HE JA HÄN.

Taiteilija Kavion atelieerin akkuna korkealla kolmannessa kerroksessa oli auki. Taideompeleiset, sinipunaisilla kurjenmiekoilla koristetut verhot lehahtelivat edestakaisin hienossa tuulessa. Akkunalaudalta heiasti kadulle pitkämäinen terrakottaruukku täynnä kirkkaita tulppaaneja. Tuon ruukun salaisuuden tiesi ainoastaan isäntä — ja ne harvat, joita asia syvästi koski. Se oli merkinantoruukku. Ja kukat olivat majakan erivärisiä tulia. Kun punaiset tulppaanit olivat kadulle päin, silloin tiesi alhaalla odotteleva Venusmodelli, että tie atelieeriin oli vapaa; kun valkoiset, odotettiin ylhäällä nuorta, kaunista hovineuvoksetarta; näyttelijätärprimadonnalle saattoivat kullankeltaiset tulppaanit halutun tiedon, j.n.e., j.n.e.

Mutta kun pitkän atelieerin peräovesta astui sisään, harhautui ensinäkemältä luulemaan, että isäntä kiireisessä hajamielisyydessään oli heittänyt palettinsa akkunalle kukkavarsien päälle — tulppaanit kun olivat istutetut ruukkuun siten, että niiden ääriviivat muodostivat väritaltan ja kukkateriöt väripilkut. Mutta isäntä on vain huviksensa järjestänyt kukat siten, sillä hänen mielinautinnoitansa on hämmästyttää ihmisiä mielikuvituksensa pikku petoksilla. Ei suinkaan itseään — joka kyllä sekin usein hänen huomaamattaan tapahtui — vaan muita, erittäinkin — ystäviänsä… Hänen vaimonsa taas hämmästytti häntä — oikein sherlock-holmesmaisella kekseliäisyydellään urkkien selville hänen pikku huvituksensa. Kuinka monta ikävää kohtausta hänellä olikaan ollut silloin, kun hän käytti akkunaverhoja merkinantovälikappaleina. Kiinni — — auki — — puoliksi vedettyinä — — ja aina sattui erehdys… Silloin heitä ryntäsi sisään viisi, kuusi yhtäaikaa. Ja madame oli repiä silmät kaikkien päästä — kohteliaisuudellaan. Ja ne toiset taas ostelivat tauluja, jotka hänen sitten lopuksi täytyi kuitenkin lahjoittaa — tietysti. Mutta madame tahtoi rahat ja hänen täytyi laittaa lukemattomia vekseleitä… Huh — syyn ja seurauksen lait ovat kammottavia, varsinkin aviopuolisoiden kesken — —

Hän rakastaa kuitenkin rajattomasti kaikkia naisia. Nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, kauniita ja rumia. Vaimoansakin. — Jos hän olisi Zeus, niin Olympoon olisi aina vapaa pääsy naisille (kuten hänen atelieeriinsa). Miehet saisivat tulla vain tärkeille asioille (mitä hänellä on miesten kanssa tekemistä!)

Keltaiset tulppaanit huiskuttavat tuulessa pyrstöjään. Ne ovat kuin fosforiperhosia… Tuo harhapaletti on muuten kuin peili — vertauspeili. Ihmisten pitäisi, Kavion mielestä, aina sisustaa huoneensa eksyttäviksi harhasalongeiksi. Petettyinä ovat naiset autuaan suloisia. Ja kun he katselevat itseään ja muita milloin liian pitkinä, milloin liian lyhkösinä, milloin kaunistettuina, milloin rumennettuina, ovat he liikuttavan valloittavia. Se juuri on heidän viattomuutensa tunnus.

Kavio kuuntelee käsi korvan takana. Hänen voimakas, pitkä vartalonsa on jännittyneenä kaarena ja toinen käsi nojaa korituolin selustaan. Hän on juuri vetänyt akkunalta syrjään keltaiset tulppaanit, asettanut oven hiukan raolleen — niinkuin on tapana silloin kun hän tulee — ja vetänyt verhot akkunan eteen, niin että atelieerissa on puolihämärä. Äsken akkunasta katsahtaessaan oli hän huomannut hänen tutun, punaisen viittansa siellä alhaalla — se välähti hänen silmiinsä kuin giljotiinin terä. Kädessään olevalla nenäliinalla oli hän antanut nopean, salaisen merkin. Hänessä on jotain giljotiinimaista tuossa pikkuruisessa… jotain… hänen suudelmansakin muistuttaa mestausta. Merkillisen kauan kestää nousta portaita ylös, ijankaikkisesti — — ajattelee Kavio. Mutta jo samassa leyhähtää pitsin ja silkin suhahdus hänen sivultaan ja pieni primadonna lepää ilkkuilevana ja houkuttavana harmaalla nahkalla leveässä korituolissa hänen edessään. Kavio kumartuu alas ja suutelee intohimoisesti kylmältä ulkoilmalta tuoksuvaa, pientä, ruskeata päällyskenkää. —

Pieni primadonna on laskenut kivillä ja puuterilla peitetyn kätensä hänen punaiselle tukalleen — ja sitten kuiskaa pieni huvinäytelmien primadonna, joka osaa niin älykkäästi ja intensiivisesti juonitella ja joka rakastaa eroja kuten Cyprienne, hän kuiskaa naurahtaen:

— Tulin hakemaan annokseni. —

Kavio katsoo häneen kauhistuksensekaisella ihastuksella. Tuo rohkeus ja häikäilemätön vapaus, jossa on "annos" julkeutta ja hienoa rivoutta, hämmästyttää häntä yhä ja yhä. On kuin ei hän koskaan tottuisi siihen oikein.

Mutta pieni primadonna, jonka piikivisilmät ovat levottomina harhailleet ympäri atelieerin, on jo kokonaan unohtanut äskeiset sanansa.

Hän nauraa —

Ja nauru on hänellä jotain aivan erikoista. Siitä tyrskähtää esiin hänen viettiensä sisäinen, sekasortoinen ajometsästys. Hän puhuu mitä mieleen sattuu, hän koskettelee kymmentä pientä seikkaa samalla hetkellä.

Häntä liikuttaa Kavio. Hän on hänen ainoa ystävänsä, jolle hän uskoo syntinsä (ne ovat hyveitä) ja — —

— Ooh, te rakas Epikuros, taas teidän palettinne lepää…

Hän osoittaa pitkällä etusormellaan raukeasti tulppaani-ruukkua, mutta itse asiassa tarkoittaa hän tehdä hiukan pilaa Kavion tunnetusta laiskuudesta.

— Kuka muistaisi paletteja silloin kun —

Pieni primadonna on asettanut kätensä lukoksi hänen suulleen ja saa suudelman kämmenensä sisäpuolelle, niitä jatkuu pitkin hänen rintaansa, kaulaansa, korviansa, ohimoitansa… Kavio rakastaa erittäin suudella hänen pieniä, punaisia korviansa. Hän nauttii niistä kuten simpukanpyytäjä helmistä.

Mutta pieni primadonna ponnahtaa äkkiä ylös kuin olisi hänen achilleskantapäähänsä kosketettu. Hän on raju kuin juopunut, hänen on nälkä kuin morfinistin — —

Hän ei välitä suudelmista eikä hyväilyistä, hän ei rakasta eikä vihaa — hänellä on vain nälkä…

Kaikki ihmiset rakastavat. He rakastavat aina ja yhä. Rakastakoot vain! Mitä on rakkaus? Mies. Hahahaa… Ilman lasta ja ilman ikuisuuden kuvitteluja… ilman elämän jatkuvaisuutta…

— Kavio! —

He katsovat toisiaan, imevät silmin toisiaan, päihdyttävät toisiaan toistensa hipiällä…

Kavio on tarttunut hänen ranteeseensa valtimon kohdalta ja työntänyt ylemmäksi siitä kultaisen käärmeen, joka tuijottaa häneen päilyvine keltaviinisilmineen.

Hän taluttaa hänet akkunan luo ja taas takaisin. He kävelevät kuin tiedottomat pitkin lattiaa. Kavio tuijottaa ohimennessään puolivalmiiseen Venuskuvaan — — Venus on kokonainen, hän saa hänet aina kokonaan valtoihinsa. Mutta pienessä primadonnassa on jokin musta, kummallinen pisara, jota ei ole kenessäkään muussa ja joka päihdyttää enemmän kuin mikään muu — — Enemmän kuin Venuksen korkea, ehjä kauneuskaan.

Joka saattaa hulluksi, raivoksi, tiedottomaksi —

— Tulit hakemaan, siis ota se. — — —

* * * * *

Valkoiset, kuulakat tulppaanit ovat jo kauan tuoksuneet akkunanpuolella. Atelieerissa on hiljaista, vaikkakin hiukan sekaista — ikäänkuin joku mitä suurimmassa kiireessä olisi lähtenyt sieltä. Lattialle karhuntaljan viereen on unohtunut naisen kultainen käärmerannerengas, jonka keltaiset silmät intohimoisesti kiiluvat. Nuorta, ujoa hovineuvoksetarta, joka on huomannut sen ja luulee tuntevansa sen omistajattaren — siis totta, mitä puhutaan — hermostuttaa, ujostuttaa huomionsa. Hän on aivan ärsyyntynyt ja kuin revitty. Hänen verensä pistelee, sormenpäitä kolottaa. Hän pakoittaa itsensä kääntymään siitä pois, mutta sittenkin hänen silmänsä kohtaavat sen aina. Jumalan kiitos, ett'ei Kavio ole huomannut sitä —

He ovat pysähtyneet muutaman piirroksen eteen — luonnos erään papin, kuuluisan siveyssaarnaajan päästä.

— Rakas Kavio, sanoo hovineuvoksetar kiertäen pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, jos te lupaatte minulle tuon luonnoksen, niin…

— Tuhat, miljoonan, armollinen, suvaitkaa vaan ojentaa ihana kätenne sitä ottamaan, vastaa Kavio hivellen sormenpäillään hänen kuultavia kynsiään ja sormenpäitään, jotka tuskin koskettaen hyväilevät hänen huuliaan.

He jäävät seisomaan taulun — siveyssaarnaajan kuvan eteen. Mutta he eivät näe enään eivätkä kuule. He vain tuntevat. Kavio tunnustelee kädellään — hyväillen yli ruumiin, kaulasta, päälaelta kantapäähän — silmät kiinni suljettuina, nuoren hovineuvoksettaren juuri puhjenneita, pyöreitä muotoja. Hovineuvoksetar on hänkin sulkenut silmänsä. Hän on ensimäisiä kuukausia raskaana ja hänen muotonsa ovat vavistuttavan herkullisia.

— Te olette nyt juuri kukassa, kuiskaa Kavio hänen korvaansa. Te olette nyt juuri kaunein… Ja hän lisää vielä kerran verkkaan, ääni värähtäen: kaunein — — —

* * * * *

Yht'äkkiä irroittuvat he. Nuori hovineuvoksetar on liikutettu, väsynyt. Hän onkin kuin kuulas, hauras kukkanen, kuin kasvien utuinen aamuhenkäys… kuin kosteansuloinen merensatu…

Tuijottaen hypnoottisesti siveyssaarnaajan lieskaviin silmiin, aukaisee hän salkkunsa, jonne Kavio asettaa luonnoksen.

— Miksi haluatte luonnoksen juuri hänen päästänsä? Hän on raskas mies, työntekijä, raataja, parannussaarnaaja. Hänen sanoistansa löyhkää lumppuarmeijan ryysyjen tuoksu…

— Eipä se ole ensi kerran kun sandaalijalka Salome rakastuu kamelinkarvaviittaiseen Johannekseen —

— Ja te olette hänelle kuin rutto —

— Niin, mutta hän on minulle vapahdus — — —

* * * * *

Nuori hovineuvoksetar kiinnitti samettiviittansa, laski valkoisen höyhenhattunsa reunalta harson alas kasvoilleen, ojensi vielä kerran huulensa Kaviolle hätäisesti kuiskaten: perjantaina samaan aikaan, ja oli samalla ulkona ovesta, ikäänkuin tuon kultaisen käärmeen silmät lattialla olisivat ajaneet häntä takaa…

Tuskin oli hän poistunut kun Kavio, katsahtaen kelloonsa, riensi nopeasti kuin nuoli akkunaan ja käänsi palettitulppaaniruukun siten, että punaiset tulivat kadulle päin. Hän oli jo kauan nähnyt hänet alhaalla kadulla. Hovineuvoksetar oli suloinen, mutta hän oli viipynyt milt'ei liian kauan. — — —

* * * * *

Punaiset tulppaanit… Vihdoinkin! Venusmodelli oli kävellyt edestakaisin, edestakaisin akkunan alla yhä pitäen silmällä sitä. Punaiset tulppaanit… Hän levitti herkkiä sieraimiansa, hänestä oli kuin tuntisi hän jo niiden tuoksun siellä ylhäällä. Harhasalissa… Ah, kuinka kummalliseksi, oudoksi olennoksi hän tunsikaan siellä itsensä. Väliin peloittavaksi, kammottavaksi kuin kuolleen meren usva, väliin sirpaleiseksi kuin särkynyt kristallimaljakko, jonka säröjen reunalta punahehkuvat ruusut retkottivat, välistä taas kuin tuli, hikisesti, hulmuavasti leiskuva tuli… Mutta väliin oli hän kuin sininen, kuulakka harsopilvi kevään auringonsäteissä…

Hän hiipii ylös kapeita takarappuja, pysähtyen joka silmänräpäys kuunnellakseen… Ei mitään muuta kuulunut kuin hänen omien, pehmeitten askeltensa sipsutus…

Vihdoinkin oli hän ylhäällä.

Jännityksestä kalpeana hypähti hän sisään — kuin tiikeri saaliilleen.

Mutta koirastiikeri sisällä oli kuunnellut herkistetyin korvin ja vainusi heti toisen läsnäolon.

Hän kiiruhti ovelle, lukitsi sen ja heittäytyi palavassa huumeessa nuoren tytön jalkoihin kiertäen käsivartensa hänen polviensa ympärille.

— Olen katsellut sinun kuvaasi koko päivän. Tuskin hetkeksikään voin eroittaa silmiäni siitä. Sinä olet täydellisyys. Sinä olet ikuisen nuoruuden juoma. Sinä olet… Kiiruhda, että saan nähdä sinut taas…

Tyttö heitti verkkaan vaatteet yltään.

Kauniina, varmana ja ylpeänä astui hän gobeliinin edessä olevalle taljalle. Hän oli kuin Eoksen ohimosta syntynyt säde.

Gobeliinissa liekehtivät yön tummuudesta esiin Venusvuoren tulet… Ne paloivat lieskaten kuin maan repeämästä nouseva ahjo. Ja hän lepäsi siinä keskellä nuorena, alastomana, houkuttelevana… Ylt'ympäri läikehti, paloi, hulmusi —

Hän oli kuitenkin imevin tulipatsas noiden maansydämestä kiirivien tulien keskellä.

Kavio katseli tauluaan.

Se oli aistillisuuden hymni ja aistillisuuden litania. Se oli hänen elämänsä laulu, josta tulisäikeet nousivat ilmaan kuin nautinnon dityrambit. Ja ilmassa värisivät tunteiden kaikki soittimet —

Nuori tyttö lepäsi alustallaan kuin Venus itse, tai enemmän kuin Venus, hän oli äiti, morsian, neitsyt, puoliso, tytär, sisar ja hetaira samalla kertaa…

Hän oli kaikki viattomuus ja kaikki petollisuus, hän oli rakkaus ja viha, syvin nautinto ja ankarin kieltäytyminen, hän oli himo ja puhtaus, antautuminen ja poistyöntäminen, lankeemus ja pelastus, alastomuus ja verhoutuminen… Hänessä asui valhe ja totuus… Hän oli…

Kavio peitti silmänsä käsillään. Hän oli hänen elämänsä symbooli. Nainen — miehen elämän symbooli!

Sfinksi hymyili jalustallaan.

Kavio meni ja laskeutui polvillensa hänen eteensä:

— Astu alas, rukoili hän.

Hän kohotti kätensä peittäen jälleen silmänsä kuin häikäisevältä valolta, hiveli palavasti hänen varpaittensa pitkiä kynsiä… Vapisevat sormet leikkivät kimmoisella, hohtavalla iholla…

— Malja on täysi… Minä rukoilen — armahda…

Kavion kädet haparoivat ilmaa.

Sanaa sanomatta lepäsi modelli jalustallaan. Liekit loimusivat yhä korkeammalle. Kuin maanjäristys humisi tuossa maalatulla kankaalla hänen elämänsä laulu.

Marmoripatsas vain lepäsi jalustallaan.

Ja hänen jumalruumiinsa veistetyt ihmeviivat ilkkuivat tomuunpolvistuvalle almujenrukoilijalle —