa! Luulitko tarkoittavani totta? Mutta usko, jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee syntyperäistä" — —

Yht'äkkiä laukesi komea vartalo äkillisestä pinnoituksestaan, kirja putosi hänen kädestään ja hän lysähti kädet kouristettuina, tukahutetusti kirkaisten ja… hervottomana polkien jalkaa, ikään kuin koettaen viimeisillä voimillaan vastustaa tyhjäksitekemistä, lattialle. Punainen samettihame, joka äsken äkillisen tarmon ja mielikuvituksen sytyttävässä, loisteliaassa ilmakehässä oli tuntunut kuin liekehtivältä, hehkuvalta tulelta, kammottavalta, näytti nyt olevan kuin sammumaisillaan oleva kekäle, ja vanha, haalistunut, lattialla viruva hotellihuopa kuin tuhka, joka jo yritti levittäytyä sen ylle.

Huoneessa ei kotvaan aikaan vaihdettu sanaakaan. Toinen lepäsi voimainponnistuksistaan ja vierasta taas kiihoittavasti ärsytti tämä sieluntilojen kuvakokoelma, jonka näkijäksi omistaja oli hänet kutsunut milt'ei ujostelemattoman julkeasti.

Yhtä väsyneenä ja velttona kuin äskenkin, lepäsi näyttelijätär jälleen leposohvalla kylmästä hytisten. Hänen kasvonpiirteensä olivat nekin kuin läjäänlysähtäneet ja iho tuhkanharmaa, siniseen vivahtava tai paremmin mustanharmaaseen. Poskien ja nenän lomassa näkyivät syvät urat ja silmät olivat vain vähän raollaan ja kiilto aivan sammunut. Ainoastaan suu näkyi vielä pitävän ryhtiään. Se tuntui olevan heikosti katkerassa väreessä.

— Tiedätkö, minä olen kuolemanväsynyt… kuului hetken perästä avutoin, ikäänkuin vikisevä lapsen ääni leposohvalta.

Enempää ei puhuttu.

Mutta hetken perästä nousi hän taas äkkiä ylös sohvalta, levottomasti, hapuilevasti, ikäänkuin polttaisi häntä jokin.

Kuin tiikeri alkoi hän pitkin askelin kävellä edestakaisin huoneessa, kulmasta toiseen — tuskallisesti voihkien — epätasaisesti, vuoroin voimakkaasti vuoroin ikäänkuin laahustaen.

Vihdoin pysähtyi hän aivan vieraan eteen, tyrkkäsi häntä jääkylmällä, kangistuneella kädellään kyynillisesti rintaan ja silmiin tuijottaen ahnaasti lausui:

— Minä tahtoisin elää, elää… Minä tulen hulluksi… muuten…

Ja kun ei toinen onnettomana tästä tunnustuksesta, mitään vastannut, tarttui hän hermostuneesti hänen olkapäihinsä ja pusersi niitä:

— Etkö luule, että Duse on pervers?

— Mitä sinä tarkoitat? Pervers? Selitä. En tunne koko sanaa… käsitettä vielä vähemmin.

— Haha… hahaa… Minä en muistanutkaan, että sinä olet lapsi! Ingenue! Ja rakastat kirkasta. Ja puhdasta, puhdasta, puhdasta… Tyhmyri!

Ääni oli mitä halveksivin.

Ja enempää selittelemättä jatkoi hän omia ajatuksiaan:

— Luuletko, että neiti von Heiden on pervers… Ja taiteilija Sall — — — hm… Aristoteles oli pervers…

Minä, minä…

Toisen kiljaistessa kauhistuksesta naurahti hän riutuneesti, hiljaa, lyhyeen:

— Olen tragedienne.