SUIHKUALTAALLA.

Puistonvartija oli tuonut kirkkopuiston suihkualtaaseen kolme, neljä kalaa, kun ei kaupunki ollut halunnut kustantaa siihen "kultakaloja." Jotakinhan siinä piti olla. Ahven, hauki, särki ja lahna. Useampaa siinä tuskin oli. Lapsille niitä olikin aivan kylliksi jo tässäkin. Ja kultakaloiksi nämäkin ristittiin, vartija kun oli kertonut, että sellaisia niitä tällaisissa paikoissa oli tapana pitää. Sitäpaitsi, tiesivät sen toiset, isommat lapset, pienistä kertomuskirjoistaankin. Kuninkaitten ja suurten kaupunkien kukkaisissa yrttitarhoissa oli suihkukaivoja täynnään kimaltelevia kultakaloja. Ihan luonnollisesti, aivan itsestään alkoi mielikuvitus pitää näitäkin oikeina "kultakaloina", kun ne suihkualtaassa nyt kerran olivat, eivätkä enää järvessä.

Kaiken kesää siinä sitten altaan kivireunalla pelmuiltiin. Kovin kuumina päivinä oli se varsin suloista jo senkin vuoksi, että alati virtailevasta vedestä henkäili vilvoittavaa viileyttä ympäristöön. Ja niin mainiosti sopi siinä kastellakkin viirottavien, hien takuttamien suortuvain ympäröimää otsaa ja, miksi ei, vaikka tykkänään pistää koko tomuinen pää poreilevaan veteen. Ei niitä kaloja tarvinnut ollenkaan pelätä. Eivät ne purreet. Sen hauskempaa oli, jos särki tai lahna sattui tupertamaan niskan yli, reunoilla päin pulikoidessaan. Ja lopummalla kesää ne sen usein tekivätkin, kun alkoivat hiukan kesyttyä, vaikka aluksi olivat niin sukkelan vauhkoja. Toisinaan piilottautuivatkin näkyvistä oikein tuntimääriksi ryöpyn ja kivien sekaan vesiruohoon. Silloin niitä uteliaina tirkisteltiin, peloteltiin ja houkuteltiin. Vieläpä toiset, vallattomimmat, viskelivät kivillä ja sohivat kepeilläkin. Milloin taas ihanassa sovussa paistateltiin kylkiään auringossa, kalat altaan sisä- ja lapset ulkoreunalla, milloin — muistaessa — ruokittiinkin sentään, annettiin isoja kastematoja, joita oli etsitty pitkin puistonurmikoita. Valoisat yöt olivat erinomaisia kastematojen pyyntiaikoja. Mutta pimeänkin tultua kävi toimi erinomaisesti päinsä lyhdyn valossa. Nurmikot olivat silloin pelkkää vilkahtelevaa lyhtyä. Pojat näyttivät itsekin suurilta kiiltomadoilta, kun he selät koukussa, hiljaa vaaniskellen, oikein ovelina kahlasivat iltakasteista ruohoa, pienet, jäntevät kourat kylmäverisesti koppaamisvalmiista asennosta vähä väliä iskien ruohontyviin, johon kastemato oli noussut iltailmaa henkäilemään. Muutamilla, joilla tämä työ oli oikein ammattina, olivat peukalon ja etusormen kynnetkin kovettuneet lujiksi kuin rauta.

Eräs sellainen ammattimies, Lauri nimeltään, pieni, kuudenvuotias ressukka, huoleton, ärtyinen ja kiivasmielinen, kasvattamaton katulapsi, yhtä valmis viheltelemään, tappelemaan ja puolustamaan oikeuksiaan kuin itkemään, harmista ulvomaan tai villisti iloitsemaankin, oli kalojen harras ihailija.

Tosin oli tämä ihailu toisinaan jotenkin kovakouraistakin, varsinkin silloin kun puistonvartijan silmät välttyivät, mutta hyvää hän kaikessa tapauksessa sillä tarkoitti, vaikkakin huvipuoli usein kallistui hänen puolelleen — kalojen kustannuksella. Yleisen hempeämielisyyden ja ihannoimisinnon vastakohtana ei Laurin raitis huvitus ollut niinkään vailla omaa somaa viehätystäänkään sentään.

Poika loikoili pitkät päivät altaan seutuvilla ja yöt kokoili kastematoja. Monenlaisia temppuja niiden kanssa siinä harjoiteltiin.

— Hyi, sanoi nuori neiti ohikulkiessaan, minua oikein karmii nuo tuollaiset. Ne harjoittavat eläinrääkkäystä.

— Niin, aina niiden vain pitää tehdä pahaa, lausui hänen seuralaisensa, joku keski-ikäinen rouva, joka tuskin muuta osasi vieraista lapsista sanoakaan.

Mutta poika vain iloisena istui altaan pyöröllä, jalat vedessä, ja vikitteli isolla varpaallaan haukea, kokoelman suurinta kalaa, luokseen, kirkui ja pärski niin, jotta lyhyet housut ja paita olivat aivan märkiä.

— Puriko se sua, huusivat toiset lapset aivan yltiöpäisinä riemusta.

— Ei se purru, nappas vain, huusi poika, saaden naurultaan tuskin sanoja lausutuksi.

— Ei se purru, nappas vain, ei se purru, nappas vain, kertasivat toiset, että ilma kajahteli. Runoilija lisäisi tähän: puiston leukoijat, irikset, leijonankidat ja kaikki muut kukat ihmetellen aukaisivat ujot luomensa kuullessaan lasten viattoman ilon.

Mutta toden totta — hauki teki kuin tekikin kuperkeikan vedessä, purskutti pärskyvät pisarat sieraimistaan ilmaan ja oli tosiaankin kuin riivaantunut sekin. Liekö sitten ollut lasten viattoman ilon tartuttama, vai muutenko vain ilman aikojaan.

Mutta nyt kumartui parikymmentä päätä yhtäaikaa altaaseen, imivät sieltä suun täyteen vettä ja porskuttivat samoin ilmaan. Mitä lie sattunut siinä innossa tippoja toinen toisensa päällekin, kenties tarkoituksellakin. Elävämpiä, riemusta säteilevämpiä suihkukaivoja saattoi tuskin nähdä kuin olivat nämä pienet lurjukset, jokaisen iho auringonpolttama kuin olisi se ollut pronssia.

— Voi, voi, millaisia ilkiönä, sylkevät toistensa päälle, sanoi muuan vanha rouva ohikulkeissaan.

Mutta nauru ei lakannut kajahtelemasta. Jos se poliisin tai jonkun hyvin juhlallisesti ohi astelevan herran tai rouvan paikalle ilmestyessä, hiukan hiljenikin, jatkui se heti taas kahta äänekkäämmin. Ilo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Oikein kiemurreltiin naurun tuottamasta ponnistuksesta.

Ja haukikin teki juuri kuin yltyneenä vedessä taas pari mahtavaa mukkua.

Kesken kaikkea juoksi Lauri hakemaan läkkikannuaan, jossa oli yöllinen kastematosaalis. Tällaiset hyvyyden puuskat — hän nimittäin aikoi syöttää kaloja — olivat pojassa aina hyvin äkkinäisiä.

— Eiks ruokittas niitä kans? huusi hän mennessään toisille pikku pojille. Mutta melkein kaikki olivat jo myyneet tavaransa — kahdesta pennistä kappaleen — eikä heillä ollut niinmuodoin mitään enää antaa. Tietysti se hiukan kiukuttikin. Huviahan siitä oli julmasti. Mutta kun isä oli komentanut myymään ja äiti ottanut rahat. Mitä niillä jo lie ostettukin… perunoita tai… imututti veijolle… tai sen senlaista… hyh… Eikä ollut tullut koottua sitten enään lisää koko matoja. Isäkin oli teljennyt lopuksi yötä sisään, ett'ei olisi ollut niin helppo päästäkkään. Ja nukkua myöskin täytyi hiukan…

Katseltiin siis kun Lauri, joka jo oli palannut, alkoi ruokkimisen.

Yhtä hyvin niinkin.

Lauri otti mukaisin käsin kannustaan pari kastematoa, lennähytti ne keskelle allasta ja alkoi hyvin hiljaa — houkutellakseen kaloja syömään — viheltää sihistää. Kerrankin oli altaan ympärillä hiljaista. Vain innokkaita neuvoja kuului silloin tällöin.

— Heit tänne…

— Ei kun tänne…

— Ei, kas, toolla, toolla…

— Höö, nyppäs pellootit ne…

Mutta kalat olivat juuri parahiksi menneet matkoihinsa, piiloutuneet kiviin ja ruohoihin.

Samapa se Laurista. Hän viskasi kannustaan madon toisensa perästä altaaseen. Tottapahan tulevat kun kerkiävät. Tuollaista hyvää ruokaa. Hän piteli sormin kiinni keskeltä matoa ja katseli sitä auringonpaisteessa. Sellainen heleänpunainen rihma… jonka olisi voinut vaikka suuhunsa pistää… Niin hiivatin somakin…

Altaalle tuli taas muuan vanhahko opettajatar. Lauri jäi häntä suu auki katselemaan unohtaen kokonaan ruokinnan. Matokin sattui jäämään hätäpäissä käteen, joka tosin kaikella huolellisuudella piiloitettiin taskuun.

Opettajatar kysyi allasta osoittaen:

— Mitä siellä on?

— Kaloja, selittivät lapset.

— Ah, olisipa erittäin opettavaista nähdä niitä.

— Ne on piilossa ny, uskalsi joku lapsista.

— Voi, miten somaa olisi kun ne nyt tulisivat esiin. Tekin lapset, katselkaa nyt tarkkaan kun on tilaisuus, miten kalat elävät, millaisia tapoja niillä on j.n.e., että tiedätte sitten syksyllä koulussa vastata opettajalle. Totta kai te menette kaikki kouluun, lapset?

Poikia pelotti. Eivät he ymmärtäneet opettajan puheesta paljon mitään muuta kuin tuon uhkaavan: totta kai te menette kaikki kouluun, lapset…

— Kyllä, vastasivat he pelokkaasti kuorossa, nykien toisiaan selästä ja koettaen piiloutua toinen toisensa taakse.

— Olisi erittäin hauska tietää, mitä ruokaa ne syövät. Lienevätköhän kalat vegetariaaneja? Oikein ikävä, ett'en satu muistamaan sitä seminaariajoilta. Sellaista se on nuoruus — niin hutiloiden tulee kaikki luettua. Ai, ai, lukekaa te lapset, aina läksynne hyvin. Siitä on teille vain hyötyä vanhempana. Mutta minäpäs katson luonnontieteestä kotona, mitä ruokaa ne syövät ja tulen jonkun toisen kerran taas katsomaan niitä. Älkää nyt vain lapset, tehkö niille mitään pahaa. Sellainen on eläinrääkkäystä. Jumala kuulee pienimmänkin luotunsa huokauksen. Ja rankaisee kaikki pahantekijät.

— Syövät ne tällaisiakin, sanoi Lauri, vetäen kätensä taskustaan ja riemastunein silmin näyttäen longertelevaa kastematoa neidille.

Neiti kirkaisi ja kalpeni.

Lauri katseli hätääntyneenä ympärilleen. Huutaakohan se poliisia…

— Pane, hyvä lapsi, sellainen heti pois, puhui neiti värisevällä äänellä. Mistä sinä olet sellaisen saanut? Kuinka sinä rohkenet ja uskallat, hyi… Pane heti pois, taikka… Taikka minä san…

Lauri pani kastemadon kannuun takaisin.

— Pese nyt kätesi puhtaiksi altaassa, ett'et vain sairastu. Sellainen on hyvin epäterveellistä. Voi, kun kansan lapset ovat vielä tietämättömiä. Miten heikkoja ovat valistuksen siemenet meidän kansassamme, sitä on tilaisuudessa joka hetki huomaamaan. Ah, Herra, valista pienimpiäsi…

Lauri oli sillä aikaa kiiruusti pistänyt kätensä altaaseen. Mutta millaiset ne — mukaiset jöntikät — olivat, kun hän veti ne sieltä takaisin? Eivät suinkaan puhtaammat.

Mutta neiti ei hellittänyt. Laurin tuli ne pestä puhtaiksi. Ja Lauri pesi, oikein väen voimalla, milt'ei pyörällä päästään, kun ei tiennyt oikein, miten lopultakaan kaikesta selviytyisi.

— Eikö niitä kaloja voi oikealla ruoalla syöttää? Esimerkiksi nisuleivällä. Jos sinä menisit hakemaan viiden pennin piparikakut — tuossa vastapäätähän on leipuri — niin saisit viisi penniä vaivasi palkkaa, olisihan siinäkin pikkusen ansiota köyhälle pojalle. Minä odotan niin kauan.

Lauri tietysti meni. Mikä muu olisi tullut kysymykseenkään? Piparikakut tuotiin. Murenoittiin ja heitettiin veteen. Mutta kalat eivät vain suvainneet tulla katsomaankaan.

— Voi, jospa he nyt tietäisivät miten hyvää ruokaa hyvät ihmiset ovat heille hankkineet, niin he kyllä tulisivat. Mitenkähän te, lapset, olette ne oikein peloittaneetkaan, kun ne eivät uskalla tulla. Ai, ai, sellaisia te olette. Jumala kirjoittaa muistiin kaikki. Pienimmänkin pahan teon. Eikä hän salli luotujaan loukata. Tuon kannun sisällyksen, poikaseni, kaadat sinä heti maahan.

Lauri kauhistui. Niin paljon hyviä matoja! Kokonaisen yön juuri sai niitä etsiä. Kun voisi kätkeä ne jonnekin. Mutta se varmaankin huutaa poliisin. Kaksi markkaa niistä ihan saisi… äidille… ja isä kiroisi, jos…

Ei. Mikään ei auttanut. Eikä hän uskaltanut mitään sanoa. Ei voinut lähteä livistämäänkään, se oli opettaja ja ottaisi kyllä selvän. Toisetkin pojat jo näkyivät ajattelevan pakoa, päättäen heidän vilkuilevista silmistään.

Lauri kaatoi huoaten madot nurmikolle, mistä toiset pojat alkoivat niitä salaa koppoa — mikä poveensa, mikä taskuunsa, mikä paitansa hihoihin — neidin selän takana, tämä kun inhoten oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Vihdoin toipui neiti niin paljon, että muisti ottaa kukkaronsa esiin. Lupaukset ovat pidettävät pyhinä ja hän oli luvannut Laurille viisi penniä piparikakkujen hakemisesta. Mutta siellä ei ollutkaan viiden pennin kolikkoa, jonka hän oli luvannut. Eikä oikein uskaltanut lähettää vaihettamaankaan viisikolmattaista. Kuka tietää.

— Saatko sinä valvoa niin myöhäseen, että voisit vielä lähteä minun kotoani hakemaan sen viisi penniä, jonka minä lupasin sinulle? On jo myöhäistä, kello on jo kahdeksan. Kentiesi vanhempasi kaipaavat sinua nyt jo yölevolle? Lasten onkin parasta mennä hyvin aikaisin nukkumaan ja totella vanhempiansa.

Lauri epäröi. Mikähän nyt olisi sen mielestä oikein hyvä, kun sen tietäisi. Eiköhän sentään ollut sopivinta lähteä. Kai se sitä kuitenkin tarkoitti. Kiinni sitä nyt oli kun olikin joutunut. Ja madotkin mennyttä kalua. Toiset pojat saivat jäädä…

— Etkö panisi sitä rahaasi, jonka näin rehellisesti nyt ansaitset, kotiin saavuttuasi lähetyslaatikkoon? kuului opettajatar kysyvän Laurilta lähtiessään tämän kanssa astelemaan kotiaan päin kaupungin toiselle laidalle.

Mutta altaalta kuului jo yhtämoinen ilo kuin äskeinenkin, jonka opettajatar oli tulollaan keskeyttänyt.