KUTRIEN KAIPUU.
Reading edition
Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia, kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat valkoisilla vuoteillaan…
He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta…
Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien laineille…
Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin…
Vain yötär valvoi…
Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa… täynnä helmeileviä pisaroita.
Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa poikki, kahtia… Ah…
* * * * *
Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.
Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.
Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät…
Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.
Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.
Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.
Ja soittivat yhden yön…
Soittivat yhdessä…
Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.
Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina…
Ah, ja alottivat laulunsa.
Säe säkeeltä se kohosi, nousi…
Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen…
Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi…
Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella… Poikkileikattuina pätkinä… Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.
Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.
Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita käärmeenpäitä… Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen kauas kulettaa.
Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä loikoileville kultasuortuville…
Ne odottivat uutta yötä.
Ja vaaleita kutreja.
Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi…